Saturday, April 23, 2005

kalevala

Tunnetuin suomalainen pseudomorfoottinen kirja lienee Kalevala. Tuo kansalliseepoksemme perustuu toisaalta karjalaiseen runonlauluperinteeseen, toisaalta siihen pseudomorfoottiseen ajatukseen että Suomella täytyy olla kansalliseepos koska kulttuurikansoilla sellainen yleensä on.

Elias Lönnrot keräsi kyllä ansiokkaasti paikallista runoperintöä, mutta hänen havainnointikykyään sumensi sokea usko siihen että on olemassa joku kokonainen suomalainen kansalliseepos, joka vain on ajansaatossa hajonnut ympäri karjalan laulumaita.

Nykyisen tietämyksen mukaan runonlaulu on ollut luonteeltaan enemmän improvisaatiopohjaista, erilaisiin arkkityyppeihin ja hahmoihin perustuvaa. Harva uskoo niiden muodostaneen koskaan mitään jäsentynyttä kokonaisuutta.

Lönnrotin ongelmana on ollut liian vahva "klassisen" kulttuurin vaikutus, joka esti häntä koskaan varsinaisesti ymmärtämästä runonlaulantaperinnettä. Toisaalta hänen edukseen on laskettava se että hän tosiaan sai materiaalista kursittua kasaan kansalliseepokseksi soveltuvan kokonaisuuden.

Pseudomorfoosipisteitä ansaitsee myöskin kirjan kuvitus. Gallen Gallela kursi aikansa eurooppalaisista muotivirtauksista, pääosin Japanismista, kokoelman jonka hän esitteli suomalaisuutena.

6 comments:

hanhensulka said...

Hei, mielenkiintoinen blogisi löytyi Kirjailijan häiriöklinikan avulla. Kalevalasta sen verran, että sehän on siinä mielessä samanlainen kansalliseeppos kuin kai ne muutkin, että joku sen on koonnut yhtenäiseen muotoon (tämä on vankkumaton vakaumukseni asiasta mitään varsinaisesti tietämättä). Me vain satumme tietämään, kuka sen kokoonpanon suoritti ja jopa tiedämme miten ja missä määrin hän pani omiaan tekstin joukkoon. Se on suomalaisten runonlauluperinnettä ja siksi on oikeutettua, että sitä sanotaan meidän eeppokseksemme. Jos Kalevalaa ei olisi kerätty, ne runot olisivat nyt hävinneitä. Runoista itsestään voi sitten joko pitää tai olla pitämättä, mutta se onkin jo ihan toinen juttu. "Suomalaisalueilla" toki oli kulttuuria jo ennen ruotsalaisia ja Kaleva on heijastumaa siitä. hyvää jatkoa

anttia said...

Kiitos kommentistasi, pointtisi on hyvä. Emme tiedä paljoakaan ns. sivistyskansojen kansalliseeposten synnystä.

Tiedämme kuitenkin jonkinverran Kalevalan synnystä, ja minun pointtini asiassa on se että nimenomaan fiksoituminen kansalliseepoksen klassisistiseen muotoon on estänyt runonlaulantaperinteen syvällisen ymmärtämisen.

hanhensulka said...

Minulla on kirjahyllyssä kirja nimeltä Wäínämöisen veljenpojat (Jukka Kukkonen et al vuodelta 1975). Mielestäni se antaa hyvän kuvan siitä minkälaista ns. kansanrunous (aika alentuva nimitys tietysti) olisi ilman suodatusta tai vuosisataista runonevoluutiota, eli aika kamalaa.

Juutalaisten eeppos, Vanha Testamentti meidän omanamme, on käynyt läpi vuosituhansien editoinnin ja on hienoa runoutta (paikka paikoin) niin kuin Kalevalakin, jos sitä enää ymmärtää kielen vuoksi. Minulla on kouluaikainen Kalevala (lyhennetty), jossa on sanojen selityksiä ja se auttaa, tosin olen itäsuomalaiselta kielialueelta, joka myös auttaa.

Das Aku said...
This comment has been removed by a blog administrator.
Das Aku said...

Kalevalan muodon pseudomorfoosin erotukseksi sisällöstä seuraavaa:

Kuulun niihin eittämättä harvoihin, jotka uskovat Kalevalan runojen paitsi muodostavan nimenomaan jäsennetyn kokonaisuuden, myös sisältävän ikivanhaa, maallikoilta salattua viisautta. Tästä johtuen ei pidä sekoittaa Kalevalan sisällön muodostumisprosessia pseudomorfoosin kaltaiseen ”pakkoliikkeeseen”; se on muodostunut okkulttiselle tiedon periytymiselle tyypillisillä tavoilla, suullisesti siirtyneistä metaforista ja alluusioista. Kalevalassa on paljon - enemmän ja vähemmän ilmeisiä - yhtymäkohtia mm. Salaiseen Oppiin, hindulaisiin ja kaldealaisiin oppeihin sekä Kabbalaan. Aspektini tässä vastineessa ei siis ole runonlaulantaperinteen (jonka ymmärtäminen toki on hämärtynyt kuten mainitsit), vaan runon sisäisten merkityksien ymmärtäminen. En juuri kritisoi oivaltavaa näkemystäsi, katson vain tarpeelliseksi tehdä tämän eron selväksi tässä. Itse olin ensin tulkita kirjoituksesi väärin (johtuneeko luetun ymmärtämisen heikkoudesta??).

Kalevala on sisältönsä ikään nähden koottu aivan hiljattain; sen salatieteelliset opetukset ja ajatukset ovat tuhansia vuosia vanhoja. Lönnrotin roolin ollessa muistiinkirjaaja, ei hierofantti, on hänen runoelman syvällinen ymmärryksensä tai ymmärtämättömyytensä tässä mielestäni toissijaista. Näen tällaisen eepoksen muodonottamisen oikeastaan henkisen perinnön kannalta väistämättömänä, ennemmin kuin subjektiivisen välttämättömänä.

Mainitsemasi ”nykyinen tietämys” pitää tietysti esoterismia eri muodoissaan typeryytenä, suorastaan rikollisena ajanhukkana. Tämän tiedon ”valossa” on varsin luontevaa esim. julistaa Kalevalaankin päätyneet runot pohjimmiltaan improvisaatioon perustuviksi. Arkkityypeistä ja -hahmoista olen samaa mieltä, joskin ne ovat nähdäkseni kaikkiallisesti yhteneviä, vain näennäisesti toisistaan eroavia ilmimuotoja (jotka nykyisin tosin ovat tuon ”tietämyksen” kylmien analyysien sekularisoimia ja kantavat alkeellisten ihmisten lapsekkaiden houreiden leimaa) samasta aiheesta, joka minun käsitykseni mukaan on totuus.

Päädyn jo usein kysyttyyn kysymykseen: voiko tällaisia teoksia tutkia lainkaan objektiivisesti, menettämättä samalla avaimia sen käsittämiseen?

Suomalainen mysteerikulttiperinne, jonka keskeinen osa on juuri Kalevala, on muutenkin valitettavasti laajalti unohtunut (mikä oli nähdäkseni sinunkin avainhuomioitasi). Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa tutustua Timo Heikkilän teoksiin, mm. Kalevalan metafysiikka ja fysiikka.

anttia said...

Kiitos vaan kaikille kommenteista, Kalevala tuntuu herättävän vahvoja tunteita monissa.

Ensinnäkin en sinänsä kiellä Kalevalan merkitystä suomalaisessa kulttuurissa.

Todennäköisesti kirja on myös korkeatasoisenpaa luettavaa kuin puhdas kansanrunous olisi.

Pysyn kuitenkin vakaasti käsityksessäni Kalevalan syntyprosessin pseudomorfoottisuudesta.

Mitä tulee kansanrunouden sisältämään okkultistiseen perinteeseen, niin juuri tämäntyyppinen hienovaraisempi sisältö tuhoutuu ensimmäisenä siirrettäessä sisältöjä uusiin niille vieraisiin muotoihin.

Jos on niin että runot ovat joskus oikeasti muodostaneet jonkinlaisen eheän kokonaisuuden, niin on melko epätodennäköistä että sen osaset saisi sivilisoituna aikana elävä laulantatradition ulkopuolelta tuleva henkilö oikein koottua.