Kaikki 90 luvun alussa eläneet varmaankin muistavat Vanilla Icen. Vanilla Ice oli 1990-luvun alun menestyksekkäin rappari. Hänen levynsä to the extreme möi aikoinaan 11 miljoonaa kappaletta, tehden hänestä genrensä menestyneimmän artistin.
Voidaan kysyä osasiko hän rapata paremmin kuin muut, vai oliko hän kenties muita rappareita parempi tanssimaan? Itse luulen että ratkaisu löytyy nimenomaan kaksopismarginaalisuusteoriasta.
Tässä on kyse rodullisesta marginaalisuudesta: musta hiphop-kulttuuri on valkoiselle valtakulttuurille liian marginaalista. Kun syntyy tuplamarginaali, valkoinen rap, ollaan palattu valtavirran ymmärtämään muotoon.
Keskiluokkaiselle kuluttajalle on helpompaa ymmärtää urheilullisen valkoisen miehen lauluja omasta cooliudestaan, kuin vaikka Public Enemyn mustia vallankumouslauluja.
Musta Hip-hopkulttuuri edusti amerikassa selkeää uhkaa, samoihin aikoihin Vanilla Icen kanssa länsirannikon lähiöissä oli nousemassa väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeidenkäyttöä ihannoiva gangsta rap. Vanilla Ice ei kiroillut, ei puhunut huumeista tai politiikasta, ja näyttikin enemmän Elvikseltä kuin hip-hopparilta.
Myös Elvishän oli rodullisen marginaalin marginaalissa valkoisena rock-laulajana. Tosin asetelma ei ole aivan yhtä selkeä, onhan rockilla juuria myös valkoisessa musiikissa. Samalla tavalla esimerkiksi Bob Marley oli puoliksi valkoisena mustan Reggae musiikin marginaalissa.
Marginaalisuutta on myön muunlaista, otetaan esimerkiksi vaikkapa poliittinen marginaalisuus. 1990-luvulla suomessa oli melko laaja punk-skene. Skene oli poliittisesti yhtenäinen, anarkistisen punavihreä. Skeneen sinänsä kuului hyvin monenlaisia alaryhmiä, mutta nihilistisimmätkin niistä boikotoivat samoja tuotteita ja suhtautuivat hyvin vakavasti rauhanasiaan, eläintenoikeuksiin ja kaikkeen mikä oli havaittu punkkiin kuuluvaksi. Skenessä oli kuitenkin yksi repeämä, Levy-yhtiön teinipunk orkesterit jakelivat pienlehdistössä poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja tyyliin "tulispa pian se anarkia, niin pääsis ajaa pantsukilla".
Vuosia vieri, skenen punkbändit kiertävät edelleen samoja keikkapaikkoja kiljupalkalla. Apulanta on suomen ykkösrivin bändejä, niinkuin Tehosekoitinkin oli kunnes lopetti huipulla. Nykyään Toni Virtanenkin antaa valtalehdistölle mielellään poliittisesti punavihertäviä kannanottoja erilaisista häntä koskettavista aiheista. Onhan hän nyt päässyt pois marginaalista itse.
Ilmiö ei sinänsä rajoitu musiikkiin, esimerkiksi surrealistinen liike aikoinaan rekuuperoitiin muutosvoimaisesta poliittisesta liikkeestä vaarattomaksi taideilmiöksi Salvador Dalin kautta. Taiteilijan joka ei koskaan surrealismiä ymmärtänyt, tuli siksi myös heitetyksi ulos koko surrealistisesta liikkeestä, mutta taidehistoriassa mainitaan aina tärkeimpänä, usein ainoana surrealistina. Salvador Dali on myös yksi niitä harvoja 1900-luvun taiteilijoita, joista on tullun ns. kotitalous nimiä, nimiä jotka useimmassa kotitaloudessa tunnetaan. Kaikki tämä siksi, että hänen persoonansa oli oiva väline tekemään epäilyttävästä marginaali-ilmiöstä vaaratonta koko kansan huvia.
Näin siis toimii kaksoismarginaalisuus, työkalu marginaali-ilmiöiden rekuuperointiin valtavirran ymmärtämään muotoon.
No comments:
Post a Comment