Joulupukista vielä

Joulun yhä vaan lähestyessä, olen pohtinut lisääntyvässä määrin tätä pukkiasiaa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa tulin jo sivunneeksi, joulupukin hahmoon liittyy hyvin elementtejä eri aikakausilta. On pakanallinen joulupukki, kristillinen Santa Klaus, ja tietenkin tämä nykyinen sekularistinen versio näistä molemmista.

Siinä missä pakanallinen joulupukki voidaan selittää hedelmällisyysriiteillä, ja näin määritellä sille jokin yhteiskunnallinen funktio, on kristillinen joulupukki, Santa Klaus paljon hankalampi. Santa klaus on koottu muunmuassa Pyhästä Nikolaoksesta, myran piispasta, joka oli tunnettu anteliaana ja hyvänä ihmisenä, Kris Kinglestä, amerikkalaisesta versiosta Martin Lutherin aloittamasta Christkind, eli jeesuslapsi perinteestä, jossa jeesuslapsen kerrotaan tuoneen lapsille lahjoja, ilman että lapset koskaan jeesusta tapaavat.

Pakanallinen joulupukki on syntynyt koska keskitaven juhlaan on täytynyt kehittää erilaisia hedelmällisyysrituaaleja. Kristillinen joulupukki taas on syntynyt koska on haluttu selittää uudelleen pakanalliset traditiot kristillisiksi. Ei siis kristillisen kulttuurin omien tarpeitten mukaan, vaan reaktiona pakanallisuuteen.

Reaalipoliittisesti pakanallisten muotojen omaksuminen oli varmasti järkevää, sillä saatiin monet epäivlevällä kannalla olevat kääntymään uuteen uskontoon, ja vältettiin monia konfliktejä. Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka hyvin reaalipolitiikka ja messiaaninen uskonto sopivat yhteen?

Nykyisen sekularistisen joulun kanssa aivan samanlaista ristiriitaa ei ole. Markkinatalous vetoaa rehellisesti ihmisen alimpiin vaistoihin, näin joulun aikaan ahneuteen. On siis aivan loogista, että markkinatalous omaksuu jouluperinteestä kaiken taloudellisesti hyödynnettävissäolevan.

Kiinnostavaa on kuitenkin tutkia minkälaisiin muotuihin kaupallinen joulu vakiintuu, ja miksi. Voiko kaupalliselle joulupukille löytää tarkoituksen, vai onko se vain olosuhteiden summa?

Joulupukki on kiistämättä merkittävä hahmo, selkeästi kaupallisen joulunvieton tärkein elementti. Jo kauan ennen joulua TV, lehdet, mainokset ja ostoskeskukset täyttyvät muhkeista punanuttuisista joulupukeista. Mutta mikä ihme tämän hahmon tarkoitus on?

Joulupukki tuntuisi yhteiskunnallisesti vastaavan kahdenlaiseen tarpeeseen. Päällimmäisenä on tietenkin behavioristinen puoli, kurkistelevat tontut ja palkitseva pukki ovat varmasti hyvin käytönnöllisiä jokaiselle lapsia kasvattavalle. Mielestäni kuitenkin tärkeämpi ulottuvuus joulupukissa on sen suhde uskoon. Joulupukkihan on hahmo, johon uskotaan, ja täsmällisemmin johon uskominen kuuluu tiettyyn ikäkauteen.

Lapsilta on tapana tentata uskovatko he joulupukkiin, käytäntö on että vanhemmat ihmiset yleensä eivät tämän olennon olemassaoloon usko, mutta silti joka vuosi näkevät saman vaivan luodakseen lapsille mahdollisimman kokonaisvaltaisen illuusion kyseisen olennon olemassaolosta.

Joulupukkiuskon voisi tulkita esimerkiksi siirtymäriitiksi lapsenuskosta materialistisen nihilistiseen aikuisuuteen. Joulupukki on sekularistiselle yhteiskunnalle hyvä tapa osoittaa, että uskominen on hyvä asia, ja suositeltavaa, mutta kuuluu tiettyyn ikään ja tiettyihin tilanteisiin. Näin tehdään vaarattomaksi sekularistisen elämänmuodon kanssa ristiriidassa olevat uskomukset.

Tänäpäivänä törmää monesti kristittyihin jotka kyräilevät joulun markkinahumua. Englanniksi on tapana sanoa "Put Christ back to christmas", suomeksihan tuota ei oikein voi kääntää. Itse en usko joulun jeesuistamisen ratkaisevan ongelmaa, vaan sen nimenomaan olevan sen ydin. Kristinuskon tapa juhlia auringonkiertoon liittyviä sapatteja perinteisillä pakanallisislla menoilla, mutta päälleliimatulla evankelisella sanomalla on nimenomaan tehnyt helpoksi sekularisteille juhlia joulua sekularistisin tavoin, mutta kuvitella asioiden liittyvän jotenkin kristinuskoon. Muut yksijumalaiset uskonnot ovat olleet huomttavasti varovaisempia tämän asian suhteen, esimerkiksi muslimit eivät juhli joulua millään tavalla.

Mutta toisaalta kyseessä on asia johon ei mitenkään pysty vaikuttamaan, joten ei tässä muuta kuin jatketaan samaa rataa. Sisällöltään ja muodoiltaan sekavassa juhlassa on kieltämättä monia etujakin. Onhan se hienoa että kaikki ihmisryhät voivat juhlia joulua samoilla menoilla,(muslimeja, juutalaisia ja muita uskonnostaan tarkempia ryhmiä lukuunottamatta tietysti) ja kuvitella niitten merkitykset ja alkuperän erilaisiksi.

Ehkä tästä aukeaa sekularistinen yhtenäiskulttuuri, ei siis muuta kuin sekularistista joulua kaikille pseudomorfoosiblogin lukijoille. Muistakaa ostaa, syödä ja juoda tarpeeksi, ja tehdä tämän kaiken asiaankuuluvan hartaalla mielellä.

Joulupukki

Suomen katajaista kansaa ei ole siunattu loputtomalla määrällä kansallisia ylpeydenaiheita. Maailma tuntee ranskalaiset perunat, ruotsalaiset bikinitytöt, skotlantilaisen viskin ja lukuisan määrän muita kansallisia erikoisuuksia, mutta mitä suomalaista on ikinä päässyt murtautumaan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen?

Lähinnä kansainvälistä läpimurtoa suomalaisena ilmiönä lienee joulupukki. Suomalainen matkailunedistäminen on ainakin pistänyt rahansa tähän hevoseen. Sinänsä varmasti järkevää, mitä muutakaan promotoisimme, mämmiäkö?

Vaikka lähtökohta on varmasti matkailualan kannalta järkevää, niin kulttuurin muotoihin huomiotaan kiinnittävä väistämättä törmää tässä muutamaan ongelmaan. Kun sanotaan joulupukin asuvan suomessa, ja täältä säntäävän jouluaattona maailman lapsille lahjoja toimittamaan, niin törmätään muutamaan ongelmaan.

Ensinnäkin maailman lapset juhlivat erityyppisiä juhlia. Suomessa juhlitaan joulua, perinteistä keskitalven kekrijuhlaa, esimerkiksi monissa englanninkielisissä maissa taas samaan aikaan on menossa Christmas, Jeesuksen syntymäpäivä. Joulupukkiakaan ei ei ole aivan niin universaali asia kuin tapaamme kuvitella.

Suomalainen joulupukki on pukki. Tämä liittyy vanhoihin hedelmällisyysriitteihin, suomalainen joulupukki oli pukiksi pukeutunut mies joka harmaassa tai mustassa koltussa kierteli taloja juomassa viinaa ja pelottelemassa lapsia.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, amerikkalainen kulttuuri ei tunne joulupukkia. Santa Claus hahmo on saanut jonkinverran piirteitä skandinaavisist jouluperinteistä, mutta pukkimaisuutta on tähän joulun isään välittynyt hirveän vähän.

Periaatteessa joulupukki on hyvin helppoa erottaa Santa Clausesta. Santa pukeutuu punaiseen nuttuun ja Santan parta on valkoinen ja pöyheä. Joulupukki taas pukeutuu harmaaseen tai mustaan, yleensä nurinkäännettyyn turkikseen ja pukinsarviin. Periaatteessa hyvin helppoa, mutta käytännössä asiasta tekee ongelmallisen se, että kaikki suomalaiset joulupukkiyrittäjät ovat omaksuneet täysin amerikkalaisen Santa Clausen muodon.

Pseudomorfoosiharrastajallekkin ilmiö on hankala. Kyseessä on kyllä väärennettyyn muotoon puristettu uusi nuorempi kulttuuri, mutta nyt jostain käsittämättömästä syystä vanhempi kulttuuri on puristunut nuoremman muotoihin.

Miten on mahdollista, että pidämme toisaalta yllä suurta kansallista ylpeyttä joulupukin suomalaisuudesta, mutta emme ole säilyttäneet mitään piirteitä omasta traditiostamme. Tai ehkä sitten kuitenkin jotain, suomalainen joulupukki, punaisesta nutusta ja kuuraparrasta huolimatta vielä tänäpäivänäkin on useimmiten vahvassa humalassa ja pelottelee lapsia.

Ehkä tämä on juuri se pseudomorfoosi, ei humalainen joulupukki, vaan drunken santa claus.

Suomirock

Jokin aikaa sitten mietin pitkään suomirokin nykytilan analysoimista pseudomorfoosiblogin tiimoilla. Kipinän pohdinnoilleni sain huomatessani rockmusiikin kentälle ilmestyneen uniklubin kaltaisia rock-kliseisiin pukeutuneita iskelmäyhtyeitä.

Siis yhtyeitä jotka selvästi näyttävät rokkareilta, mutta kuulostavat iskelmämusiikilta. Ajattelin tietenkin heti, että tässähän on selkeä pseudomorfoosi, uudehko ilmiö kangistuneena vanhaan muottiin.

Ongelma tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kyn yritin verrata ilmiötä historiaansa. Yleensä pseudomorfoottiset ilmiöt palautuvat johonkin vanhempaan aitoon ilmiöön. Suomirock ei kuitenkaan oikein tunnu palautuvan mihinkään aitoon ilmiöön.

Hard-rockkia suomessa edusti Kirka, punk-rockkia Eppu normaali, ja ja puhtaimmillaan varhainen suomi-rock oli dynaamisen duon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon musiikissa. Myönnettäköön, että jokaisessa genressä on ollut paikoitellen rock uskottavampiakin yrittäjiä, mutta tällöin on aina se suomalaisuuspuoli väistämättä kärsinyt.

Rockhan ei ole suomalainen ilmiö, vaan amerikkalainen. Suomirokin syntymän aikoihin emme suinkaan olleet kulttuurillisesti amerikkalaisessa vaikutuspiirissä, vaan enemmänkin neuvostoliiton. Ja kyllähän sen myös kuulee, suomirock kuulostaa enemmän neuvostorokilta kuin amerikkalaiselta esikuvaltaan.

Tarkoitukseni ei ole sinänsä kiistää Juicen kykyjä lauluntekijänä, mutta mikä siinä Juicessa siiten on nimenomaan rock? Juicen kappaleet ovat varmasti koskettaneet laajasti suomalaisia, mutta miksi ne luetaan rokiksi. Eiväthän ne kuulosta lainkaan amerikkalaisilta esikuviltaan.

Juicen kuoltua eräässä muisteluohjelmassa kollegat muistelivat juicea miehenä joka kirjoitti
kaikki ne iltanuotiokappaleet. Mielestäni erinomainen tiivistelmä. Mutta Soitetaanko rokkia iltanuotiolla? Ei tietenkään soiteta, mutta Juicen slaavilaissäviset melankoliset iskelmät sopivat tunnelmaan erinomaisesti. Eikö rock-musiikissa ollut kysymys seksistä, huumeista, väkivallasta, määrittelemättömästä kapinasta, tai vähintäänkin näiden asioiden uskottavasta esittämisestä?

Juice aikanaan uudisti suomalaista rock-musiikkia huomattavasti, aiemminhan kyseinen musiikinlaji koostui pääasiassa käännösiskelmistä. Täytyy kuitenkin kysyä onko rock sellainen asiakokonaisuus, jota voi muuttaa? Asiaa voisi havainnollistaa vertauksella: kuinka paljon esimerkiksi blueskaavasta voi poiketa, niin että soittaa vieläkin bluesia?

Pseudomorfoosiblogi haluaakin nyt nostaa ilmaan kysymyksen: oliko suomirokkia olemassa ollenkaan, vai pitäisikö ilmiöstä kenties puhua jollain asiaa paremmin kuvaavalla termillä?

Hyvää itsenäisyyspäivää

Pseudomorfoosiblogi haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää itsenäisyyspäivää. Juhlaa vietettäneen taas perinteisin menoin, mediamme ovat taas tupaten täynnä spekulaatioita linnan kutsujen asuista ja pareista sekä sotamuistoja.

Kiinnostavana poikkeuksena uutisvirrasta pistää silmiin suomen eduskunta. Suomen eduskunta päätti juuri itsenäisyyspäivän alla hyväksyä Euroopan unionin perustuslain. Hyväksynnän ajoitus oli hyvin kiinnostava. Itse olen viimeaikoina paljon miettinyt tätä identiteettikysymystä: mikä on euroopan unioni, olenko minä suomalainen vai eurooppalainen, onko Suomi olemassaoleva valtio, onko suomalaisuus olemassaoleva identiteetti?

Ehkä eduskunnan toimi oli kannanotto nimenomaan näihin kysymyksiin. Perustuslaiksihan tästä perustuslaista ei tule olemaan. Se ei voi tulla voimaan, sillä Ranska ja Hollanti jo hylkäsivät sen aikaisemmin. Päätökselle jää siis puhdas signaaliarva. Ylöspäin Euroopan unionille viestitään kuuliaisuutta. Jos euroopan unionille voitaisiin kirjoittaa perustuslaki, niin Suomi sen varmasti ratifioisi. Olemmehan EU:n mallioppilas, ja onhan meillä ollut aina tapana noudattaa kaikkia sopimuksia pilkuntarkasti riippumatta yleisistä käytännöistä.

Signaali kulkee tietenkin myös alaspäin, varsinkin kun hyväksymisen ajankohta on valittu näin itsenäisyyspäivän tienoille. Oli suomalaisen identiteetin tila sitten mikä tahansa, suomen eduskunta ainakin pelaa isommassa liigassa.