Suo

Jos minulta kysyttäisiin mikä on suomalaisuuden alkusymboli, vastaisin todennäköisesti suo. Suolla, ja ennenkaikkea sen tuhoamisella on aivan oma erityisasemansa suomalaisessa historiassa ja kansallisessa alitajunnassamme.

Suomalaisen identiteetin rakennuspalaset on redusoitavissa kolmeen peruselementtiin: suohon, kuokkaan ja Jussiin.

Suo on aikoinaan ollut se suomalaisuudelle ominainen maisema, hankalasti hyödynnettävä, hankalasti kuljettava, vaarallinen ja täynnä pelottavaa toiseutta edustavia kosteita onkaloita.

Kuokka taas edustaa tekniikkaa, maa ja metsätaloutta. Kuokalla aseistautuneena sankarimme jalostaa suon toiseuden turvalliseksi ja hyödylliseksi pelloksia tai metsäksi (eli puupelloksi). Innostus tekniikasta on aina ollut suomalaisille ominaista (lue vaikka Angel Ganivetin "Kirjeitä Suomesta", jos et minua usko), ja vaikka kuokasta on suuri aikamoinen harppaus nykyaikaiseen turpeennostotekniikkaan, niin kuokka silti vieläkin pysyy mielissämme tämän ilmiön alkusymbolina.

Jussi taas on pinnallisesti tarkasteltuna moderni fiktiivinen hahmo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanista, mutta syvällisemmin kyseinen hahmo kiteyttää suomalaisen identiteetin. Samaan tapaan kuin amerikkalaiset haluavat nähdä itsensä lehmipoikina preerialla, suomalaiset haluavat nähdä itsensä Jussina suonlaidassa. Siksi jokaisella toimistorotalla on kesämökki. Vain valloittaessaan perunamaalleen elintilaa villiltä luonnolta kokee suomalainen mies todella olevansa suomalainen mies.

Tästä suomalaisessa identiteetissä on pohjimmiltaan kysymys: Suomalaisesta miehestä hyökkäämässä alkeellisin välinein ylivoimaisen diversiteetin omaavaa toiseutta vastaan, pikkuhiljaa kangistaen sen omia intressejään palvelemaan.

En sano että tässä olisi sinänsä mitään vikaa. Eikä suomalaisen identiteetin pohjaksi oikein ole paljoa muuta kuin suo ja muutama hävitty sota. Esimerkiksi keski-ikäisen konttorirotan tapauksessa suokuokkajajussi-identiteetti toimii positiivisenä voimavarana.

Ongelmalliseksi kyseinen suuntautuminen kuitenkin muodostuu silloin, kun siitä kärsivät päättävissä asemissa olevat ihmiset. Parhaiten tämä ilmiö on nähtävissä Amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Siellä lehmipaimen-identiteetin ollessa (messiaskompleksin ohella) tärkein vapaan maailman johtajan maailmankuvan raaka-aine, johdetaan nykyaikaistasuurvaltaa kuin erämaalinnaketta.

Suomessa taas Keskustapuolueen noustua valtaan, on suokuokkajajussi-identiteetti noussut merkittäväksi poliittiseksi muuttujaksi. Tänään Yle uutisoi suomen haluavan muuttaa Turpeen luokittelun uusiutuvaksi energiamuodoksi, jotta voisimme täyttää EU:n tavoitteet uusiutuvien energiamuotojen osuuden lisäämisestä.

Sinänsä pyrkimys on linjassa suomen ympäristopolitiikan kanssa. Siis siihen että kaikkiin ympäristövelvoitteisiin vastataan mieluummin muuttamalla velvoitteita vastaamaan nykykäytäntöjä, kuin nykykäytäntöjä vastaamaan velvoitteita. Esimerkiksi jos keskustalaiset päättäjät pitävät yksityisautoilusta uusilla autoilla, niin verotusratkaisuissa ympäristötietoisuutena esitetään uusien autojen verotuksen laskemista.

Keskustelu turpeen uusiutumisesta on kuitenkin vellonut jo pitkään. Muistan mieten suomen tutkivan journalismin aisankannattaja MOT ohjelma jo muutama vuosi sitten teki jutun turpeen ekologisuudesta.

Nyt Turve haluttaisiin siis EU-tasolla uudelleenmäärittää uusiutuvaksi. Teoriassahan se sitä onkin, todellisuudessa kuitenkin turve uusiutuu äärimmäisen hitaasti. Luonnonvarasia soita on nytkin hyvin vähän jäljellä, jo tärveltyjen turvepeltojen biodiversiteetti ei enää palaudu.