Kuvia metallimessusta

Tässä muutamia kuvia tämänpäiväisestä metallimessusta:

Tilaisuus oli erittäin suosittu, ovella joutui jonottamaan hyvin pitkään, eivätkä silti kaikki halukkaat mahtuneet sisälle.

Kyseessä oli ihan oikea messu, ehtoollisineen ja kaikkineen.


Kitarasankareita luonnollisestikin tarvitaan myös metallimessun järjestämiseen.

Pappi lopetti osuutensa kysymyksen: eikö tämä olekin se hard rock halleluja? Ilmeisesti viittasi arkkitehtonisiin seikkoihin.

Olen hyvin hämmentynyt tästä kaikesta, nyt menen nukkumaan ja pyrin analysoimaan asiaa myöhemmin.

Valkoinen messu

Päivän pseudomorfoottinen menovinkki on Metallimessu temppeliaukion kirkossa tänään kello 18.00. Pohdin asian käsittelemistä jo jonkin aikaa sitten, kun satuin vahingossa metalliunioni nimiselle kristilliselle metallisivustolle. Tuolloin en kuitenkaan uskonut kyseisen tapahtuman toteutumisen mahdollisuuksiin, joten asia unohtui.

Nyt kuitenkin Helsingin sanomien NYT-liite uutisoi metallimessun toteutuvan, ja vielä yhdessä maamme merkittävimmistä kirkoista.

Olen ehkä vanhanaikainen, nuoremman täysin moniarvoisessa yhteiskunnassa kasvaneen polven voi olla minua vaikea ymmärtää, mutta kun itse lapsena aloin kuuntelemaan Heavy Metallia, niin tein sen nimenomaan luettuani Leo Mellerin ja hänen kollegoidensa hyökkäyksiä kyseistä taiteenlajia vastaan.

Jos minulta kysytään, niin metallimusiikki on luonteeltaan satanistinen kulttuurin muoto. Ehkä täsmällisestiottaen sekularistisatanistinen. Maallistuneen yhteiskunnan jälkikasvu, joka on menettänyt kosketuksensa todelliseen elävään uskonnollisuuteen, kääntyy kuluttamaan tuotteita jotka sisältävät riittäviä uskonnollisia viittauksia täyttämään jäljelläolevan uskonnollisen tyhjiön.

Kun esimerkiksi Jyrki69 vertaa pääkallonkeräilyharrastustaan uskontoon, se voi päällisin puolin vaikuttaa huvittavalta, mutta kiteyttää lopulta jotain ajallemme olennaista. Ihminen kuitenkin aina kaipaa uskontoa, uskonnollisen tradition puuttuessa kaipaus vain kanavoituu pseudomorfoottisiin muotoihin.

Metallimessu on yritys pakottaa tämä kaipaus takaisin luterilaisen messun kaavaan. Minkälainen tämä muoto sitten tulee olemaan, ja voiko tämä yritys onnistua? Metallimusiikin perinteisenä innoittajanahan on ollut niisanottu musta messu, katollisen messun nurinpäin käännetty versio. Nyt kun tämä käänteinen muoto sitten käännetään taas uudestaan, saadaan valkoinen messu. Luterilainen metallijumalanpalvelus. Tästä käännettävyyden periaatteestahan kirjoitin jo joskus aikaisemmin White-metallia käsitelleessä kirjoituksessani.

Tuolloin ilmiö tuntui vielä hyvin kaukaiselta, nyt vaikuttaa siltä että asian ympärille on rakentunut suomalainenkin skene. Olen miettinyt miksi ilmiötä pitäisi kutsua, ja olen tullut siihen tulokseen että termi satanisti-kristitty (satanisti ei tässä yhteydessä sanan La-Vey:läisessä nihilistisen hedonistisessa merkityksessä, vaan sanan Toynbeeläisessä merkityksessä tietyn kulttuurikauden ilmiönä) voisi kuvata hyvin metallimusiikkia harrastavaa luterilaista. Kyseessä on tietenkin paradoksi, mutta se myös sopii erinomaisesti kehityksessä edellisen paradoksin, sekularistikristityn käsitepariksi.

Muistakaa siis kaikki metallimessu tänään klo 18.00 Temppeliaukion kirkossa.

Hard rock hallelujah

Keskikesän pseudomorfoosibakkanaalit

Pseudomorfoosiblogi tahtoo toivottaa kaikille lukijoillee hyvää juhannusta. Juhannusta käsittelin enemmän viimevuonna, tuskin vuodessa on huomattavaa kehitystä tapahtunut juhannuksenvieton muodoissa ja sisällöissä.

Pyhästä vituksesta, jonka käsittely jäi viimevuonna valitettavan vähälle, löytyy mainio Arno Forsiuksen kirjoittama teksti täältä. Kyseessä oli tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden oma suojelupyhimys, joten muistaa pyhä Vitus jos tanssiminen karkaa käsistä, tai virtsanpidätyksen kanssa tulee ongelmia.

Keräilyuskonto

"Ei sitä voi oikein kuvailla. Se kulttuuri on elämää suurempi uskontoon verrattavissa oleva juttu"

-Jussi 69 kommentoi iltalehdessä 17.6.2006 pääkallo ja Kiss aiheisten esineiden keräilyharrastustaan.

syntetisaattori

Olen jo aikaisemminkin käsitellyt pseudomorfoosiblogissa analogimallintavia syntetisaattorieita. Pohdiskeltuani aihetta hieman olen tullut siihen tulokseen, että myös syntetisaattori itsesssään kaipaa tarkempaa käsittelyä.

Kantasana synthetic käännetään yleensä synteettiseksi, mutta sana on myös lähellä termiä keinotekoinen. Synteettinen viittaa johonkin ihmisen tekemään, sekä jonkin luonnollisen jäljittelyyn. Synteettinen moottoriöljy jäljittelee luonnonöljyä, keinonahka jäljittelee nahkaa.

Syntetisaaattori on siis jotain keinotekoista tuottava laite. Yleensä syntetisaattoreista puhuttaessa tarkoitetaan ääntä-tuottavia laitteita, mutta on olemassa myös esimerkiksi videosignaalia tai orgaanista materiaalia tuottavia syntetisaattoreita. Periaatteessa syntetisaattori voi tuottaa mitä tahansa, kunhan kyse on keinotekoisesti tuotetusta ja jäljittelevästä.



Syntetisoiminen jo ilmiönä siis muistuttaa jonkinverran pseudomorfoosia. Erona mainittakoon että pseudomorfoosissa muodot määräytyvät ulkoisen paineen takia johonkin vanhaan muottiin, synteesissä nimenomaan tavoitteellisesti pyritään tuottamaan kopioita valituista kohteista.

Syntetisaattorimaailmasta löytyy kuitenkin myös selkeästi pseudomorfoottisia ilmiöitä. Tärkein lienee syntetisaattorin nykyinen muoto kosketinsoittimena. Nykyisin suurin osa syntetisaattoreista myydään pianon koskettimistoa jäljittelevällä koskettimistolla varustettuna.



Koskettimia on syntetisaattoreissa ollut niin pitkään, että olemme jo oppineet ottamaan ne itsestäänselvyytenä, mutta näin ei suinkaan ole. Kosketinsoittimena syntetisaattorin teki tunnetuksi Bob Moog, lähinnä markkinointiteknisistä syistä. Moog kaipasi asiakkaikseen yksinkertaisia Rock muusikoita, ja heille tuotetta täytyi ymmärrettävästi yksinkertaistaa huomattavasti.

Esimerkiksi Don Buchla yhdysvalloissa, ja Erkki Kurenniemi suomessa suunnittelivat syntetisaattoreita paljon kiinnostavammilla käyttöliittymillä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Kurenniemen Dimi-S, lempinimeltään seksofoni. Siinä oli anturit neljälle soittajalle, jotka pystyivät ohjaamaan laitetta koskettelemalla toisiaan. Laite vaatii ihokosketusta, joten sen soittaminen sujuu parhaiten mahdollisimman vähissävaatteissa.

Ajatusleikkinä voidaan pohtia miten erilainen popmusiikin historia olisi, jos koskettimien sijaan esimerkiksi kosketteluun perustuva käyttöliittymä olisi muodostunut standardiksi. Ajatusleikiksihän se nimenomaan jää, sillä tiedämmehän me kaikki ettei populaarimusiikin jatkumoon voi lisätä mitään radikaaleja aineksia.

Syntetisaattorin piti nimenomaan mukautua urun muotoon tullakseen ymmärretyksi. Urkurin asennot ja eleet olivat jo popmusiikissa tuttuja, joten uusi soitin oli helppo sijoittaa vanhan tilalle.

Moog myi syntetisaatoreitaan paljon. Erityisesti yksinkertaiset keikkamallit, kuten Minimoog menivät Rock ja pop markkinoilla kaupaksi. Buchla ja Kurenniemi myivät taas tuotteitaan pienelle määrälle avantgarde-taiteilijoita.

Tänäpäivänä usein kuulee usein jopa väitettävän Bob Moogia syntetisaattorin keksijäksi. Sitähän hän ei suoinkaan ole, syntetisaattoreita on ollut ainakin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Silti väittämässä on myös tiettyä todellisuuspohjaa, onhan hän tuottanut sen asian minkä me, suuri yleisö ymmärrämme tänäpäivänä syntetisaattoriksi. Bobille kaikki kunnia siitä, valitettavasti samalla valitettavasti tosin rajatonta potentiaalia omaava kiinnostava ilmiö puristui itselleen vieraaseen urkurin rooliin.

Cargo Cults

Viime talvena kuulin eräällä luennolla puhuttavan englanninkielisestä termistä "Cargo cult". Termi voidaan vapaasti suomentaa "Rahtikultiksi", tosin suomenkielisenä siihen harvoin törmää.

Termi viittaa tyynellämerellä viime vuosisadalla tapahtuneeseen kiintoisaan kulttuurien kohtaamiseen. Valkoisten, lähinnä yhdysvaltalaisten sotilaiden laajentaessa tukikohtaverkostoaan eristyneemmille saarille, pääsivät paikalliset alkuasukkaatkin osalliseksi saarille pudotetusta lentorahdista.

Sotien loputtua tukikohdat purettiin, ja lentorahti loppui. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan luovuttaneet näin helpolla. Koska he olivat jo aikansa seuranneet valkoisten miesten rituaaleja, he alkoivat jäljitellä niitä. Lentokoneita ja muuta ilmailukalustoa rakennettiin heinäpaaleista, radioita kookospähkinöistä ja uniformuja ja muuta asustusta jäljiteltiin niin hyvin kuin paikallisilla materiaaleilla pystyttiin.

Myös rituaaleja jäljiteltiin mahdollisimman tarkasti: Kiitoradan vieressä heilutettiin lippuja, puhuttiin kookospähkinäradioihin ja marssittiin.

Ajatuksena oli että toistamalla samat rituaalit joita valkoiset suorittivat, päästään samaan lopputulokseen. Ilmarahtia ei tullut, cargo cult termi on nimenomaan esimerkki siitä, ettei jonkin ilmiön muotoja ulkoisesti noudattamalla saavuteta samoja etuja kuin niillä alkuperäisessä asiayhteydessään suoritettuna on saavutettu.

Kyseessähän ei ole aivan pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissa vanhempi kulttuuri pakottaa nuoremman omiin kangistuneisiin muotoihinsa, Cargo Cultissahan ennemminkin uusi kulttuuri sekoittaa vanhemman vakiintuneet toimintatavat. Kyseessä on kuitenkin pseudomorfoosille rinnakkainen ilmiö, ja näinollen erinomainen apuväline myös kyseisen termin peilaamiseen ja havainnollistamiseen.

Cargo cult ilmiö on erinomainen keino peilata myös länsimaista uskonnonharjoittamista. Lännessä on nykyään vallalla niinsanottu supermarketuskonnollisuus. Individualismin nimissä haluamme valikoida juuri itsellemme soveltuvan kokoelman uskontoa: Ehkä juhlapäivänvieton tutusta luterilaisuudesta, katolisuudesta hieman juhlavuutta, maustettuna intialaisella sielunvaelluksella ja ehkä väritettynä budhalaisittain.

Emme enää hahmota uskontoa yhdeksi järjestemäksi, johon kuuluu tietyt menot. Uskontokin on muuttunut estetiikaksi. Toimitamme mitä tahansa rituaaleja, jotka vain näyttävät meistä kiinnostavilta, ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä minkälaiseen kokonaisuuteen ne kuuluvat, tai mikä niiden osuus on tässä kokonaisuudessa.

Ajatus yksinkertaisesta alkuasukkaasta heiluttamassa lippuja tyhjällä kiitoradalla kookospähkinäradio päässään tietenkin huvittaa meitä sekularistisen yhteiskunnan asukkeja, Tiedämmehän me miten sekularistinen yhteikunta toimii. Ilmarahti vaatii ensin toimivan logistiikan, rituaalit ovat vain toimituksen näkyvä osa.

Kannattaa miettiä miltä esimerkiksi Intialaisesta ihmisestä vaikuttavat länsimaiset rastanuoret jotka vaeltavat ympäri Intiaa opettelemassa erilaisia rituaaleja, meditaatiota ja Jooga-asentoja. He ovat nähneet joogien saavuttavan valaistuksensa tekemällä jotain, ja haluavat saavuttaa saman toistamalla samoja riittejä.

Toisaalta jälkimodernista diskurssista katsoen asioita voidaan tiertysti katsoa toisinkin. Ehkä tärkeää ei ole se saavatko alkuasukkaat ilmarahtiansa, tai nuoret valaistumistaan, ehkä tärkeitnä on että kaikilla on hyvä meininki ja yhteistä tekemistä. Ja ehkä ne Cargo Cultitkin lopulta toivat paikalle tutkijat ja turistit.

06.06.06

Juhlakausi senkuin jatkuu. Huomenna kuudentena kesäkuuta 2006 vietetään harvinaista kolmen kuutosen päivämäärää. Luku 666 periytyy ilmestyskirjasta, jossa se mainitaan ns. pedon lukuna (number of the beast).

Tänäpäivänä 666 lienee populaarein numeromystiikan luku, tosin enemmänkin populaarikulttuurin kuin raamatun ansiosta. Numero esiintyy hyvin tiuhaan niin heavy-yhtyeiden sanoituksissa kuin kauhuelokuvissakin.

Kuudennen kuukauden kuudetta päivää vuonna kuusi on on siis kovasti odotettu, ketkä odottavat maailmanloppua, ketkä julkaisevat levyjään, kirjojaan tai mitä tahansa muita tästä nimenomaisesta päivästä lisäarvoa ammentavia tuotteita.

Toiset taas ovat löytäneet puhtaasti pseudomorfoottisia juhlinnan muotoja, kuten vaikka Amerikkalaiset Slayer yhtyeen kannattajat. He ovat älynneet julistaa huomisen kansalliseksi Slayer-päiväksi.

Tapahtuman idea lähtee tietenkin siitä, että slayer sana rimmaa prayer sanan kanssa, ja Amerikassa vietetään tänää 5.kesäkuuta kansallista rukouspäivää (National day of prayer), jollain poeettisen oikeuden nimissä huomenna kuudes kuudetta täytyy viettää Kansallista Slayer-päivää (National day of slayer).

Kiinnostavaa jälkimmäisessä on se, että tapahtuman sivusto löytyy useilla kielillä,myös suomeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole kansainvälinen Slayer-Päivä, vaan nimenomaan kansallinen. Aluksi luulin siis kohderyhmän olevan amerikansuomalaiset,mutta tarkemmin sivua luettuani havaitsin siinä käytettävän kertaalleen Suomi sanaa. Päivää on siis ilmeisesti tarkoitus tarkoitus juhlia myös suomessa.

Kuinka siis kansallista Slayerpäivää juhlitaan? Tietenkin soittamalla kovaa Salyeriä. Myös kirkkojen ja synagogien häpäisemistä suositellaan (huomaa ero norjalaiseen perinteeseen jossa kirkot on tapana polttaa), mellakointia ja pieneläinten uhraamista suositellaan.

Ei siis mitään kovin kekseliästä. Hauskinta sivustolla on slayeriin viittaava urli, joka viittaa osoitteeseen anus.com.