Hobo chic

Nyt kun heroin chic on jo niin passe, on muotialan aina haistella uusia tuulia. Virkistävä tuulahdus käy tälläkertaa katuojan suunnasta. Taas kerran ylemmän sosiaaliluokan pysähtyneisyyyttä pyritään piristämään alemman sosiaaliluokan ilmiöitä jäljittelemällä. Tälläkertaa ilmiön nimenä on Hobo chic.

Perusajatuksena on siis design vaatteet, joiden tyyli on kopioitu kodittomien ja muiden vähempiosaisten pakonsanelemasta asustuksesta.

En itse seuraa muotimaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ilmeisesti kyseessä on melko näkyvä ilmiö, ainakin Helsingin sanomat on kokenut tarkoituksenmukaiseksi kirjoittaa asiasta parikin artikkelia.

Helsingin sanomissa on esitetty ilmiön taustaksi Naomi Klainin No Logo kirjassa esitetyn huomion lökäpöksyistä; slummeissa housut periytyvät isommilta veljiltä pienemmille, ja näinollen ovat siis useimmiten vääränkokoisia. Slummeissa noisevia trendejä spottailevat coolhunterit ovat sitten tulkinneet tämän tyyliksi, ja markkinoineet ostokykyiselle keskiluokalle.

Havaintoa voisi myös laajentaa, monet nuorisokulttuurit ovat ammentaneet elinvoimansa samasta lähteestä. Lökäpöksyt tietenkin liittyvät olennaisesti hiphop-kulttuuriin, mutta myös esimerkiksi Rock and roll on syntynyt varsin samaan tapaan.

Alaluokkaiset rasvatukkaiset nuorisorikolliset soittivat neekerimusikkia pukeutuneena kullankaivajahousuihin ja lentäjätakkeihin. Tämä ei vielä itsessään ollut mitenkään skandalöösiä, vasta kun kyseinen tyyli alkoi houkutella laajemmin jäljittelijöitä keskiluokasta, aikana jolloin yleisesti seurattiin perinteistä pukeutumis ja musiikki-kulttuuria, silloin törmättiin ongelmiin.

Tästä perimyslinjasta pulpahti ulos myös eräs kiinnostava pseudomorfoosi: Design-farkut, jotka Calvin Klain keksi seitsemänkymmentäluvulla, ja jotka kahdeksankymmentäluvulla rantautuivat City-kulttuurin mukana myös Helsingin yöelämään. Kullankaivajan työasusta nuorisorikollismuodin kautta muodin huipulle.

Viisikymmenttäluvulla kuitenkin vielä pukeuduttiin perinteisiin miesten tai naisten vaatteisiin. Esimerkiksi rokkia hieman varhaisemmat Beatnikit kuuntelivat kyllä mustaa musiikkia jatsia, mutta pukeutuivat perinteisiin miestenvaatteisiin. Huomattavasti keskimääräistä resuisempiin tosin.

Jazz itsessään on myös nimenomaan Hobo chic, kyseisen musiikinlajin kehityksestä 1900-luvun alun mustilta clubeilta nykyiseksi keskiportaanjohtajien sikarinpolttomusiikiksi (kts. Pori Jazz) voisi kirjoittaa useampiakin tekstejä.

Beatnikitkin olivat Hobo chic. He olivat yläluokkaisista tai vähintään keskiluokkaisista oloista kotoisin olevia ihmisiä (esim William S. Burroughs oli erittäin merkittää mekaanisia laskimia valmistavasta Burroughsin sukua).

He ihannovat kulkurielämää, ja myös toteuttivat sitä itse käytännössä. Resuisissa haisevissa miestenvaatteissaan he vaelsivat benzendriinipäissään rannikolta rannikolle. Erotuksena todellisiin kodittomiin tosin oli se, että ylä tai keskiluokkaisen taustansa ansioista ansiosta he pystyivät aina vetäytymään tarvittaessa johonkin rauhaisaan paikkaan kirjoittamaan seikkailuistaan, ja tietenkin se että he pystyivät aina antamaan jäsentyneitä (tai jäsentyneen epäjäsentyneitä) haastatteluja medialle.

Beatnikkejä seurasi sitten hippiliike, joka monin tavoin sekä muistutti edeltäjäänsä, että poikkesi siitä. Molemmat edustivat jonkinlaista transendettiä etsintää, tai vähintään pakoa edellisen sukupolven normeista. Luonteeltaan ilmiöt olivat kuitenkin erityyppisiä; Beatnikit olivat pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, hippiliikkeeseen verrattuna voidaan käyttää termiä elitistinen. Hippiliike taas oli vastakulttuuria, valtakulttuurin negaatio. Suurten ikäluokkien nuorison äkillisestä massamobilisaatiosta.

Keskiluokan vaelluksesta San Fransiskoon kukat hiuksistaan kommentoi aikoinaan Milan Melvin, yksi Height-Ashburyn kanta-asukkaista näin: se oli "todella vimeinen naula arkkuun. Juntit ottivat sen tosissaan ja potkivat mummojen puutarha-aidat nurin, jotta saisivat kukkia tukkaansa ja voisivat saapua asianmukaisesti pukeutuneina ja niin kuin lehdissä oli kuvailtu".

Mitä tulee pukeutumiseen, niin hippiliike asettuu aika tarkasti perinteisen miesten/naisten pukeutumisen lopulliseen murtumiskohtaan. Näin jälkikäteen hippiliikkeen voisi helposti kuvitella edustaneen pukeutumisen suhteen hobo romantiikkaa, näyttiväthän resuiset hipit lähinnnä kulkureilta. Pyrkimykset kuitenkin olivat ilmeisesti toisenlaiset, Alice Echols sivuaa aihetta kirjassaan Uhoa ja unelmia:"Pukeutumisellaan kauniit ihmiset (Tom Wolfen hipeistä käyttämä termi) korostivat erilaisuuttaan ja omaksuivat siksi muiden aikakausien ja kulttuurien asuja: Davy Crockettin nahkahousut, armeijan ylijäämävaatteet, buddhalaiset kaavut, Edvardiaaniset puvut, Erroll Flynnin merirosvopaidat, intiaanien otsanauhat, viitat, cowboy-ja beatlessaappaat, oudot päähineet - knallit, silinterit, lännenhatut, eskimohuput, mikä tahansa kelpasi - sekä tietenkin helminauhat."

Tästä pakonomaisesta yrityksestä sulloutua minkä tahansa muun kulttuurin muotoihin kuin omiinsa syntyi sitten amerikkalaiselle kulttuurille, ja ajalleen 60-luvulle luonteenomaisin ilmiökokonaisuus: hippi.

Yrityksestä pukeutua mihin tahansa muuhun, kuin parhaillaan hiipuvan länsimaisen pukeutumiskulttuurin muotojen rippeisiin syntyy oma muotonsa. Nykyäänhän me tunnistamme välittömästi hippivaatteen kun sellaisen näemme. Ruotsalaiset halpavaateketjutkin tarjoavat meille omat versionsa teemasta aina hippeuden ollessa muotia.

Mutta mikä näissä meitä sitten viehättää, miksi me länsimaisen keskiluokan edustajat etsimme aina jotain rosoisempaa, rajumpaa, aidompaa, ja aina sieltä vähempiosaisten keskuudesta. Johtuuko se siitä, että oma kulttuurimme(jos sitä on) on niin tylsää ja vähäveristä, ettemme jatsa sitä itsekkään haukottelematta, vai onko kenties kyse ilkeästä kolonialistisesta luonteestamme.

Siis siitä että onnistuneesti riistettyämme erilaisia väestöryhmiä materialistisesti vuosisatoja, loogisena jatkumona tälle haluamme myös riistää heitä myös henkisesti. Esimerkkinä mainitsemani mustan musiikin lajit on aika hyvin valkaistu. Jazz täysin, Rock suurimmaksi osin ja Hip Hop osittain.

Nyt viedään kodittomilta viimeinen asia mitä heillä on enää jäljellä, heidän tyylinsä. Kodittomilla itselläänhän ei kodittomien muotiin ole varaa, pian varmasti kaikki kodittomuustyyliin liittyvät tekijänoikeudet siirtyvät erilaisille kansainvälisillä muotitaloilla, samaan tapaan kuin peritneisten kasvilajien siementen oikeudet siirtyvät kansainvälisille maatalousyrityksille sitä mukaa kun ne niitä keksivät.