Onko Jeesus Lordi?

Poiketessani perjantaina Lordin euroviisumenestyksen kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa, huomasin alueen laitamalle pysäkäidyn bussin, jonka ikkunassa luki isoilla kirjaimilla Jesus is lord.

Olen nähnyt vastaavia julistuksia ennenkin, mutta nyt tuo jotenkin pisti silmään tilaisuudessa jónka pääesiintyjänä oli Lordi niminen orkesteri. Onko Jeesus siin Lordi?

Lause Jesus is lord on useimmiten käännetty suomeksi Jeesus on herra. Käännös on melko pätevä, se pitää sisällään useita samankaltaisia viittauksia: molemmat viittaavat toisaalta juutalaiskristilliseen jumalla, toisaalta maalliseen esivaltaan, ja ilmaisevat myös valtaapitävän miehisen sukupuolen. Lord sana on toisaalla käännetty myös muotoon loordi, mutta täss tapauksessa sanalla viitataan vain tiettyihin brittiläisiin kunnianimikkeisiin.

Hard rock yhtyeen nimeksi Loordi on siinämielessä oivaltava, että se toisaalta leikittelee näiden käännösten merkityksillä, toisaalta sillä tosiseikalla että kristinuskon muotoja palvovalla metalliyleisöllä ei ole yhtä syvää suhdetta suomenkieliseen uskonnolliseen termistöön, kuin englanninkieliseen. Onhan suurin osa kristillistä kuvastoa kierrättävää metallimusiikkia englanninkielistä, vaikka tietysti myös norjankielellä on merkittävä asemansa.

Kuka siis on herra ja kuka loordi? Jeesuksen kohdalla käytetään usein myös soumenkielistä termiä kuningas, täsmällisemmin Juutalaisten kuningas. Olihan hän kauan ennustettu juutalaisten vapahtaja, sekä maallinen hallitsija. Juutalaisten valtavirta ei häntä tosin koskaan hyväksynyt kummaksikaan, mutta oman yleisönsä hän kuitenkin löysi. Tähänpäivään mennessä ei kaikkia Juutalaisia tyydyttävää messiasta ole löytynyt, mutta useita potentiaalisia vaihtihtoehtoja löytyy Israelista nytkin.

Jeesuksen messiaanisuuteen sinänsä liittyy tiettyjä pseudomorfoottisia piirteitä. Monia ennustettuja asioita on kirjoitettu jeesuksen elämäntarinaan juuri siksi että näin on ennustettu, riippumatta siitä kuinka asiat historiallisesti ovat tapahtuneet (esim Jeesuksen syntyminen jouluaattona).

Muistaakseni raamatussa sanotaan jotain siitä, miten Jumala on Herra sinun jumalasiisi, eikä muita jumalia tulisi pitää. Voidaan siis myös kysyä onko Jeesuksen pitäminen herrana aivan sopivaa. Tiedän kyllä että kristillinen teologia pitää Isää, poikaa ja pyhää henkekeä yhtenä jumalana, mutta samalla perusteellahan voisi väittää vaikka panteistia yksijumalaiseksi, jos hän uskoo kaiken olevan yhtä ja kaiken olevan jumalaa.

Mutta palataksemme vielä kauppatorille, kauppatorilla poseerasi Lordi yhtye noin 80000 ihmisen yleisölle. Kauppahallin takana Jesus is Lord bussi jakoi sanomaansa muutamille kymmenille WC jonossa kärvisteleville.

Mikä siis on marginaalia ja mikä valtavirtaa? Porvoon vanha puukirkko paloi viimeyönä, vanha tekee tilaa uudelle vähän niinkuin 20-luvun modernismissä konsanaan. Saisikohan Lordista Herran ihan vaan kirjoittamalla, monia ennustuksiahan Lordi varmasti täyttää muutenkin, loput voidaan keksiä.

Kansasta ja juhlimisesta

Tänään on myös meillä psudomorfoosiharrastajilla julapäivä. Kansainvälisen iskelmäkilpailuvoiton kunniaksi tänään Helsingissä järjestetään kansanjuhla.

Kuinka kansanjuhla siis järjestetään? Kukaanhan ei ole koskaan tullut pohtineeksi kuinka suomalaiset juhlisivat euroviisuvoittoa. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että malli haetaan jääkiekko-otteluiden voittamisesta.

Jääkiekko-ottelun juhliminen kuitenkin on hyvin lähellä kansan kokemusmaailmaa. Tämä juhlimisen muoto perustuu vahvasti perustuu vahvasti viinan juomiseen ja huutamiseen. Myös käsien tai muiden asioiden heiluttamisella ilmassa ja hassuihin hattuihin pukeutumisella on oma osuutensa tässä juhlimismuodossa.

Kontrastiksi voisi mainita vaikkapa kansainväliset kuvataiteen tai klassisen musiikin kilpailujen voitot. Niitä juhlitaan yleensä kilistämällä kuohuviinilasia ja kättelemällä. Tämä juhlinnan muoto ei ole lähellä kansaa.

Lordi itse ei ainakaan ole pyrkinyt jääkiekkoanalogioita välttämään. Yhtye on itse koko kilpailn ajan erilaisissa tiedotustilaisuuksissa viljelleet laajalti jääkiekkotermistöä, ja suoraan rinnastaneet oman projektinsa ja sen mahdollisen menestyksen jääkiekkomenestykseen. Pitipä yhtyeen laulusolisti jopa esiintyessään jääkiekkopäähinettä päässään.

Kansanjuhlan paikka on määräytynyt kauppatorille siksi, että kyseisellä paikalla on juhlittu joskus jääkiekon maailmanmestaruuden voittamista. Ihan hyvä paikka spontaanille kansanjuhlinnalle, mutta ei kauhean hyvä paikka järjestetylle konsertille.

Kapea, satama-altaisiin rajautuva kaistale sopii hyvin pienille ja keskikokoisille konserteille, mutta jos tilaisuudesta todella kasvaa kansanjuhla niin paikka käy hyvin ahtaaksi. Esimerkiksi Kaivopuisto miellyttävinen nurmi-alueineen olisi soveltunut tarkoitukseen huomattavasti paremmin.

Meitä pseudomorfoosiharrastajia toisaalta lämmittää se että kansanjuhla pidetään aivan helsigin pseudomorfoosikeskustassa. Harmi vain että Hard Rock Hallelujaa ei raikaa pseudomorfoosikeskustan ytimestä, suurkirkon portailta.

No kaikkea ei voi saada, tärkeintä on että saamme kansanjuhlan. Aion itsekin olla paikalla tutkimassa kansan juhlinnan muotoja ja välineitä. Laulammeko "lordi on uusi euroviisuvoittaja" perinteisellä jääkiekkonuotilla, tai missä roolissa salainen saatanallinen käsimerkki on näissä menoissa (lue lisää käsimerkeistä Käymälästä).

Ei siis muut kuin Hard rock Hallelujaa, kansanjuhlakin alkaa aivan näillä minuuteilla.

madonna

Puhuin muutama teksti takaperin metallimusiikin ja uskonnollisten muotojen suhteista. Uskonnollisten muotojen käyttö tuntuu olevan nousussa myös perinteisen populaarimusiikin puolella.

Madonna, joka jo taiteilijanimensä valinnastaan lähtien on ollut konfliktissa uskonnon kanssa, on päässyt taas otsikoihin aiheella. Tällä kertaa lavashowssaan Los Angelesissa hän antoi uutislehti 100:n mukaan "kuvainnollisesti naulita itsensä ristille."

Hyvin raamattunsa lukeneet saattavatkin muistaa, että Madonnaa, Jeesuksen äitiä, ei kirjassa naulattu ristiin, vaan Jeesus itse kahden ryövärin kera. Ilmeisesti tämä asiavirhe ei kuitenkaan ole se varsinaisesti se skandalöösi seikka, vaan popmusiikin ja uskonnollisen kuvaston yhdisteleminen yleensä on Yhdysvalloissa hyvin herkkä aihe.

CNN kuvailee uutisessaan aiheesta shown sisältäneen uskonnollisen symboliikan lisäksi myös sadomasokististä kuvastoa.

Itse pidin tätä sinänsä triviaalia seikkaa varsin kiinnostavana, sillä olen iltapuhteinani pohdiskellut näitä moderninjälkeisen uskonnollisuuden ilmaisumuotoja enemmänkin.

Mielestäni on varsin kiehtovaa pohtia minkälaisia muotoja uskonnonharjoittaminen ottaa länsimaisen kulttuurin pikkuhiljaa saavuttaessa fellahistisen tilan.

Palvotaanko esimerkiksi Elviksen, tai Che Quevaran kuvaa rock-konserttimaisin menoin kristillisen messun sadomasokistisellä versiolla? Tehdäänkö se hirviönaamari naamalla, vai esimerkiksi norjalaishenkisessä pingviinimaskissa?

Entä löytääkö performanssitaiteen, uuden sirkuksen tai muiden esittävän taiteen marginaali-ilmiöiden uusritualistisuus tiensä taiteen marginaalista uudenlaisen uskonnonharjoittamisen keskiöön?

Vai palataanko sittenkin perusasioihin, voisiko Roomalaiskatolinen kirkko lunastaa paikkansa universaalina kirkkona, vai mennäänkö vielä pidemmälle yksinkertaiseen vuodenaikojen vaihtumiseen perustuvaan arkaaiseen taikauskoon?

Tulevaisuudestahan emme voi varsinaisesti tietää mitään, mutta on ihan hedelmällistä seurailla erilaisia kehityskulkuja ja pohtia minkälaisiin suuntiin asiat saattavat olla menossa.

kaksoismarginaalisuudesta vielä

Huomasin että edellisessä kirjoituksessani käsittelemäni kaksoismarginaalisuuden käsite tuli käsiteltyä varsin ylimalkaisesti. Käsittelen sitä siin nyt havainnollisesti muutaman tapausesimerkin kautta.


Kaikki 90 luvun alussa eläneet varmaankin muistavat Vanilla Icen. Vanilla Ice oli 1990-luvun alun menestyksekkäin rappari. Hänen levynsä to the extreme möi aikoinaan 11 miljoonaa kappaletta, tehden hänestä genrensä menestyneimmän artistin.

Voidaan kysyä osasiko hän rapata paremmin kuin muut, vai oliko hän kenties muita rappareita parempi tanssimaan? Itse luulen että ratkaisu löytyy nimenomaan kaksopismarginaalisuusteoriasta.

Tässä on kyse rodullisesta marginaalisuudesta: musta hiphop-kulttuuri on valkoiselle valtakulttuurille liian marginaalista. Kun syntyy tuplamarginaali, valkoinen rap, ollaan palattu valtavirran ymmärtämään muotoon.

Keskiluokkaiselle kuluttajalle on helpompaa ymmärtää urheilullisen valkoisen miehen lauluja omasta cooliudestaan, kuin vaikka Public Enemyn mustia vallankumouslauluja.

Musta Hip-hopkulttuuri edusti amerikassa selkeää uhkaa, samoihin aikoihin Vanilla Icen kanssa länsirannikon lähiöissä oli nousemassa väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeidenkäyttöä ihannoiva gangsta rap. Vanilla Ice ei kiroillut, ei puhunut huumeista tai politiikasta, ja näyttikin enemmän Elvikseltä kuin hip-hopparilta.

Myös Elvishän oli rodullisen marginaalin marginaalissa valkoisena rock-laulajana. Tosin asetelma ei ole aivan yhtä selkeä, onhan rockilla juuria myös valkoisessa musiikissa. Samalla tavalla esimerkiksi Bob Marley oli puoliksi valkoisena mustan Reggae musiikin marginaalissa.

Marginaalisuutta on myön muunlaista, otetaan esimerkiksi vaikkapa poliittinen marginaalisuus. 1990-luvulla suomessa oli melko laaja punk-skene. Skene oli poliittisesti yhtenäinen, anarkistisen punavihreä. Skeneen sinänsä kuului hyvin monenlaisia alaryhmiä, mutta nihilistisimmätkin niistä boikotoivat samoja tuotteita ja suhtautuivat hyvin vakavasti rauhanasiaan, eläintenoikeuksiin ja kaikkeen mikä oli havaittu punkkiin kuuluvaksi. Skenessä oli kuitenkin yksi repeämä, Levy-yhtiön teinipunk orkesterit jakelivat pienlehdistössä poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja tyyliin "tulispa pian se anarkia, niin pääsis ajaa pantsukilla".

Vuosia vieri, skenen punkbändit kiertävät edelleen samoja keikkapaikkoja kiljupalkalla. Apulanta on suomen ykkösrivin bändejä, niinkuin Tehosekoitinkin oli kunnes lopetti huipulla. Nykyään Toni Virtanenkin antaa valtalehdistölle mielellään poliittisesti punavihertäviä kannanottoja erilaisista häntä koskettavista aiheista. Onhan hän nyt päässyt pois marginaalista itse.

Ilmiö ei sinänsä rajoitu musiikkiin, esimerkiksi surrealistinen liike aikoinaan rekuuperoitiin muutosvoimaisesta poliittisesta liikkeestä vaarattomaksi taideilmiöksi Salvador Dalin kautta. Taiteilijan joka ei koskaan surrealismiä ymmärtänyt, tuli siksi myös heitetyksi ulos koko surrealistisesta liikkeestä, mutta taidehistoriassa mainitaan aina tärkeimpänä, usein ainoana surrealistina. Salvador Dali on myös yksi niitä harvoja 1900-luvun taiteilijoita, joista on tullun ns. kotitalous nimiä, nimiä jotka useimmassa kotitaloudessa tunnetaan. Kaikki tämä siksi, että hänen persoonansa oli oiva väline tekemään epäilyttävästä marginaali-ilmiöstä vaaratonta koko kansan huvia.

Näin siis toimii kaksoismarginaalisuus, työkalu marginaali-ilmiöiden rekuuperointiin valtavirran ymmärtämään muotoon.

Hirviö-iskelmä

Nettiä selatessani satuin törmäämään tähän visuaaliseen tutkielmaan Lordin ja Vesa-matti Loirin ulkoisista yhteneväisyyksistä, ja mieleeni palasi vanha tuplamarginaalisuusteoria.

Idea on yksinkertainen. Ensin syntyy marginaalikulttuuri, joka poikkeaa valtakulttuurista. Valtakulttuuri ei pysty marginaalikulttuurin muotoja sellaisenaan sulattamaan, vasta kun marginaalikulttuurin sisälle syntyy marginaalikulttuurin marginaalikulttuuri, ovat muodot yhtäkkiä lähempänä valtavirtaa kuin alkuperäistä marginaalia.

Lordi on julistanut olevansa metallikentän marginaalissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Metallimusiikissa, varsinkin Norjalaisen vaikutuspiirin alaisessa sellaisessa, on ensisijaisen tärkeää olla pelleilemättä. Voisi jopa käyttää termiä elintärkeää, sillä pelleileminen on vienyt monta muusikkoa ennenaikaiseen hautaan.

Norjalaista vakavuutta voi näin postmodernin ironia läpitunkemassa yhteiskunassa olla vaikeaa ymmärtää. Lähestymistä voi ehkä helpottaa klassinen peliteoria: kuvittele tilanne jossa ryhmä raavaita miehiä on pukeutunut nahkaan, piikkeihin ja pingviinimaskeihin. Jos kaikki ovat tosissaan, niin silloin kyseessä on kova juttu jonka kanssa ei parane pelleillä. Jos kaikki ovat liikkeellä huumorilla, niin kyseessä on postmodernistisen ironinen tilanne. Jos kuitenkin osa on tosissaan, ja osa pelleilee, niin silloin tilanne asiaan tosissaan suhtautuville hyvin nöyryyttävä.

Esimerkiksi Burzumia tai Mayhemiä ei voisi lähettää euroviisuihin, heidän marginaalikulttuurinsa ei ole mitenkään valtakulttuurin kanssa yhteensovitettavissa. Hard Rock Hallelujah taas kuulostaa enemmän muilta euroviisuilta kuin vaikka Burzumilta. Lordi kutsuu musiikkiaan Monster Rockiksi. Toivottavasti nyt kansainvälisen iskelmämenestyksen myötä he ymmärtävät päivittää nimityksen täsmällisempään Monster schlageriin. Tämä helpottaisi myös yhtyeen kansainvälistä markkinointia, ja vähentäisi riskiä itsensä vakavasti ottavan norjalaisen koulukunnan kohtaamiseen.

Hyvä suomi, Hyvä Lordi, elämme suomalaisen iskelmämusiikin parasta aikaa. Tästä kelpaa lapsenlapsillekin kertoa aikanaan. Tuskin maltan odottaa mitä näemme seuraavaksi: Lordi elokuvan, Lordi tietokonepelin, Lordi kirjan vai kenties Lordi elämyspuiston?

Hardrock ja hallelujaa

Käsittelin Lordia jo edellisessä kirjoituksessani, mutta joudun vielä palaamaan aiheeseen. Puhunhan nyt aivan eri ilmiöstä, viimeksi keskustelunalaisena oli suomen euroviisuehdokas Lordi, nyt keskustelussa on euroviisuvoittaja Lordi. Ero on huomattava.

Aloitetaan subjektiivisesti. Miltä minusta tuntui katsoessani euroviisuja? Ensimmäistä kertaa elämässäni katsoin euroviisuja kiinnostuneena. Pystyin katsomaan useimmat esitykset, vaikka yleensä pitkästyn kuoliaaksi viimeistään toisen esityksen kohdalla. Lordi tavallaan viritti olemassaolollaan koko kilpailun toimivaksi viihdepaketiksi. Toisaalta olin melko ymmälläni itse esityksestä, toisaalta esityksen aikana ruudulla pyörivät suomennetut sanat vaikuttivat aika ihmeellisiltä, ja toisaalta koko show oli jotenkin hämmästyttävän hyvin euroviisuissa toimiva.

Yleensähän euroviisut ovat olleet pitkästyttävä särmätön iskelmäparaati, joka kiinnostaa vain eläkeläisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä. Nyt euroviisut ovat olleet ykköspuheenaihe kaikkialla. Tietenkin suomen menestyminen on suomalaisia kiinnostava ilmiö, mutta myös laajemmin Lordin voitto oli laajuudessaan ennennäkemätön.

Mitä siis on tapahtunut? Keskustelin lyhyesti kollegani Lauri Olavin kanssa ilmiöstä, ja hänellä oli asiasta jo teoria. Eurovision laulukilpailut ovat tähänasti olleet liian pinnallinen, sisällötön, mutta silti mahtipontinen tapahtuma jotta suuret massat sitä oikeasti arvostaisivat. Nyt Lordin myötä länsimainen kulttuurimme on vihdoin saavuttanut eurovision laulukilpailujen tason.

Lordi myös kauniisti huipentaa Rock-musiikin kehityskulun kapinallisesta ja yllätyksellisestä katu-musiikista lopulliseen muotoonsa hiottuun, loppuunasti meikattuun staattiseen euroviisumuottiin.

Mutta mistä se hallelujaa tulee? Lordin kappalehan on nimeltään Hard Rock Hallelujah, kappaleen asetelma on hieman perinteisestä metallimusiikista poikkeava. Uskonnollinen symboliikka on aina kuulunut raskaaseen rokkiin, mutta yleisin asetelma on ollut se, että esitetään suoraan kristinuskon vastaisia sanoituksia. (poikkeuksena white metal).

Lordi ei euroviisukappaleessaan esitä uskonnonvastaista kantaa, vaan kappaleessa käytetään kristillistä termistöä Hard Rock:in nostamiseksi palvonnan kohteeksi. Lordi siis toisinsanoen käyttää hyväkseen kristillistä rituaalitermistöä, niiltäosin kuin se on yhteensopivaa hard rock rituaalitermistön kanssa. Tältäosin Lordi siis selkeästi täyttää pseudomorfoosin tunnusmerkit, kristilliset muodot on täytetty Hard Rockilla.

Kiinnostavinta kuitenkin juuri nyt on pohtia sitä, miksi Lordi nimenomaan voitti Euroviisut. Kukaanhan ei varsinaisesti uskonut bändin noin hyvään suoritukseen, ei edes bändi itse. Olen itse pohtinut löytyisikö ratkaisu toisen uskonnollisuuden käsitteestä. Toinen uskonnollisuus tarkoittaa varsinaisen uskonnollisen vaiheen jälkeen kulttuurissa heräävää kaipuuta uskonnonkaltaiseen toimintaan, ilman kuitenkin elossaolevaa uskonnollista traditioa.

Olisiko tässä avain Lordin menestykseen: eurooppalaiset ovat niin etääntyneitä kristinuskosta ettemme pysty varsinaista uskontoa omaksumaan, mutta Lordin kaltainen esiintyjä pystyy herättämään meissä samoja tunteita, rock kliseiden kautta hyväksytymmässä muodossa kuin pelkkä uskonto pystyisi tarjoamaan.

Mörkö-ooppera

Viimeaikoina on puhuttu paljon suomen euroviisu-ehdokkaasta Lordista, ja sen mahdollisesta sopivuudesta tai sopimattomuudesta suomen edustamiseen. On totta että ensivaikutelma Lordista on hieman erilainen, kuin mielikuva tyypillisestä euroviisu-esiintyjästä. Jos kuitenkin tarkastelemme hieman asiaa hieman laajemmin, Lordin asema selviää paremmin.

Eurovision Song contest alkoi aikoinaan (1956) kansainvälisenä iskelmäkilpailuna. Kansainvälisyyden ideanahan on se, että on olemassa kansoja jotka valitsevat itseään parhaiten edustavan kilpailijan kilvoittelemaan muiden kansojen edustajien kanssa.

Alkuun ehdokkaissa olikin nähtävissä erilaisia kansallisia erityispiirteitä, vähintäänkin esityskielen osalta. Nykyään lauletaan kansainvälistä iskelmää englanniksi. Kansalliset särmät ovat hioutuneet, ja mahdolliset tyylilliset eroavaisuuudet tulevat siitä, minkä muun musiikkikulttuurin vaikutteita esittäjä sattuu omaamaan.

Lordi edustaa hirviömetallia, joka kansainvälisesti ei ole mikään kauhean laaja ilmiö. Ainut laajemmin tunnettu hirviömetalliyhtye lienee Gwar,, joka sekin on tunnettu varsin pienissä piireissä. Wikipedia lajittelee Gwarin musiikkityylin osastoon "Shock Rock"

Vaikkakin Lordi on ottanut paljon vaikutteita Shock Rockista, erityisesti Alice Cooperilta, ei lordia voida mielestäni sijoittaa kyseiseen kategoriaan. Lordihan ei pyri shokeeraamaan, vaan viihdyttämään. Toisaalta Shock rock on rockmusiikin kategoria, joten on myös perusteltua näin rockinjälkeisenä aikana määritellä kategorioita puhtaasti esteettisesti, mieluummin kuin pyrkimysten tai sisältöjen perusteella.

Lordi on luonteeltaan ensisijaisesti pastissi. Se on valikoima erilaisia musiikkiin, kauhuelokuviin, ja uskontoon liittyviä kliseitä. En sano tätä mitenkään moitteena, päinvastoin juuri tässä on Lordin voima. Lordi on erittäin kauniisti täydellistänyt edustamansa ilmaisutavan, ja vienyt koko genren paljon pidemmälle kuin rockin luovalla kaudella olisi ollut mahdollista.

Jotkut ovat arvelleen Lordin olevan aivan väärässä paikassa euroviisuissa, itse olen erimieltä. Luulen että Euroviisut ovat nimenomaan täsmällisesti oikea ympäristö Lordille, toisin kuin useimmille suomen edustajille tähänmennessä. Mielestäni Lordia voi hyvin verrata Boney M:män suoritukseen aikoinaan. Sekin otti hyvin erikoisen raakatuotteen, seksuaalisten vähemmistöjen huumehuuruisen rytmimusiikin, Discon ja työsti sen kokoperheen viihdemusiikiksi. Lordi tekee saman shock Rockille.

Onhan Lordi tietysti kauhea, mutta omalla vaarattomalla kauhuelokuvista tutulla kliseisyydellä. Lordista puuttuu kaikki vaaran, yllätyksen ja arvaamattomuuden elementit, jotka Rock musiikkiin sen luomisvoimaisella kaudella liitettiin. Lordin osallistuminen iskelmäkilpailuihin on merkki nimenomaan rockin iskelmällistymisestä. Parikymmentä vuotta sitten ei kyseiset ilmiöt olivat vielä luonteeltaan täysin toisistaan poikkeavia, nykyään ei rokkaria meinaa iskelmälaulajasta tunnistaa millään (kuunnelkaa vaikka uutta CMX:ää).

Oli miten oli, nyt kuitenkin menen TV:n ääreen odottamaan Lordin esiintymistä semifinaalissa. Empä ole koskaan odottanut suomen euroviisuedustusta näin innokkaasti.

Hyvä Suomi

katse.org

Aikoinaan suomessa oli kaksi valokuvaus-aiheista lehteä. Oli Kamera-lehti kameroista kiinnostuneille, ja Valokuva-lehti valokuvasta kiinnostuneille. Valokuva lopetettiin 90-luvulla,Kamera-lehti jatkaa vielä tänäpäivänäkin. Valokuva-lehteä kuulee aina sillointällöin haikailtavan takaisin, puuttuuhan suomesta vieläkin valokuva, erityisesti taidevalokuva-aiheinen media.

Media, ja median lukutavat ovat tosin muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Internet on tuonut monenlaisia uusia mahdoillisuuksia erilaisille harrastajaryhmille. Nykyään tyypillinen media on nettiportaali.

Valokuvausportaaleiden sisältö on yleensä aikalailla samantyyppinen: jotain vaihtuvaa "toimitettua" sisältöä, alaan liittyviä uutisia tai aiheeseen liittyvä blogi, vuorovaikutteisuutta, yleensä keskustelupalsta ja linkkejä alan sivuille ja palveluihin.

Periaatteessa elementit ovat aivan samat kuin lehdessä aikanaan: uutiset ja artikkelit, ilmoitukset ja myyntipalsta ja yhteystitoja alan palveluihin ym. Vain suhteet ovat erilaiset, lehti painottaa toimitettuun sisältöön, nettiportaalissa painottuu keskustelupalsta.

Valokuvausportaaleissa oli pitkään olemassa samantyyppinen jako, kuin lehdistössä aikanaan. Oli digikamera.net digikameraharrastajille, ja valokuva.net valokuvaharrastajille. Valokuva.net myös lopetettiin maksamattomien nettilaskujen takia, digikamera.net toimii vieläkin.

Yhtä selkeää eroa portaaleiden välillä ei ehkä ollut kuin lehtien välillä aikoinaan. Suurin osahan sisällöstä syntyy keskustelujen perusteella, ja monet keskustelijat keskustelivat yhtä aktiivisesti molemmissa portaaleissa. Ero oli ehkä enemmänkin keskustelun sävyssä, ja muissa hienovaraisemmissa seikoissa.

Valokuvauksen kentällä on siis ollut valokuvan ja valokuvataiteen käsittelyyn liittyen aukko, niin printtimedian kuin nettiportaalinkin osalta. Tätä aukkoa paikkaamaan imeisesti perustettiin katse.org. Sivuston tekijät ovat omissa tiedotteissaan ilmoittaneet tavoitteekseen valokuvauksen ammattilehden puutteen korjaamisen, ja edesmenneen valokuva.net:in sivulla on kuulemma ilmoitettu sisältöä siirtyvän katseen sivustolle.

Katse.org on muodoltaan melkoinen erikoisuus. Yleensä valokuvausportaalit rakennetaan yhden tai useamman innokkaaan harrastastajan puuhasteluna, rahaa yritetään sitten saada myöhemmin mainostajilta. Katse.org taas startattiin opetusministeriön tietoyhteiskuntaohjelman kulttuurinen tietoyhteiskunta -hankkeen 19000 euron avustuksella. Töitä on tekemässä ammattilaiset, ja puitteista vastaa valokuvakeskus peri ja valokuvataiteen museo.

Puitteet siis ainakin ovat niinsanotusti kunnossa. Sivusto saatiin pystyynkin hetkeksi, nyt tosin löytyy vain googlen välimuistista. Itse ehdin käydä vilkaisemassa ennen sivuston katoamista. Oma ensivaikutelmani oli ristiriitainen. Jos tavoitteena oli tuottaa Valokuva-lehden korvaaja, niin toistaiseksi tuo vaikutti enemmänkin valokuvalehtiseltä. Artikkelit olivat ihan hyviä, ja ihan hyvin kirjoitettuja, mutta kokonaisuudesta jäi hieman epäselväksi mitä tässä ollaan hakemassa. Kuviakin oli vain yhdeltä tekijältä. Jos tuolla sisällöllä lehti olisi kaupan hyllyssä, niin en usko että maksaisin siitä.

Jos tavoitteena oli tuottaa valokuva.net:in korvaaja, niin vuorovaikutteisuuden puuttuminen kyllä häiritsee jonkinverran. Valokuvaportaalit pyörivät nimenomaan keskustelupalstojensa ympärillä, ja kun ei kirjoituksia tai kuviakaan pääse kommentoimaan, poikkeaa käyttökokemus aikalailla totutusta. Sivusto jää helposti kovin elottomaksi, jos ei siellä voi tehdä mitään.

Kun olen seuraillut erilaisilla valokuvausfoorumeillakäytyä keskustelua aiheesta, muutkin sivustoon tutustuneet ovat olleet melko hämmentyneitä. Useimmat kai odottivat jotain enemmän valokuva.net:in tapaista.

Luulen että ongelmana tässä on ristiriita erityyppisten ilmiöiden ja lähestymistapojen välillä. Valokuvataide on luonteeltaan vertikaalinen ilmiö, siinä jokin auktoriteetti jakelee hierarkista ketjua alaspäin pitkällemietittyjä, taiteellisesti korkeatasoisia sisältöjä, melko pienelle yleisölle.

Valokuvausharrastus taas on luonteeltaan horisontaalinen ilmiö, jossa laaja joukko mahdollisimman samanarvoisesti kommunikoivia ihmisiä kommunikoi keskenään, vaihdellen suuria määriä tietoa ja kuvia ilman suurempaa stressiä taiteellisista tai muista syvällisemmistä sisällöistä.

Kun nämä ilmiöt törmäytetään, kohdataan väistämättä ongelmia. Ylhäältäjohdettu valokuvataidesivusto ei voi saavuttaa sellaista elinvoimaa, joka aidostatarpeesta syntyneillä valokuvaportaaleilla on. Toisaalta valokuvausharrastajien portaaleissa ei juuri koskaan pystytä monisäikeisemmistä asioista, kuten taiteesta juuttumatta triviaaliin tekniikkakeskusteluun.

Itse olen pohtinut sitä, onko taiteesta keskusteleminen yleensä mahdollista internetissä, yhtään toimivaa taidekeskusteluun tarkoitettua palstaa en ole toistaiseksi nähnyt, esimerkiksi kamerakeskusteluun olen löytänyt lukuisia erinomaisia portaaleja.

Katse.org sivustoa halusin käsitellä näin pseudomorfoosiblogin yhteydessä, sillä kysessä on nettisivun muotoon puserrettu yritys tehdä valokuvauslehteä. Mielestäni lähtökohtaon huono; jos halutaan tehdä lehteä, niin silloin kannattaa tehdä lehteä. Jos tehdään nettisivua, silloin pitäisi miettiä mikä toimii nettisivuna.

Tilanne muistuttaa hieman vanhaa satua räätälistä. Ei tullut ammattilehteä, mutta tuli nettisivu.

Pseudomorfoosiblogi jää kiinnostuneena odottamaan mihin suuntaan portaali kehittyy jatkossa. Pyritäänkö vuorovaikutukseen, vai entistä määrätietoisemmin lehteä jäljittelevään muotoon. Uskalletaanko yrittää valokuvasta, ja valokuvataiteesta keskustelua netissä, vai uskotaanko jatkossakin hierarkiseen informaation jakelemiseen.

Katse.org Ei toimi nyt, mutta valokuvakeskus Perin mukaan pitäisi palata piakkoin.
Ylen uutinen asiasta
Arsnetin uutinen
Digikamera.netin uutisia aiheesta