Julkisten tilojen alituinen sotkeentuminen on yksi urbaanin elämäntavan väistämättömiä seurauksia. Vuosisaatojen varrella ihmiskunta on vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt erilaisia strategioita järjestyksen palauttamiseksi kaduille ja toreille.
Helsingissä on yleensä luotettu Amerikan yhdysvalloista ostettuun ohjelmalliseen suvaitsemattomuuteen (eng. zero tolerance). Suvaitsemattomuusaate perustuu siihen, että maailma jaetaan asioihin joita suvaitaan, sekä asioihin joita ei suvaita. Asioita joita on päätetty suvaita puolustetaan julistamalla sota kaikille asoille joita on päätetty olla suvaitsematta.
Idea on yksinkertainen ja toimiva, tosin varastettu islamista joka jo pitkään on jakanut maailman kahtia islamin alueeseen (dar-al-islam) ja sodan alueeseen (dar al-har). Sen soveltaminen vaan on hieman monimutkaista erilaisissa kulttuureissa.
Meillä suomessa on skandinaavisen perinteen mukaan ollut tapana luottaa ennemmin suvaitsevaisuuteen kuin suvaitsemattomuuteen. Kun graffiti aikoinaan tänne saapui, pyrittiin ilmiötä hallitsemaan järjestämällä laillisia maalauspaikkoja, jopa maalauskursseja. Maalarit haluttiin mieluummin ohjata taidekouluihin, kuin rankaisulaitoksiin.
Kun muutin Helsinkiin kymmenkunta vuotta sitten, muistan miten ihastelin itäisen kantakauopungin sähkökaappejen laillisia graffiteja. Muistan myös kiinnittäneeni huomiota siihen, että nämä nimenomaiset kaapit tuntuivat pysyvän kovin puhtaina, kun taas puhtaat sähkökaapit keräsivät pintaansa nopeasti monenlaista sotkua.
Nykyään ainuttakaan laillista graffitia ei tästä kaupungista löydy. Helsinki on selvästi saavuttanut tavoitteensa maan suvaitsemattomimpana kaupunkina. Jotain muuta on kuitenkin tullut tilalle. Sähkökaappien tasaiset pinnat ovat saaneet pintaansa kaunotaidetta.
Varmaankin sekin ajaa saman asian. Kaunotaiteen vaikutuksesta epätoivoittuihin nuorisokulttuureihin on musiikin puolella olemassa selkeää näyttöä. Kauppakeskukset ovat pitkään soittaneet ongelmapaikoissa klassista musiikkia. Tämä tutkitusti vähentää kaikkea katu-uskottavaa toimintaa alueella huomattavasti.
Kuvataiteen puolella vastaavaa näyttöä tosin ei ole. Toisin kuin musiikissa, kuvataiteessa kun luotetaan vahvasti matalan ja korkean kulttuurin ainesten luovaan sekoitteluun.
