Joulupukista vielä

Joulun yhä vaan lähestyessä, olen pohtinut lisääntyvässä määrin tätä pukkiasiaa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa tulin jo sivunneeksi, joulupukin hahmoon liittyy hyvin elementtejä eri aikakausilta. On pakanallinen joulupukki, kristillinen Santa Klaus, ja tietenkin tämä nykyinen sekularistinen versio näistä molemmista.

Siinä missä pakanallinen joulupukki voidaan selittää hedelmällisyysriiteillä, ja näin määritellä sille jokin yhteiskunnallinen funktio, on kristillinen joulupukki, Santa Klaus paljon hankalampi. Santa klaus on koottu muunmuassa Pyhästä Nikolaoksesta, myran piispasta, joka oli tunnettu anteliaana ja hyvänä ihmisenä, Kris Kinglestä, amerikkalaisesta versiosta Martin Lutherin aloittamasta Christkind, eli jeesuslapsi perinteestä, jossa jeesuslapsen kerrotaan tuoneen lapsille lahjoja, ilman että lapset koskaan jeesusta tapaavat.

Pakanallinen joulupukki on syntynyt koska keskitaven juhlaan on täytynyt kehittää erilaisia hedelmällisyysrituaaleja. Kristillinen joulupukki taas on syntynyt koska on haluttu selittää uudelleen pakanalliset traditiot kristillisiksi. Ei siis kristillisen kulttuurin omien tarpeitten mukaan, vaan reaktiona pakanallisuuteen.

Reaalipoliittisesti pakanallisten muotojen omaksuminen oli varmasti järkevää, sillä saatiin monet epäivlevällä kannalla olevat kääntymään uuteen uskontoon, ja vältettiin monia konfliktejä. Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka hyvin reaalipolitiikka ja messiaaninen uskonto sopivat yhteen?

Nykyisen sekularistisen joulun kanssa aivan samanlaista ristiriitaa ei ole. Markkinatalous vetoaa rehellisesti ihmisen alimpiin vaistoihin, näin joulun aikaan ahneuteen. On siis aivan loogista, että markkinatalous omaksuu jouluperinteestä kaiken taloudellisesti hyödynnettävissäolevan.

Kiinnostavaa on kuitenkin tutkia minkälaisiin muotuihin kaupallinen joulu vakiintuu, ja miksi. Voiko kaupalliselle joulupukille löytää tarkoituksen, vai onko se vain olosuhteiden summa?

Joulupukki on kiistämättä merkittävä hahmo, selkeästi kaupallisen joulunvieton tärkein elementti. Jo kauan ennen joulua TV, lehdet, mainokset ja ostoskeskukset täyttyvät muhkeista punanuttuisista joulupukeista. Mutta mikä ihme tämän hahmon tarkoitus on?

Joulupukki tuntuisi yhteiskunnallisesti vastaavan kahdenlaiseen tarpeeseen. Päällimmäisenä on tietenkin behavioristinen puoli, kurkistelevat tontut ja palkitseva pukki ovat varmasti hyvin käytönnöllisiä jokaiselle lapsia kasvattavalle. Mielestäni kuitenkin tärkeämpi ulottuvuus joulupukissa on sen suhde uskoon. Joulupukkihan on hahmo, johon uskotaan, ja täsmällisemmin johon uskominen kuuluu tiettyyn ikäkauteen.

Lapsilta on tapana tentata uskovatko he joulupukkiin, käytäntö on että vanhemmat ihmiset yleensä eivät tämän olennon olemassaoloon usko, mutta silti joka vuosi näkevät saman vaivan luodakseen lapsille mahdollisimman kokonaisvaltaisen illuusion kyseisen olennon olemassaolosta.

Joulupukkiuskon voisi tulkita esimerkiksi siirtymäriitiksi lapsenuskosta materialistisen nihilistiseen aikuisuuteen. Joulupukki on sekularistiselle yhteiskunnalle hyvä tapa osoittaa, että uskominen on hyvä asia, ja suositeltavaa, mutta kuuluu tiettyyn ikään ja tiettyihin tilanteisiin. Näin tehdään vaarattomaksi sekularistisen elämänmuodon kanssa ristiriidassa olevat uskomukset.

Tänäpäivänä törmää monesti kristittyihin jotka kyräilevät joulun markkinahumua. Englanniksi on tapana sanoa "Put Christ back to christmas", suomeksihan tuota ei oikein voi kääntää. Itse en usko joulun jeesuistamisen ratkaisevan ongelmaa, vaan sen nimenomaan olevan sen ydin. Kristinuskon tapa juhlia auringonkiertoon liittyviä sapatteja perinteisillä pakanallisislla menoilla, mutta päälleliimatulla evankelisella sanomalla on nimenomaan tehnyt helpoksi sekularisteille juhlia joulua sekularistisin tavoin, mutta kuvitella asioiden liittyvän jotenkin kristinuskoon. Muut yksijumalaiset uskonnot ovat olleet huomttavasti varovaisempia tämän asian suhteen, esimerkiksi muslimit eivät juhli joulua millään tavalla.

Mutta toisaalta kyseessä on asia johon ei mitenkään pysty vaikuttamaan, joten ei tässä muuta kuin jatketaan samaa rataa. Sisällöltään ja muodoiltaan sekavassa juhlassa on kieltämättä monia etujakin. Onhan se hienoa että kaikki ihmisryhät voivat juhlia joulua samoilla menoilla,(muslimeja, juutalaisia ja muita uskonnostaan tarkempia ryhmiä lukuunottamatta tietysti) ja kuvitella niitten merkitykset ja alkuperän erilaisiksi.

Ehkä tästä aukeaa sekularistinen yhtenäiskulttuuri, ei siis muuta kuin sekularistista joulua kaikille pseudomorfoosiblogin lukijoille. Muistakaa ostaa, syödä ja juoda tarpeeksi, ja tehdä tämän kaiken asiaankuuluvan hartaalla mielellä.

Joulupukki

Suomen katajaista kansaa ei ole siunattu loputtomalla määrällä kansallisia ylpeydenaiheita. Maailma tuntee ranskalaiset perunat, ruotsalaiset bikinitytöt, skotlantilaisen viskin ja lukuisan määrän muita kansallisia erikoisuuksia, mutta mitä suomalaista on ikinä päässyt murtautumaan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen?

Lähinnä kansainvälistä läpimurtoa suomalaisena ilmiönä lienee joulupukki. Suomalainen matkailunedistäminen on ainakin pistänyt rahansa tähän hevoseen. Sinänsä varmasti järkevää, mitä muutakaan promotoisimme, mämmiäkö?

Vaikka lähtökohta on varmasti matkailualan kannalta järkevää, niin kulttuurin muotoihin huomiotaan kiinnittävä väistämättä törmää tässä muutamaan ongelmaan. Kun sanotaan joulupukin asuvan suomessa, ja täältä säntäävän jouluaattona maailman lapsille lahjoja toimittamaan, niin törmätään muutamaan ongelmaan.

Ensinnäkin maailman lapset juhlivat erityyppisiä juhlia. Suomessa juhlitaan joulua, perinteistä keskitalven kekrijuhlaa, esimerkiksi monissa englanninkielisissä maissa taas samaan aikaan on menossa Christmas, Jeesuksen syntymäpäivä. Joulupukkiakaan ei ei ole aivan niin universaali asia kuin tapaamme kuvitella.

Suomalainen joulupukki on pukki. Tämä liittyy vanhoihin hedelmällisyysriitteihin, suomalainen joulupukki oli pukiksi pukeutunut mies joka harmaassa tai mustassa koltussa kierteli taloja juomassa viinaa ja pelottelemassa lapsia.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, amerikkalainen kulttuuri ei tunne joulupukkia. Santa Claus hahmo on saanut jonkinverran piirteitä skandinaavisist jouluperinteistä, mutta pukkimaisuutta on tähän joulun isään välittynyt hirveän vähän.

Periaatteessa joulupukki on hyvin helppoa erottaa Santa Clausesta. Santa pukeutuu punaiseen nuttuun ja Santan parta on valkoinen ja pöyheä. Joulupukki taas pukeutuu harmaaseen tai mustaan, yleensä nurinkäännettyyn turkikseen ja pukinsarviin. Periaatteessa hyvin helppoa, mutta käytännössä asiasta tekee ongelmallisen se, että kaikki suomalaiset joulupukkiyrittäjät ovat omaksuneet täysin amerikkalaisen Santa Clausen muodon.

Pseudomorfoosiharrastajallekkin ilmiö on hankala. Kyseessä on kyllä väärennettyyn muotoon puristettu uusi nuorempi kulttuuri, mutta nyt jostain käsittämättömästä syystä vanhempi kulttuuri on puristunut nuoremman muotoihin.

Miten on mahdollista, että pidämme toisaalta yllä suurta kansallista ylpeyttä joulupukin suomalaisuudesta, mutta emme ole säilyttäneet mitään piirteitä omasta traditiostamme. Tai ehkä sitten kuitenkin jotain, suomalainen joulupukki, punaisesta nutusta ja kuuraparrasta huolimatta vielä tänäpäivänäkin on useimmiten vahvassa humalassa ja pelottelee lapsia.

Ehkä tämä on juuri se pseudomorfoosi, ei humalainen joulupukki, vaan drunken santa claus.

Suomirock

Jokin aikaa sitten mietin pitkään suomirokin nykytilan analysoimista pseudomorfoosiblogin tiimoilla. Kipinän pohdinnoilleni sain huomatessani rockmusiikin kentälle ilmestyneen uniklubin kaltaisia rock-kliseisiin pukeutuneita iskelmäyhtyeitä.

Siis yhtyeitä jotka selvästi näyttävät rokkareilta, mutta kuulostavat iskelmämusiikilta. Ajattelin tietenkin heti, että tässähän on selkeä pseudomorfoosi, uudehko ilmiö kangistuneena vanhaan muottiin.

Ongelma tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kyn yritin verrata ilmiötä historiaansa. Yleensä pseudomorfoottiset ilmiöt palautuvat johonkin vanhempaan aitoon ilmiöön. Suomirock ei kuitenkaan oikein tunnu palautuvan mihinkään aitoon ilmiöön.

Hard-rockkia suomessa edusti Kirka, punk-rockkia Eppu normaali, ja ja puhtaimmillaan varhainen suomi-rock oli dynaamisen duon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon musiikissa. Myönnettäköön, että jokaisessa genressä on ollut paikoitellen rock uskottavampiakin yrittäjiä, mutta tällöin on aina se suomalaisuuspuoli väistämättä kärsinyt.

Rockhan ei ole suomalainen ilmiö, vaan amerikkalainen. Suomirokin syntymän aikoihin emme suinkaan olleet kulttuurillisesti amerikkalaisessa vaikutuspiirissä, vaan enemmänkin neuvostoliiton. Ja kyllähän sen myös kuulee, suomirock kuulostaa enemmän neuvostorokilta kuin amerikkalaiselta esikuvaltaan.

Tarkoitukseni ei ole sinänsä kiistää Juicen kykyjä lauluntekijänä, mutta mikä siinä Juicessa siiten on nimenomaan rock? Juicen kappaleet ovat varmasti koskettaneet laajasti suomalaisia, mutta miksi ne luetaan rokiksi. Eiväthän ne kuulosta lainkaan amerikkalaisilta esikuviltaan.

Juicen kuoltua eräässä muisteluohjelmassa kollegat muistelivat juicea miehenä joka kirjoitti
kaikki ne iltanuotiokappaleet. Mielestäni erinomainen tiivistelmä. Mutta Soitetaanko rokkia iltanuotiolla? Ei tietenkään soiteta, mutta Juicen slaavilaissäviset melankoliset iskelmät sopivat tunnelmaan erinomaisesti. Eikö rock-musiikissa ollut kysymys seksistä, huumeista, väkivallasta, määrittelemättömästä kapinasta, tai vähintäänkin näiden asioiden uskottavasta esittämisestä?

Juice aikanaan uudisti suomalaista rock-musiikkia huomattavasti, aiemminhan kyseinen musiikinlaji koostui pääasiassa käännösiskelmistä. Täytyy kuitenkin kysyä onko rock sellainen asiakokonaisuus, jota voi muuttaa? Asiaa voisi havainnollistaa vertauksella: kuinka paljon esimerkiksi blueskaavasta voi poiketa, niin että soittaa vieläkin bluesia?

Pseudomorfoosiblogi haluaakin nyt nostaa ilmaan kysymyksen: oliko suomirokkia olemassa ollenkaan, vai pitäisikö ilmiöstä kenties puhua jollain asiaa paremmin kuvaavalla termillä?

Hyvää itsenäisyyspäivää

Pseudomorfoosiblogi haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää itsenäisyyspäivää. Juhlaa vietettäneen taas perinteisin menoin, mediamme ovat taas tupaten täynnä spekulaatioita linnan kutsujen asuista ja pareista sekä sotamuistoja.

Kiinnostavana poikkeuksena uutisvirrasta pistää silmiin suomen eduskunta. Suomen eduskunta päätti juuri itsenäisyyspäivän alla hyväksyä Euroopan unionin perustuslain. Hyväksynnän ajoitus oli hyvin kiinnostava. Itse olen viimeaikoina paljon miettinyt tätä identiteettikysymystä: mikä on euroopan unioni, olenko minä suomalainen vai eurooppalainen, onko Suomi olemassaoleva valtio, onko suomalaisuus olemassaoleva identiteetti?

Ehkä eduskunnan toimi oli kannanotto nimenomaan näihin kysymyksiin. Perustuslaiksihan tästä perustuslaista ei tule olemaan. Se ei voi tulla voimaan, sillä Ranska ja Hollanti jo hylkäsivät sen aikaisemmin. Päätökselle jää siis puhdas signaaliarva. Ylöspäin Euroopan unionille viestitään kuuliaisuutta. Jos euroopan unionille voitaisiin kirjoittaa perustuslaki, niin Suomi sen varmasti ratifioisi. Olemmehan EU:n mallioppilas, ja onhan meillä ollut aina tapana noudattaa kaikkia sopimuksia pilkuntarkasti riippumatta yleisistä käytännöistä.

Signaali kulkee tietenkin myös alaspäin, varsinkin kun hyväksymisen ajankohta on valittu näin itsenäisyyspäivän tienoille. Oli suomalaisen identiteetin tila sitten mikä tahansa, suomen eduskunta ainakin pelaa isommassa liigassa.

Karjalan palautus

Lupailin jo aikoja sitten käsitellä karjalan palautusta pseudomorfoosiblogissa, mutta aiheen monimutkaisuuden vuoksi se on jäänyt odottamaan vuoroaan. Aiheen toi mieleeni taas Paavo Havikon kirja “Erään opportunistin iltapäivä”, jossa Haavikko aiheellisesti kysyy miten on voitu karjalaisten maat ottaa neljä kertaa, muttei kertaakaan antaa takaisin?

Karjalan palautusta nykyäänkin vaatii joukko ihmisiä, internetissä etujoukkonaan Tamperelainen Seppo Lehto. Virallisessakin poliittisessakin keskustelussa aihe on vuosikymmenten varrella aina sillointällöin putkahdellut erilaisissa muodoissa esille.

Toistaiseksi en ole Haavikkoa lukuunottamatta kohdannut analyyttistä pohdintaa siitä, kenelle Karjala tulisi palauttaa ja miksi. Useimmiten karjala halutaan palautettaman Suomelle.

Asia on kuitenkin melko monimutkainen. Mikä ensinnäkin on suomi? Suomella yleensä viitataan samannimiseen kansallisvaltioon (1917-1995), mutta termi on itseasiassa vanhempi, ja se tarkoittaa vanhaa heimorajaa, aluetta jonka nykyään tunnemme varsinaissuomena.



Kaikki Suomen kansallisvaltiossa asuneet eivät suinkaan kuuluneet suomalaisten heimoon, esimerkiksi Tamperelaiset kuuluivat hämäläisten heimoon, lapissa asuivat lappalaiset, karjalaiset olivat taas oma heimonsa ja niin edelleen.

Suomen kansallisvaltion alueella on ollut monenlaista miehittäjää. Vanha sanonta: “ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme koskaan tule, olkaamme siis suomalaisia” kuvastaa erinomaisesti alueen asukkaiden opportunistista luonnetta. Lausetta voisi vielä nykyaikaistaa lisäämällä “tai no ollaan sittenkin eurooppalaisia”.

Suomi on varsinaissuomea lukuunottamatta ollut alueella miehittäjä aivan siinä missä Ruotsi tai Venäjäkin. Tätä on monien vielä vaikea mieltää, liityimmehän euroopan unioniin vasta aivan hiljattain, ja onpa vielä hengissä ihmisiä jotka ovat Suomen aluetta ja identiteettiä asein puolustaneet. Se on kuitenkin tosiseikka, vaikkakin suomalaiseen identiteettiin on ehkä samaistuttu paremmin kuin muihin aikanaan.

Karjala ja Suomi ovat hyvin vanhoja heimoalueita. Alueet olivat melko vakiintuneet jo keskiajan alussa, jolloin esimerkiksi Tampereen seutua asuttivat vielä lappalaiset.

 kts oheinen kuva

Karjalan ja Suomen suhde on historiallisesti hyvin kiinnostava. Kun suomalainen identiteetti aikoinaan päätettiin rakentaa, niin hyvin suuri osa rakennuspalikoista haettiin nimenomaan karjalasta. Ymmärrettävää sinänsä, varsinaissuomalaisesta kulttuurista ei koko kansan identitetiksi riittänyt, kierojen savolaisten tai jurojen pohjalaisten perinteitä ei sellaisiksi haluttu, lappalaisista puhumattakaan. Karjalaisuus oli juuri sopivalla tavalla alkuvoimaista, ylevää, riittävän tuttua mutta tarpeeksi eksoottista.

Karjalasta sitten naaratytiinkin kaikki runoista patoihin. Kalevalasta olen kirjoittanut aikaisemminkin (http://pseudomorfoosi.blogspot.com/2005/04/kalevala.html), karjalan palauttamisesta puhuttaessa usein maalaillaan mielikuvia karjalan laulumaista, ja se esitetään nimenomaan suomalaisen identiteetin kannalta elintärkeänä.

Tämä puhe on kuitenkin syvästi pseudomorfoottista, maalailemalla nationalistismin ajalta peräisin olevilla kielipeleillä jo kauan siten arkitodellisuudesta kadonneisiin tunteisiin vetoavia mielikuvia, yritetään esittää aivan muita tarkoitusperiä palvelevia alueliitoksia.

Se karjala josta unelmoimme on ajat sitten kadonnut, jäljellä on vain luonnonvarojen karjala, potentiaalisia taloudellisia voittoja.

Karjalaista kulttuuriahan siellä vielä on paikoitellen jäljellä, mutta miten se oikeuttaa hämäläiset tai suomalaiset kyseistä aluetta vaatimaan? Miten se että että aikaisemmin olemme onnistuneet viemään heidän kulttuurinsa, oikeuttaisi meidän viemään myös nykyisen karjalan maantieteellisen alueen? Oikeuttaako samallatavoin nykyään omaksumamme amerikkalainen kulttuuri aluevaatimuksiin valtameren toisella puolella?

Jos Neuvostoliitto on aikoinaan vääryydellä karjalan vienyt, niin miksi Venäjän pitäisi luovuttaa se euroopan unionille? Venäjä ei ole sitä vienyt, eikä Euroopan unioni koskaan omistanut. Miten luovutus tulisi käytännössä järjestää, korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö alueluovutukset yleensä hoideta hyökkäyssodalla?

Olen hieman skeptinen Euroopan unionin innokkuudesta hykätä taktisen partnerinsa venäjän kimppuun, kauppasuhteet kärsisivät.

Ja miksi juuri nuo tietyt rajat ovat ne pyhät, jos lähdemme ajatuksesta että vääryydellä siirretyt rajat tulee palauttaa, niin mihin pysähdymme? Joka ikinen rajansiirto maailmanhistoriassa on toteutettu vääryydellä.

Ehkä Tamperelaiset voisivat näyttää hyvää esimerkkiä luovuttamalla alueensa lappalaisille.

Kuvia metallimessusta

Tässä muutamia kuvia tämänpäiväisestä metallimessusta:

Tilaisuus oli erittäin suosittu, ovella joutui jonottamaan hyvin pitkään, eivätkä silti kaikki halukkaat mahtuneet sisälle.

Kyseessä oli ihan oikea messu, ehtoollisineen ja kaikkineen.


Kitarasankareita luonnollisestikin tarvitaan myös metallimessun järjestämiseen.

Pappi lopetti osuutensa kysymyksen: eikö tämä olekin se hard rock halleluja? Ilmeisesti viittasi arkkitehtonisiin seikkoihin.

Olen hyvin hämmentynyt tästä kaikesta, nyt menen nukkumaan ja pyrin analysoimaan asiaa myöhemmin.

Valkoinen messu

Päivän pseudomorfoottinen menovinkki on Metallimessu temppeliaukion kirkossa tänään kello 18.00. Pohdin asian käsittelemistä jo jonkin aikaa sitten, kun satuin vahingossa metalliunioni nimiselle kristilliselle metallisivustolle. Tuolloin en kuitenkaan uskonut kyseisen tapahtuman toteutumisen mahdollisuuksiin, joten asia unohtui.

Nyt kuitenkin Helsingin sanomien NYT-liite uutisoi metallimessun toteutuvan, ja vielä yhdessä maamme merkittävimmistä kirkoista.

Olen ehkä vanhanaikainen, nuoremman täysin moniarvoisessa yhteiskunnassa kasvaneen polven voi olla minua vaikea ymmärtää, mutta kun itse lapsena aloin kuuntelemaan Heavy Metallia, niin tein sen nimenomaan luettuani Leo Mellerin ja hänen kollegoidensa hyökkäyksiä kyseistä taiteenlajia vastaan.

Jos minulta kysytään, niin metallimusiikki on luonteeltaan satanistinen kulttuurin muoto. Ehkä täsmällisestiottaen sekularistisatanistinen. Maallistuneen yhteiskunnan jälkikasvu, joka on menettänyt kosketuksensa todelliseen elävään uskonnollisuuteen, kääntyy kuluttamaan tuotteita jotka sisältävät riittäviä uskonnollisia viittauksia täyttämään jäljelläolevan uskonnollisen tyhjiön.

Kun esimerkiksi Jyrki69 vertaa pääkallonkeräilyharrastustaan uskontoon, se voi päällisin puolin vaikuttaa huvittavalta, mutta kiteyttää lopulta jotain ajallemme olennaista. Ihminen kuitenkin aina kaipaa uskontoa, uskonnollisen tradition puuttuessa kaipaus vain kanavoituu pseudomorfoottisiin muotoihin.

Metallimessu on yritys pakottaa tämä kaipaus takaisin luterilaisen messun kaavaan. Minkälainen tämä muoto sitten tulee olemaan, ja voiko tämä yritys onnistua? Metallimusiikin perinteisenä innoittajanahan on ollut niisanottu musta messu, katollisen messun nurinpäin käännetty versio. Nyt kun tämä käänteinen muoto sitten käännetään taas uudestaan, saadaan valkoinen messu. Luterilainen metallijumalanpalvelus. Tästä käännettävyyden periaatteestahan kirjoitin jo joskus aikaisemmin White-metallia käsitelleessä kirjoituksessani.

Tuolloin ilmiö tuntui vielä hyvin kaukaiselta, nyt vaikuttaa siltä että asian ympärille on rakentunut suomalainenkin skene. Olen miettinyt miksi ilmiötä pitäisi kutsua, ja olen tullut siihen tulokseen että termi satanisti-kristitty (satanisti ei tässä yhteydessä sanan La-Vey:läisessä nihilistisen hedonistisessa merkityksessä, vaan sanan Toynbeeläisessä merkityksessä tietyn kulttuurikauden ilmiönä) voisi kuvata hyvin metallimusiikkia harrastavaa luterilaista. Kyseessä on tietenkin paradoksi, mutta se myös sopii erinomaisesti kehityksessä edellisen paradoksin, sekularistikristityn käsitepariksi.

Muistakaa siis kaikki metallimessu tänään klo 18.00 Temppeliaukion kirkossa.

Hard rock hallelujah

Keskikesän pseudomorfoosibakkanaalit

Pseudomorfoosiblogi tahtoo toivottaa kaikille lukijoillee hyvää juhannusta. Juhannusta käsittelin enemmän viimevuonna, tuskin vuodessa on huomattavaa kehitystä tapahtunut juhannuksenvieton muodoissa ja sisällöissä.

Pyhästä vituksesta, jonka käsittely jäi viimevuonna valitettavan vähälle, löytyy mainio Arno Forsiuksen kirjoittama teksti täältä. Kyseessä oli tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden oma suojelupyhimys, joten muistaa pyhä Vitus jos tanssiminen karkaa käsistä, tai virtsanpidätyksen kanssa tulee ongelmia.

Keräilyuskonto

"Ei sitä voi oikein kuvailla. Se kulttuuri on elämää suurempi uskontoon verrattavissa oleva juttu"

-Jussi 69 kommentoi iltalehdessä 17.6.2006 pääkallo ja Kiss aiheisten esineiden keräilyharrastustaan.

syntetisaattori

Olen jo aikaisemminkin käsitellyt pseudomorfoosiblogissa analogimallintavia syntetisaattorieita. Pohdiskeltuani aihetta hieman olen tullut siihen tulokseen, että myös syntetisaattori itsesssään kaipaa tarkempaa käsittelyä.

Kantasana synthetic käännetään yleensä synteettiseksi, mutta sana on myös lähellä termiä keinotekoinen. Synteettinen viittaa johonkin ihmisen tekemään, sekä jonkin luonnollisen jäljittelyyn. Synteettinen moottoriöljy jäljittelee luonnonöljyä, keinonahka jäljittelee nahkaa.

Syntetisaaattori on siis jotain keinotekoista tuottava laite. Yleensä syntetisaattoreista puhuttaessa tarkoitetaan ääntä-tuottavia laitteita, mutta on olemassa myös esimerkiksi videosignaalia tai orgaanista materiaalia tuottavia syntetisaattoreita. Periaatteessa syntetisaattori voi tuottaa mitä tahansa, kunhan kyse on keinotekoisesti tuotetusta ja jäljittelevästä.



Syntetisoiminen jo ilmiönä siis muistuttaa jonkinverran pseudomorfoosia. Erona mainittakoon että pseudomorfoosissa muodot määräytyvät ulkoisen paineen takia johonkin vanhaan muottiin, synteesissä nimenomaan tavoitteellisesti pyritään tuottamaan kopioita valituista kohteista.

Syntetisaattorimaailmasta löytyy kuitenkin myös selkeästi pseudomorfoottisia ilmiöitä. Tärkein lienee syntetisaattorin nykyinen muoto kosketinsoittimena. Nykyisin suurin osa syntetisaattoreista myydään pianon koskettimistoa jäljittelevällä koskettimistolla varustettuna.



Koskettimia on syntetisaattoreissa ollut niin pitkään, että olemme jo oppineet ottamaan ne itsestäänselvyytenä, mutta näin ei suinkaan ole. Kosketinsoittimena syntetisaattorin teki tunnetuksi Bob Moog, lähinnä markkinointiteknisistä syistä. Moog kaipasi asiakkaikseen yksinkertaisia Rock muusikoita, ja heille tuotetta täytyi ymmärrettävästi yksinkertaistaa huomattavasti.

Esimerkiksi Don Buchla yhdysvalloissa, ja Erkki Kurenniemi suomessa suunnittelivat syntetisaattoreita paljon kiinnostavammilla käyttöliittymillä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Kurenniemen Dimi-S, lempinimeltään seksofoni. Siinä oli anturit neljälle soittajalle, jotka pystyivät ohjaamaan laitetta koskettelemalla toisiaan. Laite vaatii ihokosketusta, joten sen soittaminen sujuu parhaiten mahdollisimman vähissävaatteissa.

Ajatusleikkinä voidaan pohtia miten erilainen popmusiikin historia olisi, jos koskettimien sijaan esimerkiksi kosketteluun perustuva käyttöliittymä olisi muodostunut standardiksi. Ajatusleikiksihän se nimenomaan jää, sillä tiedämmehän me kaikki ettei populaarimusiikin jatkumoon voi lisätä mitään radikaaleja aineksia.

Syntetisaattorin piti nimenomaan mukautua urun muotoon tullakseen ymmärretyksi. Urkurin asennot ja eleet olivat jo popmusiikissa tuttuja, joten uusi soitin oli helppo sijoittaa vanhan tilalle.

Moog myi syntetisaatoreitaan paljon. Erityisesti yksinkertaiset keikkamallit, kuten Minimoog menivät Rock ja pop markkinoilla kaupaksi. Buchla ja Kurenniemi myivät taas tuotteitaan pienelle määrälle avantgarde-taiteilijoita.

Tänäpäivänä usein kuulee usein jopa väitettävän Bob Moogia syntetisaattorin keksijäksi. Sitähän hän ei suoinkaan ole, syntetisaattoreita on ollut ainakin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Silti väittämässä on myös tiettyä todellisuuspohjaa, onhan hän tuottanut sen asian minkä me, suuri yleisö ymmärrämme tänäpäivänä syntetisaattoriksi. Bobille kaikki kunnia siitä, valitettavasti samalla valitettavasti tosin rajatonta potentiaalia omaava kiinnostava ilmiö puristui itselleen vieraaseen urkurin rooliin.

Cargo Cults

Viime talvena kuulin eräällä luennolla puhuttavan englanninkielisestä termistä "Cargo cult". Termi voidaan vapaasti suomentaa "Rahtikultiksi", tosin suomenkielisenä siihen harvoin törmää.

Termi viittaa tyynellämerellä viime vuosisadalla tapahtuneeseen kiintoisaan kulttuurien kohtaamiseen. Valkoisten, lähinnä yhdysvaltalaisten sotilaiden laajentaessa tukikohtaverkostoaan eristyneemmille saarille, pääsivät paikalliset alkuasukkaatkin osalliseksi saarille pudotetusta lentorahdista.

Sotien loputtua tukikohdat purettiin, ja lentorahti loppui. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan luovuttaneet näin helpolla. Koska he olivat jo aikansa seuranneet valkoisten miesten rituaaleja, he alkoivat jäljitellä niitä. Lentokoneita ja muuta ilmailukalustoa rakennettiin heinäpaaleista, radioita kookospähkinöistä ja uniformuja ja muuta asustusta jäljiteltiin niin hyvin kuin paikallisilla materiaaleilla pystyttiin.

Myös rituaaleja jäljiteltiin mahdollisimman tarkasti: Kiitoradan vieressä heilutettiin lippuja, puhuttiin kookospähkinäradioihin ja marssittiin.

Ajatuksena oli että toistamalla samat rituaalit joita valkoiset suorittivat, päästään samaan lopputulokseen. Ilmarahtia ei tullut, cargo cult termi on nimenomaan esimerkki siitä, ettei jonkin ilmiön muotoja ulkoisesti noudattamalla saavuteta samoja etuja kuin niillä alkuperäisessä asiayhteydessään suoritettuna on saavutettu.

Kyseessähän ei ole aivan pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissa vanhempi kulttuuri pakottaa nuoremman omiin kangistuneisiin muotoihinsa, Cargo Cultissahan ennemminkin uusi kulttuuri sekoittaa vanhemman vakiintuneet toimintatavat. Kyseessä on kuitenkin pseudomorfoosille rinnakkainen ilmiö, ja näinollen erinomainen apuväline myös kyseisen termin peilaamiseen ja havainnollistamiseen.

Cargo cult ilmiö on erinomainen keino peilata myös länsimaista uskonnonharjoittamista. Lännessä on nykyään vallalla niinsanottu supermarketuskonnollisuus. Individualismin nimissä haluamme valikoida juuri itsellemme soveltuvan kokoelman uskontoa: Ehkä juhlapäivänvieton tutusta luterilaisuudesta, katolisuudesta hieman juhlavuutta, maustettuna intialaisella sielunvaelluksella ja ehkä väritettynä budhalaisittain.

Emme enää hahmota uskontoa yhdeksi järjestemäksi, johon kuuluu tietyt menot. Uskontokin on muuttunut estetiikaksi. Toimitamme mitä tahansa rituaaleja, jotka vain näyttävät meistä kiinnostavilta, ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä minkälaiseen kokonaisuuteen ne kuuluvat, tai mikä niiden osuus on tässä kokonaisuudessa.

Ajatus yksinkertaisesta alkuasukkaasta heiluttamassa lippuja tyhjällä kiitoradalla kookospähkinäradio päässään tietenkin huvittaa meitä sekularistisen yhteiskunnan asukkeja, Tiedämmehän me miten sekularistinen yhteikunta toimii. Ilmarahti vaatii ensin toimivan logistiikan, rituaalit ovat vain toimituksen näkyvä osa.

Kannattaa miettiä miltä esimerkiksi Intialaisesta ihmisestä vaikuttavat länsimaiset rastanuoret jotka vaeltavat ympäri Intiaa opettelemassa erilaisia rituaaleja, meditaatiota ja Jooga-asentoja. He ovat nähneet joogien saavuttavan valaistuksensa tekemällä jotain, ja haluavat saavuttaa saman toistamalla samoja riittejä.

Toisaalta jälkimodernista diskurssista katsoen asioita voidaan tiertysti katsoa toisinkin. Ehkä tärkeää ei ole se saavatko alkuasukkaat ilmarahtiansa, tai nuoret valaistumistaan, ehkä tärkeitnä on että kaikilla on hyvä meininki ja yhteistä tekemistä. Ja ehkä ne Cargo Cultitkin lopulta toivat paikalle tutkijat ja turistit.

06.06.06

Juhlakausi senkuin jatkuu. Huomenna kuudentena kesäkuuta 2006 vietetään harvinaista kolmen kuutosen päivämäärää. Luku 666 periytyy ilmestyskirjasta, jossa se mainitaan ns. pedon lukuna (number of the beast).

Tänäpäivänä 666 lienee populaarein numeromystiikan luku, tosin enemmänkin populaarikulttuurin kuin raamatun ansiosta. Numero esiintyy hyvin tiuhaan niin heavy-yhtyeiden sanoituksissa kuin kauhuelokuvissakin.

Kuudennen kuukauden kuudetta päivää vuonna kuusi on on siis kovasti odotettu, ketkä odottavat maailmanloppua, ketkä julkaisevat levyjään, kirjojaan tai mitä tahansa muita tästä nimenomaisesta päivästä lisäarvoa ammentavia tuotteita.

Toiset taas ovat löytäneet puhtaasti pseudomorfoottisia juhlinnan muotoja, kuten vaikka Amerikkalaiset Slayer yhtyeen kannattajat. He ovat älynneet julistaa huomisen kansalliseksi Slayer-päiväksi.

Tapahtuman idea lähtee tietenkin siitä, että slayer sana rimmaa prayer sanan kanssa, ja Amerikassa vietetään tänää 5.kesäkuuta kansallista rukouspäivää (National day of prayer), jollain poeettisen oikeuden nimissä huomenna kuudes kuudetta täytyy viettää Kansallista Slayer-päivää (National day of slayer).

Kiinnostavaa jälkimmäisessä on se, että tapahtuman sivusto löytyy useilla kielillä,myös suomeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole kansainvälinen Slayer-Päivä, vaan nimenomaan kansallinen. Aluksi luulin siis kohderyhmän olevan amerikansuomalaiset,mutta tarkemmin sivua luettuani havaitsin siinä käytettävän kertaalleen Suomi sanaa. Päivää on siis ilmeisesti tarkoitus tarkoitus juhlia myös suomessa.

Kuinka siis kansallista Slayerpäivää juhlitaan? Tietenkin soittamalla kovaa Salyeriä. Myös kirkkojen ja synagogien häpäisemistä suositellaan (huomaa ero norjalaiseen perinteeseen jossa kirkot on tapana polttaa), mellakointia ja pieneläinten uhraamista suositellaan.

Ei siis mitään kovin kekseliästä. Hauskinta sivustolla on slayeriin viittaava urli, joka viittaa osoitteeseen anus.com.

Onko Jeesus Lordi?

Poiketessani perjantaina Lordin euroviisumenestyksen kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa, huomasin alueen laitamalle pysäkäidyn bussin, jonka ikkunassa luki isoilla kirjaimilla Jesus is lord.

Olen nähnyt vastaavia julistuksia ennenkin, mutta nyt tuo jotenkin pisti silmään tilaisuudessa jónka pääesiintyjänä oli Lordi niminen orkesteri. Onko Jeesus siin Lordi?

Lause Jesus is lord on useimmiten käännetty suomeksi Jeesus on herra. Käännös on melko pätevä, se pitää sisällään useita samankaltaisia viittauksia: molemmat viittaavat toisaalta juutalaiskristilliseen jumalla, toisaalta maalliseen esivaltaan, ja ilmaisevat myös valtaapitävän miehisen sukupuolen. Lord sana on toisaalla käännetty myös muotoon loordi, mutta täss tapauksessa sanalla viitataan vain tiettyihin brittiläisiin kunnianimikkeisiin.

Hard rock yhtyeen nimeksi Loordi on siinämielessä oivaltava, että se toisaalta leikittelee näiden käännösten merkityksillä, toisaalta sillä tosiseikalla että kristinuskon muotoja palvovalla metalliyleisöllä ei ole yhtä syvää suhdetta suomenkieliseen uskonnolliseen termistöön, kuin englanninkieliseen. Onhan suurin osa kristillistä kuvastoa kierrättävää metallimusiikkia englanninkielistä, vaikka tietysti myös norjankielellä on merkittävä asemansa.

Kuka siis on herra ja kuka loordi? Jeesuksen kohdalla käytetään usein myös soumenkielistä termiä kuningas, täsmällisemmin Juutalaisten kuningas. Olihan hän kauan ennustettu juutalaisten vapahtaja, sekä maallinen hallitsija. Juutalaisten valtavirta ei häntä tosin koskaan hyväksynyt kummaksikaan, mutta oman yleisönsä hän kuitenkin löysi. Tähänpäivään mennessä ei kaikkia Juutalaisia tyydyttävää messiasta ole löytynyt, mutta useita potentiaalisia vaihtihtoehtoja löytyy Israelista nytkin.

Jeesuksen messiaanisuuteen sinänsä liittyy tiettyjä pseudomorfoottisia piirteitä. Monia ennustettuja asioita on kirjoitettu jeesuksen elämäntarinaan juuri siksi että näin on ennustettu, riippumatta siitä kuinka asiat historiallisesti ovat tapahtuneet (esim Jeesuksen syntyminen jouluaattona).

Muistaakseni raamatussa sanotaan jotain siitä, miten Jumala on Herra sinun jumalasiisi, eikä muita jumalia tulisi pitää. Voidaan siis myös kysyä onko Jeesuksen pitäminen herrana aivan sopivaa. Tiedän kyllä että kristillinen teologia pitää Isää, poikaa ja pyhää henkekeä yhtenä jumalana, mutta samalla perusteellahan voisi väittää vaikka panteistia yksijumalaiseksi, jos hän uskoo kaiken olevan yhtä ja kaiken olevan jumalaa.

Mutta palataksemme vielä kauppatorille, kauppatorilla poseerasi Lordi yhtye noin 80000 ihmisen yleisölle. Kauppahallin takana Jesus is Lord bussi jakoi sanomaansa muutamille kymmenille WC jonossa kärvisteleville.

Mikä siis on marginaalia ja mikä valtavirtaa? Porvoon vanha puukirkko paloi viimeyönä, vanha tekee tilaa uudelle vähän niinkuin 20-luvun modernismissä konsanaan. Saisikohan Lordista Herran ihan vaan kirjoittamalla, monia ennustuksiahan Lordi varmasti täyttää muutenkin, loput voidaan keksiä.

Kansasta ja juhlimisesta

Tänään on myös meillä psudomorfoosiharrastajilla julapäivä. Kansainvälisen iskelmäkilpailuvoiton kunniaksi tänään Helsingissä järjestetään kansanjuhla.

Kuinka kansanjuhla siis järjestetään? Kukaanhan ei ole koskaan tullut pohtineeksi kuinka suomalaiset juhlisivat euroviisuvoittoa. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että malli haetaan jääkiekko-otteluiden voittamisesta.

Jääkiekko-ottelun juhliminen kuitenkin on hyvin lähellä kansan kokemusmaailmaa. Tämä juhlimisen muoto perustuu vahvasti perustuu vahvasti viinan juomiseen ja huutamiseen. Myös käsien tai muiden asioiden heiluttamisella ilmassa ja hassuihin hattuihin pukeutumisella on oma osuutensa tässä juhlimismuodossa.

Kontrastiksi voisi mainita vaikkapa kansainväliset kuvataiteen tai klassisen musiikin kilpailujen voitot. Niitä juhlitaan yleensä kilistämällä kuohuviinilasia ja kättelemällä. Tämä juhlinnan muoto ei ole lähellä kansaa.

Lordi itse ei ainakaan ole pyrkinyt jääkiekkoanalogioita välttämään. Yhtye on itse koko kilpailn ajan erilaisissa tiedotustilaisuuksissa viljelleet laajalti jääkiekkotermistöä, ja suoraan rinnastaneet oman projektinsa ja sen mahdollisen menestyksen jääkiekkomenestykseen. Pitipä yhtyeen laulusolisti jopa esiintyessään jääkiekkopäähinettä päässään.

Kansanjuhlan paikka on määräytynyt kauppatorille siksi, että kyseisellä paikalla on juhlittu joskus jääkiekon maailmanmestaruuden voittamista. Ihan hyvä paikka spontaanille kansanjuhlinnalle, mutta ei kauhean hyvä paikka järjestetylle konsertille.

Kapea, satama-altaisiin rajautuva kaistale sopii hyvin pienille ja keskikokoisille konserteille, mutta jos tilaisuudesta todella kasvaa kansanjuhla niin paikka käy hyvin ahtaaksi. Esimerkiksi Kaivopuisto miellyttävinen nurmi-alueineen olisi soveltunut tarkoitukseen huomattavasti paremmin.

Meitä pseudomorfoosiharrastajia toisaalta lämmittää se että kansanjuhla pidetään aivan helsigin pseudomorfoosikeskustassa. Harmi vain että Hard Rock Hallelujaa ei raikaa pseudomorfoosikeskustan ytimestä, suurkirkon portailta.

No kaikkea ei voi saada, tärkeintä on että saamme kansanjuhlan. Aion itsekin olla paikalla tutkimassa kansan juhlinnan muotoja ja välineitä. Laulammeko "lordi on uusi euroviisuvoittaja" perinteisellä jääkiekkonuotilla, tai missä roolissa salainen saatanallinen käsimerkki on näissä menoissa (lue lisää käsimerkeistä Käymälästä).

Ei siis muut kuin Hard rock Hallelujaa, kansanjuhlakin alkaa aivan näillä minuuteilla.

madonna

Puhuin muutama teksti takaperin metallimusiikin ja uskonnollisten muotojen suhteista. Uskonnollisten muotojen käyttö tuntuu olevan nousussa myös perinteisen populaarimusiikin puolella.

Madonna, joka jo taiteilijanimensä valinnastaan lähtien on ollut konfliktissa uskonnon kanssa, on päässyt taas otsikoihin aiheella. Tällä kertaa lavashowssaan Los Angelesissa hän antoi uutislehti 100:n mukaan "kuvainnollisesti naulita itsensä ristille."

Hyvin raamattunsa lukeneet saattavatkin muistaa, että Madonnaa, Jeesuksen äitiä, ei kirjassa naulattu ristiin, vaan Jeesus itse kahden ryövärin kera. Ilmeisesti tämä asiavirhe ei kuitenkaan ole se varsinaisesti se skandalöösi seikka, vaan popmusiikin ja uskonnollisen kuvaston yhdisteleminen yleensä on Yhdysvalloissa hyvin herkkä aihe.

CNN kuvailee uutisessaan aiheesta shown sisältäneen uskonnollisen symboliikan lisäksi myös sadomasokististä kuvastoa.

Itse pidin tätä sinänsä triviaalia seikkaa varsin kiinnostavana, sillä olen iltapuhteinani pohdiskellut näitä moderninjälkeisen uskonnollisuuden ilmaisumuotoja enemmänkin.

Mielestäni on varsin kiehtovaa pohtia minkälaisia muotoja uskonnonharjoittaminen ottaa länsimaisen kulttuurin pikkuhiljaa saavuttaessa fellahistisen tilan.

Palvotaanko esimerkiksi Elviksen, tai Che Quevaran kuvaa rock-konserttimaisin menoin kristillisen messun sadomasokistisellä versiolla? Tehdäänkö se hirviönaamari naamalla, vai esimerkiksi norjalaishenkisessä pingviinimaskissa?

Entä löytääkö performanssitaiteen, uuden sirkuksen tai muiden esittävän taiteen marginaali-ilmiöiden uusritualistisuus tiensä taiteen marginaalista uudenlaisen uskonnonharjoittamisen keskiöön?

Vai palataanko sittenkin perusasioihin, voisiko Roomalaiskatolinen kirkko lunastaa paikkansa universaalina kirkkona, vai mennäänkö vielä pidemmälle yksinkertaiseen vuodenaikojen vaihtumiseen perustuvaan arkaaiseen taikauskoon?

Tulevaisuudestahan emme voi varsinaisesti tietää mitään, mutta on ihan hedelmällistä seurailla erilaisia kehityskulkuja ja pohtia minkälaisiin suuntiin asiat saattavat olla menossa.

kaksoismarginaalisuudesta vielä

Huomasin että edellisessä kirjoituksessani käsittelemäni kaksoismarginaalisuuden käsite tuli käsiteltyä varsin ylimalkaisesti. Käsittelen sitä siin nyt havainnollisesti muutaman tapausesimerkin kautta.


Kaikki 90 luvun alussa eläneet varmaankin muistavat Vanilla Icen. Vanilla Ice oli 1990-luvun alun menestyksekkäin rappari. Hänen levynsä to the extreme möi aikoinaan 11 miljoonaa kappaletta, tehden hänestä genrensä menestyneimmän artistin.

Voidaan kysyä osasiko hän rapata paremmin kuin muut, vai oliko hän kenties muita rappareita parempi tanssimaan? Itse luulen että ratkaisu löytyy nimenomaan kaksopismarginaalisuusteoriasta.

Tässä on kyse rodullisesta marginaalisuudesta: musta hiphop-kulttuuri on valkoiselle valtakulttuurille liian marginaalista. Kun syntyy tuplamarginaali, valkoinen rap, ollaan palattu valtavirran ymmärtämään muotoon.

Keskiluokkaiselle kuluttajalle on helpompaa ymmärtää urheilullisen valkoisen miehen lauluja omasta cooliudestaan, kuin vaikka Public Enemyn mustia vallankumouslauluja.

Musta Hip-hopkulttuuri edusti amerikassa selkeää uhkaa, samoihin aikoihin Vanilla Icen kanssa länsirannikon lähiöissä oli nousemassa väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeidenkäyttöä ihannoiva gangsta rap. Vanilla Ice ei kiroillut, ei puhunut huumeista tai politiikasta, ja näyttikin enemmän Elvikseltä kuin hip-hopparilta.

Myös Elvishän oli rodullisen marginaalin marginaalissa valkoisena rock-laulajana. Tosin asetelma ei ole aivan yhtä selkeä, onhan rockilla juuria myös valkoisessa musiikissa. Samalla tavalla esimerkiksi Bob Marley oli puoliksi valkoisena mustan Reggae musiikin marginaalissa.

Marginaalisuutta on myön muunlaista, otetaan esimerkiksi vaikkapa poliittinen marginaalisuus. 1990-luvulla suomessa oli melko laaja punk-skene. Skene oli poliittisesti yhtenäinen, anarkistisen punavihreä. Skeneen sinänsä kuului hyvin monenlaisia alaryhmiä, mutta nihilistisimmätkin niistä boikotoivat samoja tuotteita ja suhtautuivat hyvin vakavasti rauhanasiaan, eläintenoikeuksiin ja kaikkeen mikä oli havaittu punkkiin kuuluvaksi. Skenessä oli kuitenkin yksi repeämä, Levy-yhtiön teinipunk orkesterit jakelivat pienlehdistössä poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja tyyliin "tulispa pian se anarkia, niin pääsis ajaa pantsukilla".

Vuosia vieri, skenen punkbändit kiertävät edelleen samoja keikkapaikkoja kiljupalkalla. Apulanta on suomen ykkösrivin bändejä, niinkuin Tehosekoitinkin oli kunnes lopetti huipulla. Nykyään Toni Virtanenkin antaa valtalehdistölle mielellään poliittisesti punavihertäviä kannanottoja erilaisista häntä koskettavista aiheista. Onhan hän nyt päässyt pois marginaalista itse.

Ilmiö ei sinänsä rajoitu musiikkiin, esimerkiksi surrealistinen liike aikoinaan rekuuperoitiin muutosvoimaisesta poliittisesta liikkeestä vaarattomaksi taideilmiöksi Salvador Dalin kautta. Taiteilijan joka ei koskaan surrealismiä ymmärtänyt, tuli siksi myös heitetyksi ulos koko surrealistisesta liikkeestä, mutta taidehistoriassa mainitaan aina tärkeimpänä, usein ainoana surrealistina. Salvador Dali on myös yksi niitä harvoja 1900-luvun taiteilijoita, joista on tullun ns. kotitalous nimiä, nimiä jotka useimmassa kotitaloudessa tunnetaan. Kaikki tämä siksi, että hänen persoonansa oli oiva väline tekemään epäilyttävästä marginaali-ilmiöstä vaaratonta koko kansan huvia.

Näin siis toimii kaksoismarginaalisuus, työkalu marginaali-ilmiöiden rekuuperointiin valtavirran ymmärtämään muotoon.

Hirviö-iskelmä

Nettiä selatessani satuin törmäämään tähän visuaaliseen tutkielmaan Lordin ja Vesa-matti Loirin ulkoisista yhteneväisyyksistä, ja mieleeni palasi vanha tuplamarginaalisuusteoria.

Idea on yksinkertainen. Ensin syntyy marginaalikulttuuri, joka poikkeaa valtakulttuurista. Valtakulttuuri ei pysty marginaalikulttuurin muotoja sellaisenaan sulattamaan, vasta kun marginaalikulttuurin sisälle syntyy marginaalikulttuurin marginaalikulttuuri, ovat muodot yhtäkkiä lähempänä valtavirtaa kuin alkuperäistä marginaalia.

Lordi on julistanut olevansa metallikentän marginaalissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Metallimusiikissa, varsinkin Norjalaisen vaikutuspiirin alaisessa sellaisessa, on ensisijaisen tärkeää olla pelleilemättä. Voisi jopa käyttää termiä elintärkeää, sillä pelleileminen on vienyt monta muusikkoa ennenaikaiseen hautaan.

Norjalaista vakavuutta voi näin postmodernin ironia läpitunkemassa yhteiskunassa olla vaikeaa ymmärtää. Lähestymistä voi ehkä helpottaa klassinen peliteoria: kuvittele tilanne jossa ryhmä raavaita miehiä on pukeutunut nahkaan, piikkeihin ja pingviinimaskeihin. Jos kaikki ovat tosissaan, niin silloin kyseessä on kova juttu jonka kanssa ei parane pelleillä. Jos kaikki ovat liikkeellä huumorilla, niin kyseessä on postmodernistisen ironinen tilanne. Jos kuitenkin osa on tosissaan, ja osa pelleilee, niin silloin tilanne asiaan tosissaan suhtautuville hyvin nöyryyttävä.

Esimerkiksi Burzumia tai Mayhemiä ei voisi lähettää euroviisuihin, heidän marginaalikulttuurinsa ei ole mitenkään valtakulttuurin kanssa yhteensovitettavissa. Hard Rock Hallelujah taas kuulostaa enemmän muilta euroviisuilta kuin vaikka Burzumilta. Lordi kutsuu musiikkiaan Monster Rockiksi. Toivottavasti nyt kansainvälisen iskelmämenestyksen myötä he ymmärtävät päivittää nimityksen täsmällisempään Monster schlageriin. Tämä helpottaisi myös yhtyeen kansainvälistä markkinointia, ja vähentäisi riskiä itsensä vakavasti ottavan norjalaisen koulukunnan kohtaamiseen.

Hyvä suomi, Hyvä Lordi, elämme suomalaisen iskelmämusiikin parasta aikaa. Tästä kelpaa lapsenlapsillekin kertoa aikanaan. Tuskin maltan odottaa mitä näemme seuraavaksi: Lordi elokuvan, Lordi tietokonepelin, Lordi kirjan vai kenties Lordi elämyspuiston?

Hardrock ja hallelujaa

Käsittelin Lordia jo edellisessä kirjoituksessani, mutta joudun vielä palaamaan aiheeseen. Puhunhan nyt aivan eri ilmiöstä, viimeksi keskustelunalaisena oli suomen euroviisuehdokas Lordi, nyt keskustelussa on euroviisuvoittaja Lordi. Ero on huomattava.

Aloitetaan subjektiivisesti. Miltä minusta tuntui katsoessani euroviisuja? Ensimmäistä kertaa elämässäni katsoin euroviisuja kiinnostuneena. Pystyin katsomaan useimmat esitykset, vaikka yleensä pitkästyn kuoliaaksi viimeistään toisen esityksen kohdalla. Lordi tavallaan viritti olemassaolollaan koko kilpailun toimivaksi viihdepaketiksi. Toisaalta olin melko ymmälläni itse esityksestä, toisaalta esityksen aikana ruudulla pyörivät suomennetut sanat vaikuttivat aika ihmeellisiltä, ja toisaalta koko show oli jotenkin hämmästyttävän hyvin euroviisuissa toimiva.

Yleensähän euroviisut ovat olleet pitkästyttävä särmätön iskelmäparaati, joka kiinnostaa vain eläkeläisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä. Nyt euroviisut ovat olleet ykköspuheenaihe kaikkialla. Tietenkin suomen menestyminen on suomalaisia kiinnostava ilmiö, mutta myös laajemmin Lordin voitto oli laajuudessaan ennennäkemätön.

Mitä siis on tapahtunut? Keskustelin lyhyesti kollegani Lauri Olavin kanssa ilmiöstä, ja hänellä oli asiasta jo teoria. Eurovision laulukilpailut ovat tähänasti olleet liian pinnallinen, sisällötön, mutta silti mahtipontinen tapahtuma jotta suuret massat sitä oikeasti arvostaisivat. Nyt Lordin myötä länsimainen kulttuurimme on vihdoin saavuttanut eurovision laulukilpailujen tason.

Lordi myös kauniisti huipentaa Rock-musiikin kehityskulun kapinallisesta ja yllätyksellisestä katu-musiikista lopulliseen muotoonsa hiottuun, loppuunasti meikattuun staattiseen euroviisumuottiin.

Mutta mistä se hallelujaa tulee? Lordin kappalehan on nimeltään Hard Rock Hallelujah, kappaleen asetelma on hieman perinteisestä metallimusiikista poikkeava. Uskonnollinen symboliikka on aina kuulunut raskaaseen rokkiin, mutta yleisin asetelma on ollut se, että esitetään suoraan kristinuskon vastaisia sanoituksia. (poikkeuksena white metal).

Lordi ei euroviisukappaleessaan esitä uskonnonvastaista kantaa, vaan kappaleessa käytetään kristillistä termistöä Hard Rock:in nostamiseksi palvonnan kohteeksi. Lordi siis toisinsanoen käyttää hyväkseen kristillistä rituaalitermistöä, niiltäosin kuin se on yhteensopivaa hard rock rituaalitermistön kanssa. Tältäosin Lordi siis selkeästi täyttää pseudomorfoosin tunnusmerkit, kristilliset muodot on täytetty Hard Rockilla.

Kiinnostavinta kuitenkin juuri nyt on pohtia sitä, miksi Lordi nimenomaan voitti Euroviisut. Kukaanhan ei varsinaisesti uskonut bändin noin hyvään suoritukseen, ei edes bändi itse. Olen itse pohtinut löytyisikö ratkaisu toisen uskonnollisuuden käsitteestä. Toinen uskonnollisuus tarkoittaa varsinaisen uskonnollisen vaiheen jälkeen kulttuurissa heräävää kaipuuta uskonnonkaltaiseen toimintaan, ilman kuitenkin elossaolevaa uskonnollista traditioa.

Olisiko tässä avain Lordin menestykseen: eurooppalaiset ovat niin etääntyneitä kristinuskosta ettemme pysty varsinaista uskontoa omaksumaan, mutta Lordin kaltainen esiintyjä pystyy herättämään meissä samoja tunteita, rock kliseiden kautta hyväksytymmässä muodossa kuin pelkkä uskonto pystyisi tarjoamaan.

Mörkö-ooppera

Viimeaikoina on puhuttu paljon suomen euroviisu-ehdokkaasta Lordista, ja sen mahdollisesta sopivuudesta tai sopimattomuudesta suomen edustamiseen. On totta että ensivaikutelma Lordista on hieman erilainen, kuin mielikuva tyypillisestä euroviisu-esiintyjästä. Jos kuitenkin tarkastelemme hieman asiaa hieman laajemmin, Lordin asema selviää paremmin.

Eurovision Song contest alkoi aikoinaan (1956) kansainvälisenä iskelmäkilpailuna. Kansainvälisyyden ideanahan on se, että on olemassa kansoja jotka valitsevat itseään parhaiten edustavan kilpailijan kilvoittelemaan muiden kansojen edustajien kanssa.

Alkuun ehdokkaissa olikin nähtävissä erilaisia kansallisia erityispiirteitä, vähintäänkin esityskielen osalta. Nykyään lauletaan kansainvälistä iskelmää englanniksi. Kansalliset särmät ovat hioutuneet, ja mahdolliset tyylilliset eroavaisuuudet tulevat siitä, minkä muun musiikkikulttuurin vaikutteita esittäjä sattuu omaamaan.

Lordi edustaa hirviömetallia, joka kansainvälisesti ei ole mikään kauhean laaja ilmiö. Ainut laajemmin tunnettu hirviömetalliyhtye lienee Gwar,, joka sekin on tunnettu varsin pienissä piireissä. Wikipedia lajittelee Gwarin musiikkityylin osastoon "Shock Rock"

Vaikkakin Lordi on ottanut paljon vaikutteita Shock Rockista, erityisesti Alice Cooperilta, ei lordia voida mielestäni sijoittaa kyseiseen kategoriaan. Lordihan ei pyri shokeeraamaan, vaan viihdyttämään. Toisaalta Shock rock on rockmusiikin kategoria, joten on myös perusteltua näin rockinjälkeisenä aikana määritellä kategorioita puhtaasti esteettisesti, mieluummin kuin pyrkimysten tai sisältöjen perusteella.

Lordi on luonteeltaan ensisijaisesti pastissi. Se on valikoima erilaisia musiikkiin, kauhuelokuviin, ja uskontoon liittyviä kliseitä. En sano tätä mitenkään moitteena, päinvastoin juuri tässä on Lordin voima. Lordi on erittäin kauniisti täydellistänyt edustamansa ilmaisutavan, ja vienyt koko genren paljon pidemmälle kuin rockin luovalla kaudella olisi ollut mahdollista.

Jotkut ovat arvelleen Lordin olevan aivan väärässä paikassa euroviisuissa, itse olen erimieltä. Luulen että Euroviisut ovat nimenomaan täsmällisesti oikea ympäristö Lordille, toisin kuin useimmille suomen edustajille tähänmennessä. Mielestäni Lordia voi hyvin verrata Boney M:män suoritukseen aikoinaan. Sekin otti hyvin erikoisen raakatuotteen, seksuaalisten vähemmistöjen huumehuuruisen rytmimusiikin, Discon ja työsti sen kokoperheen viihdemusiikiksi. Lordi tekee saman shock Rockille.

Onhan Lordi tietysti kauhea, mutta omalla vaarattomalla kauhuelokuvista tutulla kliseisyydellä. Lordista puuttuu kaikki vaaran, yllätyksen ja arvaamattomuuden elementit, jotka Rock musiikkiin sen luomisvoimaisella kaudella liitettiin. Lordin osallistuminen iskelmäkilpailuihin on merkki nimenomaan rockin iskelmällistymisestä. Parikymmentä vuotta sitten ei kyseiset ilmiöt olivat vielä luonteeltaan täysin toisistaan poikkeavia, nykyään ei rokkaria meinaa iskelmälaulajasta tunnistaa millään (kuunnelkaa vaikka uutta CMX:ää).

Oli miten oli, nyt kuitenkin menen TV:n ääreen odottamaan Lordin esiintymistä semifinaalissa. Empä ole koskaan odottanut suomen euroviisuedustusta näin innokkaasti.

Hyvä Suomi

katse.org

Aikoinaan suomessa oli kaksi valokuvaus-aiheista lehteä. Oli Kamera-lehti kameroista kiinnostuneille, ja Valokuva-lehti valokuvasta kiinnostuneille. Valokuva lopetettiin 90-luvulla,Kamera-lehti jatkaa vielä tänäpäivänäkin. Valokuva-lehteä kuulee aina sillointällöin haikailtavan takaisin, puuttuuhan suomesta vieläkin valokuva, erityisesti taidevalokuva-aiheinen media.

Media, ja median lukutavat ovat tosin muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Internet on tuonut monenlaisia uusia mahdoillisuuksia erilaisille harrastajaryhmille. Nykyään tyypillinen media on nettiportaali.

Valokuvausportaaleiden sisältö on yleensä aikalailla samantyyppinen: jotain vaihtuvaa "toimitettua" sisältöä, alaan liittyviä uutisia tai aiheeseen liittyvä blogi, vuorovaikutteisuutta, yleensä keskustelupalsta ja linkkejä alan sivuille ja palveluihin.

Periaatteessa elementit ovat aivan samat kuin lehdessä aikanaan: uutiset ja artikkelit, ilmoitukset ja myyntipalsta ja yhteystitoja alan palveluihin ym. Vain suhteet ovat erilaiset, lehti painottaa toimitettuun sisältöön, nettiportaalissa painottuu keskustelupalsta.

Valokuvausportaaleissa oli pitkään olemassa samantyyppinen jako, kuin lehdistössä aikanaan. Oli digikamera.net digikameraharrastajille, ja valokuva.net valokuvaharrastajille. Valokuva.net myös lopetettiin maksamattomien nettilaskujen takia, digikamera.net toimii vieläkin.

Yhtä selkeää eroa portaaleiden välillä ei ehkä ollut kuin lehtien välillä aikoinaan. Suurin osahan sisällöstä syntyy keskustelujen perusteella, ja monet keskustelijat keskustelivat yhtä aktiivisesti molemmissa portaaleissa. Ero oli ehkä enemmänkin keskustelun sävyssä, ja muissa hienovaraisemmissa seikoissa.

Valokuvauksen kentällä on siis ollut valokuvan ja valokuvataiteen käsittelyyn liittyen aukko, niin printtimedian kuin nettiportaalinkin osalta. Tätä aukkoa paikkaamaan imeisesti perustettiin katse.org. Sivuston tekijät ovat omissa tiedotteissaan ilmoittaneet tavoitteekseen valokuvauksen ammattilehden puutteen korjaamisen, ja edesmenneen valokuva.net:in sivulla on kuulemma ilmoitettu sisältöä siirtyvän katseen sivustolle.

Katse.org on muodoltaan melkoinen erikoisuus. Yleensä valokuvausportaalit rakennetaan yhden tai useamman innokkaaan harrastastajan puuhasteluna, rahaa yritetään sitten saada myöhemmin mainostajilta. Katse.org taas startattiin opetusministeriön tietoyhteiskuntaohjelman kulttuurinen tietoyhteiskunta -hankkeen 19000 euron avustuksella. Töitä on tekemässä ammattilaiset, ja puitteista vastaa valokuvakeskus peri ja valokuvataiteen museo.

Puitteet siis ainakin ovat niinsanotusti kunnossa. Sivusto saatiin pystyynkin hetkeksi, nyt tosin löytyy vain googlen välimuistista. Itse ehdin käydä vilkaisemassa ennen sivuston katoamista. Oma ensivaikutelmani oli ristiriitainen. Jos tavoitteena oli tuottaa Valokuva-lehden korvaaja, niin toistaiseksi tuo vaikutti enemmänkin valokuvalehtiseltä. Artikkelit olivat ihan hyviä, ja ihan hyvin kirjoitettuja, mutta kokonaisuudesta jäi hieman epäselväksi mitä tässä ollaan hakemassa. Kuviakin oli vain yhdeltä tekijältä. Jos tuolla sisällöllä lehti olisi kaupan hyllyssä, niin en usko että maksaisin siitä.

Jos tavoitteena oli tuottaa valokuva.net:in korvaaja, niin vuorovaikutteisuuden puuttuminen kyllä häiritsee jonkinverran. Valokuvaportaalit pyörivät nimenomaan keskustelupalstojensa ympärillä, ja kun ei kirjoituksia tai kuviakaan pääse kommentoimaan, poikkeaa käyttökokemus aikalailla totutusta. Sivusto jää helposti kovin elottomaksi, jos ei siellä voi tehdä mitään.

Kun olen seuraillut erilaisilla valokuvausfoorumeillakäytyä keskustelua aiheesta, muutkin sivustoon tutustuneet ovat olleet melko hämmentyneitä. Useimmat kai odottivat jotain enemmän valokuva.net:in tapaista.

Luulen että ongelmana tässä on ristiriita erityyppisten ilmiöiden ja lähestymistapojen välillä. Valokuvataide on luonteeltaan vertikaalinen ilmiö, siinä jokin auktoriteetti jakelee hierarkista ketjua alaspäin pitkällemietittyjä, taiteellisesti korkeatasoisia sisältöjä, melko pienelle yleisölle.

Valokuvausharrastus taas on luonteeltaan horisontaalinen ilmiö, jossa laaja joukko mahdollisimman samanarvoisesti kommunikoivia ihmisiä kommunikoi keskenään, vaihdellen suuria määriä tietoa ja kuvia ilman suurempaa stressiä taiteellisista tai muista syvällisemmistä sisällöistä.

Kun nämä ilmiöt törmäytetään, kohdataan väistämättä ongelmia. Ylhäältäjohdettu valokuvataidesivusto ei voi saavuttaa sellaista elinvoimaa, joka aidostatarpeesta syntyneillä valokuvaportaaleilla on. Toisaalta valokuvausharrastajien portaaleissa ei juuri koskaan pystytä monisäikeisemmistä asioista, kuten taiteesta juuttumatta triviaaliin tekniikkakeskusteluun.

Itse olen pohtinut sitä, onko taiteesta keskusteleminen yleensä mahdollista internetissä, yhtään toimivaa taidekeskusteluun tarkoitettua palstaa en ole toistaiseksi nähnyt, esimerkiksi kamerakeskusteluun olen löytänyt lukuisia erinomaisia portaaleja.

Katse.org sivustoa halusin käsitellä näin pseudomorfoosiblogin yhteydessä, sillä kysessä on nettisivun muotoon puserrettu yritys tehdä valokuvauslehteä. Mielestäni lähtökohtaon huono; jos halutaan tehdä lehteä, niin silloin kannattaa tehdä lehteä. Jos tehdään nettisivua, silloin pitäisi miettiä mikä toimii nettisivuna.

Tilanne muistuttaa hieman vanhaa satua räätälistä. Ei tullut ammattilehteä, mutta tuli nettisivu.

Pseudomorfoosiblogi jää kiinnostuneena odottamaan mihin suuntaan portaali kehittyy jatkossa. Pyritäänkö vuorovaikutukseen, vai entistä määrätietoisemmin lehteä jäljittelevään muotoon. Uskalletaanko yrittää valokuvasta, ja valokuvataiteesta keskustelua netissä, vai uskotaanko jatkossakin hierarkiseen informaation jakelemiseen.

Katse.org Ei toimi nyt, mutta valokuvakeskus Perin mukaan pitäisi palata piakkoin.
Ylen uutinen asiasta
Arsnetin uutinen
Digikamera.netin uutisia aiheesta

Nuorisokulttuurin lopulliset muodot

Tiistaina 18.4 kaupunkilehti 100 uutisoi lyhyesti viimeisimpiä nuorisotutkimuksen tuloksia. Nykynuoret eivät kuulemma enää sitoudu nuorisokulttuureihin, tai luo nuorisokulttuureja, vaan pelkästään entistä tehokkaammin käyttävät hyväkseen olemassolevia.

Pieni ja triviaali asia sinänsä, mutta liittyy suurempaan asiakokonaisuuteen. Nuorisokulttuuri pysyi jonkinaikaa elävänä ja muuntautumiskykyisenä, senkin jälkeen kun muu länsimainen kulttuuri kokonaisuudessaan oli lopulliset muotonsa löytänyt. Uusia tyylisuuntia muodostui, ja vanhatkin muuttivat muotoaan vähintään kymmenen vuoden sykleissä.

Nyt nuorisokulttuurikin siis on lopulta löytänyt valmiit muotonsa, joita sitten jatkossa toistetaan niin kauan kuin nuorisokulttuuria tulee esiintymään.

Vielä minun nuoruudessani 1990-luvulla nuorisokulttuurit olivat hyvin vakava asia, joka vaati pitkää ja syvää sitoutumista. Noihin aikoihin myös syntyivät viimeiset uudet nuorisokulttuurin muodot, Tekno ja Grunge (tuo viimeinen tosin on hieman kyseenalainen, paljolti jo olemassaolevien muotojen yhdistelmä). Meilläpäin jokainen valitsi jonkin tyylin, ja tiukasti pysyi siinä. Muitten kulttuurien keikoillasaaatettiin käydä, tai musiikkia kuunnella, mutta tyylin suhteen ei lipsumista suvaittu.

Nykyään nuorisokulttuurin historia on yksi suuri vaatekaappi, josta joka aamu valitaan jokin kiinnostavalla tavalla ironinen tyyli, tai tyylien sekoitus. Näkeenhän tuon jo uusista musiikkivideoistakin. Vanhemmat naiset, niinkuin madonna saattavat pitää valitsemansa retrotyylin jopa koko levyllisen ajan. Muitten musiikkivideoissa tyylit vaihtuvat joka kohtauksessa.

Ainut mikä säilyy on artistin suupielille jähmettynyt jäljitelmä postmodernin ironisesta virnistyksestä.

Nuorisokulttuurimme on nyt täydellistynyt, mitään emme enää voi lisätä, mitään emme voi poistaa.

photoshop-realismi

Viime vuosisata synnytti laajan kirjon realismejä. Oli fotorealismiä, neorealismiä, sosiaalista ja sosialististä realismiä, voidaanpa vielä surrealismikin niin haluttaessa laskea erilaisten realismijärjestelmien kirjoon.

Nyt kun mahdollisuus muodostaa ismejä ja suuntauksia on jäänyt taidehistorian hämärään, jäljellä on vain teknologiamme. Digikamera.netin kautta löysin mainion linkin photoshop-realistiseen teokseen.

Kyseessä on Bert Monroen digitaalinen maalaus", jotan hän on 2000 tuntia Photoshopissa maalaillut. Olen aikaisemmin nähnyt samantyyppisen projektin, joku oli maalannut paint ohjelmalla maalausta jäljittelevän kuvan, myös hyvin työläästi ja loppuunasti hiotusti.

Epäilemättä tämäntyyppiset projektit tulevat yleistymään. Monilla digitaalisilla välineillä kuvia työstävillä tuntuu olevan kova tarve jäljitellä maalaustaidetta. Lisäksi tämä "realistinen" ilmaisu selvästi koskettelee laajoja joukkoja, aivan niinkuin sosialistinen realismikin aikoinaan eräässä toisessa kulttuuripiirissä.

Hyvää pääsisäistä

Pseudomorfoosiblogi haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen iloista pääsiäistä. Vaikka pitkänperjantain kärsimysnäytelmä nykyäänkin tuntuu olevan suomalaisille varsin tuttu, kärsimykset ovat entistä useammin itseaiheutettuja helatorstain juhlinnalla.

Pääsiäinen on selvästi kokenut saman kohtalon kuin muutkin kausittaiset juhlamme: maatalouskulttuurin käytäntöihin liittyvät pakanalliset uskomukset ovat unohtuneet, eivätkä kristilliset menot oikein todella juurtuneet suomalaiseen juhlaperinteeseen. Meillä on jäljellä juhlan abstraktio, tyhjä kohta kalenterissa jolloin ei tarvitse mennä töihin.

Jokin määrittelemätön tyhjyys sitten pakottaa meidät taas pitkinä jonoina alkoholimonopolin ovelle, niin jouluna, juhannuksena, pääsiäisenä kuin pyhäinmiestenpäivänäkin.

Koska kulttuuriahan se on se juomakulttuurikin, aikojen saatossa varmasti rakentuu oma pääsiäijuopotteluperinne omine menoineen ja perinteineen. Nähtäväksi jää minkäverran se ottaa elementteja vanhemmista traditioista, pääsiäisen munatematiikka varmasti tulee jatkamaan keskeisessä roolissa. Nähtäväksi jää myöskin löytyykö pääsiäisjuopotteluun yhtä selkeää johtavaa teemaa, kuin Juhannukseen olennaisesti kuuluva sepalus auki hukkuminen.

Ei muuta kuin hyvää pääsiäistä, ja olkaa luovia noiden konventioiden kanssa.

Korpisen Pantheon

Helsingin sanomat uutisoi kaupunkipalstallaa 4.3.2006 Kampin rakennussuunnitelmia otsikolla "Kamppiin ei tule kappelia, mutta ehkä luistinrata". Siinä Pekka korpinen kommentoi seurakunnan päätöstä olla rakentamatta kappelia alueelle:

"Pekka korpinen pitää päätöstä ikävänä takaiskuna. Hän toivoisi vielä, että paikalle voisi tulla helsingin Pantheon, uskontoja yhdistävä kaikkien jumalien temppeli."

Korpinen ei lyhyessä jutussa tarkemmin määrittele mitä hän tarkoittaa kaikilla jumalilla, ilmeisesti hän viittaa rooman Pantheon nimiseen temppeliin, jonka Agrippa vuonna 25 eaa omisti kaikille jumalille.

En tiedä kuinka hyvin temppeli aikoinaan palveli kaikkia jumalia, mutta ainakin joittenkin yksijumalaisten uskontojen oli hieman hankalaa yleistemppeliin sopeutua. Myöhemmin käyttöalue rajattiinkin sitten pelkästään kristillisen jumalan palvomiseen.

Jutusta ei käy ilmi, mikä taho Pantheonin rahoittaisi, miten eri jumalien palvojat sinne sopeutuisivat, tai mitä tarkoitusta tälläinen pseudomorfoottinen temppelikopio ylipäätään palvelisi. Ensivaikutelma itselläni ainakin oli se, että joko Korpinen on kadottanut loputkin suhteellisuudentajustaan, tai sitten omat havaintoni nykypäivän uskonnonharjoittamisesta ovat pahasti vääristyneitä.

Omien havaintojeni perusteella Jumalien palvojille tuntuisi olevan varsin tärkeässä asemassa nimenomaan oma tila ja omat tunnukset. Myös arkkitehtuuri on perinteisesti ollut varsin jumalakohtaista. Apollonia palvottiin klassisessa kreikkalaisessa temppelissä, Kristillistä katollista jumalaa goottilaisessa katedraalissa ja suomalaista Luterilaista jumalaa minimalistisessa betonisessa lähiökirkossa.

Katollista messua ei voi kuvitella betoniseen lähiökirkkoon, eikä luterilaista jumalanpalvelusta apolloniseen temppeliin, ja nämä ovat kuitenkin kulttuurisesti hyvin toisiaan lähellä olevia esimerkkejä. Jos laajennetaan ajatus kaikkiin jumaliin, kohdataan huomattavasti jyrkempiäkin ristiriitoja.

Kaikesta huolimatta Korpisen ajatus on hyvin kiinnostava. Toivottavasti hän joskus intoutuu kuvailemaan visioitaan tarkemminkin. Toimiva sovellus kaikkien jumalien palvontaan rauhanomaisesti samassa tilassa ratkaisisi helsinkiläisen kaupunkisuunnittelun lisäksi vakavampiakin globaaleja ongelmia.

Bob Helsingin presidentti

Mikä yhdistää Hitlerin aivoja, paviaanijohtaja Repeä ja työväenluokan ideologiaa? Tietenkin Bob Helsinki.

Bob-Helsinki on mainostoimisto. Sen tehtävänä on tehdä tuotteista houkuttelevampia, Hitlerin aivoilla on tarkoitus myydä enemmän iltapäivälehtiä, Työväenideologialla on tarkoitus auttaa Sauli Niinistöä pärjäämään vaalikamppailussa, mutta ennen kaikkea noiden kaikkien tarkoitus on nostaa Bob Helsingin brändin tunnettavuutta.

Vaikka niinistön mahdollisuudet vaalivoittoon ovatkin varsin pienet, Bob Helsinki tulee olemaan vaalin selkein voittaja. Rohkea ja poleeminen kampanja on ärsyttänyt monia, mutta varmasiti jäänyt kaikkien mieleen. Jatkossa varmasti kaikki elähtäneet poliitikot, jotka haluavat uutta terää kampanjaansa keräytyvät jonoksi BOB Helsingin ovelle.

Kyseinen toimisto olisi sinänsä jo aiemmin ansainnut tulla esitellyksi pseudomorfoosiblogissa. Onhan se lanseerannut muunmuassa Saarioisten "Äitien tekemmä ruokaa" mainoksen, jossa onnistuneesti käännetään kotiruuan ja einesruuan brändeihin liittyneet arvotukset päälaelleen.

Mainostoimiston palaverissa oivaltavuutta arvostetaan. Jonkun äitejähän ne tehdastyöläiset on, ja hei Saulihan tekee työtä, miksi se ei olis niinku työväen presidentti? Jo aikaisemmin olen ounastellut mainostoimistoajattelun käyttökelpoisuutta poliittisessa markkinoinnissa. Mikko Metsämäki kommentoi asiaa Markkinointi & mainionta sivulla lokakuussa näin:

"Myös uskottavuudessa mainostoimistot voisivat ottaa oppia puolueilta. Maalaisliitto perustettiin sata vuotta sitten ajamaan suomalaisen maajussin asiaa, mitä sen seuraaja Suomen Keskusta edelleen linjakkaasti tavoittelee. Kuinka uskottava olisi puolue, joka nostaisi ensin valtavan metelin muutaman sukurutsaisen paviaanin kohtalosta ja kehottaisi seuraavaksi kaikkia ostamaan mahdollisimman paljon Saarioisten lihajalosteita? Tai puoluetta joka taistelisi toisella kädellä ankarasti tupakointia vastaan ja tekisi toisella kaikkensa oluen kulutuksen kasvattamiseksi?"

Ja päättää kirjoituksensa: "Ja mitä tulee Bob Helsinkiin ja työväenjohtaja Sauli Niinistön kampanjaan, olen aika varma, että henkselinpaukuttelustaan huolimatta Bob ei uskalla kierrättää Niinistölle Zoubida Bob Benkhellatin pari vuotta sitten M&M:ssä esittämää ideaa: "Jos olisin itse ehdokas, voisin laittaa vaalijulisteeseeni aina paljon ääniä saavan kirkkoveneen ja iskulauseen 'kerrankin sillä on oma numero'"."

http://www.marmai.fi/doc.te?f_id=798467

Ehkä tuo kirkkovene toimii kampanjan loppukirittäjä.

Vielä poiminta pohdiskelevan liftarin blogista työväen presidenttien historiasta:

"Mutta ketä muita oikeistolaisia “työväen presidenttejä” te muistatte Niinistön lisäksi? Minulle tulee mieleen lähinnä 1930-luvun Keski- ja Etelä-Eurooppa; Mussolini ja Hitlerhän julistautuivat työväen edunvalvojiksi poliittisen kentän oikeasta laidasta."

http://pohdiskeleva.liftari.org/2006/01/19/oikeistolaiset-tyovaen-presidentit/#comments

En tiedä ovatko Bob-helsingin pojat ajatelleet tuota puolta asiassa, mutta toimisto on aikaisemminkin Hitleriä kampanjoinnissaan käyttäneet,ja hyvin kuulemma myi iltalehtiä.

Köyhien presidentti

Köyhien Asialla -puolueen puheenjohtaja Terttu Savola tukee presidentinvaleissa kokoomuksen ehdokasta Sauli Niinistöä.

Terttu Savola perustelee valintaansa sillä, että vaikka "köyhien ja hätääkärsivien asema on vuosi vuodelta huonontunut, presidentin taholta emme ole kuitenkaan havainneet vakavaa suhtautumista suomalaisten hätään".

Savola toteaa tiedotteessaan, että puolueen jäsenillä on täysi vapaus valita ehdokkaansa.

Savola paheksuu Tarja Halosta siitä, että hän hyväksyy SAK:n jäsenmaksujen käytön omaan kampanjaansa.

- Pieniä ihmisiä tulisi puolustaa eikä käyttää näin heitä ja heidän rahojaan hyväksi kaikin tavoin.

(Iltalehti, 21.1.2006)




Sauli Niinistöön liittyvien messiaanisten epiteettien lukumäärä kasvaa päivä päivältä: työväen presidentti, talonpoikien presidentti, köyhien presidentti... On myönnettävä ettei tämä viimeisin ollut suoraan kampanjatoimiston suunnittelema, mutta tuli silti varmaan kuin tilauksesta.

Mitään yhteyttä demografisiin tosiasioihin näiden arkaaisten käsitteiden esiinmanaamisella ei juuri ole. Niin työväki, talonpojat kuin "köyhällistökin ovat jälkiteollisessa nyky-Suomessa itse asiassa melko marginaalisia väestöryhmiä, toisin kuin sata tai vielä viisikymmentä vuotta sitten. Oikeita "työläisiä" sanan varsinaisessa merkityksessä on suomalaisista alle kolmasosa, "talonpoikia" taas vain kolmisen prosenttia, ja köyhyysrajan alapuolella elää ehkä korkeintaan kymmenen prosenttia. Ei sinänsä riitä kummoiseksi vaalikarjaksi, mutta edellä mainittuihin käsitteisiin näyttää yhä liittyvän politiikassa jonkinlaista symboliarvoa, vaikkeivat ne mihinkään konkreettiseen enää viitaisikaan.

Epäilen että Niinistön kohtaloksi koituu liiallinen tuotteliaisuus presidenttibrändien ja mediaslausuntojen saralla. Se tulee vaalien alla aiheuttamaan massoissa kyllästymisreaktion ja siten varmistamaan Halosen voiton. SDP:n strategia on nimittäin sittenkin parempi. Niinistö yrittää hyödyntää arkaaisten käsitteiden voimaa piittaamatta niiden alkuperäisen merkityksen suhteesta nykymaailmaan. Halosen paljon nerokkaampi diskurssi taas perustuu käsitteisiin, joiden käyttöä on mahdotonta kritisoida, koska ne eivät ole alun perinkään tarkoittaneet yhtään mitään. Paras esimerkki on tietysti "hyvinvointiyhteiskunta". Lieneekö Halosella niitä avainsanoja edes kovin monta? Hän kai hyvin tietää, ettei niitä loppuen lopuksi tarvita. Halonen on Niinistöä paremmin sisäistänyt liike-elämän perusperiaatteen: minimipanoksella maksimihyöty.

Loppuen lopuksi juuri SDP edustaa politiikan tulevaisuutta, jossa valehtelun ja läpinäkyvyyden spektaakkeli korvautuu mitäänsanomattomuuden puoleensavetävyydellä. Perinteisen politiikan tarkastelun kannalta katsoen voimme sanoa, että Niinistö häviää, koska on hän valehtelija eikä vakuuta äänestäjiä. Uuden, radikaalimman ajattelun näkökulmasta Niinistö häviää, koska hän ylipäänsä yrittää sanoa jotakin, asettaa itsensä paikkoihin, liittää merkityksiä itseensä. Niinistö tuottaa pakonomaisesti syitä ja perusteita valinnalleen, vaikka hänen pitäisi päin vastoin tehdä siitä täysin perusteeton ja arvoituksellinen, kuten Halosen presidenttiys on ollut ja on. Niinistön valinta presidentiksi ei pitäisi näyttää voitolta vaan katastrofilta - silloin se myös tapahtuisi.

Kuvainnollisesti puhuen: jos politiikka on ollut kuin elokuvaa tai saippuaoopperaa, siitä tulee etenevässä määrin jotain tosi-tv:n kaltaista. Valehtelun, pahuuden ja illuusioiden henkilödraaman tilalle tulee absoluuttisen, rivon latteuden perverssi kiinnostavuus. Valehtelu ei ole politiikassa ketään kaatanut. Poliitikoilta on päin vastoin vaadittu tiettyä roistomaisuutta, ja entiset talousrikolliset on säännöllisesti äänestetty uudelleen eduskuntaan pelkän dramaattisen efektin vuoksi. Mutta nyt vaikuttaa siltä kuin pahuuden teatteria ei enää edellytetäkään - enemmänkin, se jopa tympäisee. Tulee aika, jolloin mitään ei enää edellytetä, ja sen aavistaa SDP.

Miksi Niinistö? Oikea vastaus olisi: ei mistään syystä, pikemminkin päin vastoin, ja juuri siksi. Mutta tämä uudentyyppinen poliittinen ajattelu on Suomessa yhä SDP:n yksinoikeus. Mielestäni Blairin, Berlusconin, Bushin ja muiden kehityksen kärjestä pudonneiden amatöörien kannattaisi käydä Suomessa SDP:n opissa näkemässä, mitä on nykyinen politiikan avantgarde.

Talonpoikain resitentti

Kyllä, joudun valitettavasti taas kirjoittamaan Sauli Niinistöstä. Alan minäkin jo kyllästyä aiheeseen, mutta ei näitä lausuntoja vaan voi ohittaa.

Tänään Kokoomuksen hiljan työväenpuolueeksi brändännyt Sauli Niinistö julisti puolueensa talonpoikaispuolueeksi. Metro lehdessä 19.1.06 kirjoitetaan aiheesta näin: "Niinistö sanoo näkevänsä keskustan ja kokoomuksen arvopohjan paljolti yhteisenä. Molemmat puolueet ovat pitkälti myös talonpoikaisen tahdon ilmentymiä, eivätkä ne ole siltä osin kovin eri teille kulkeneet."

Itse tunnen poliittista historiaamme huonosti, mutta mitkään epäluotettavista internetlähteistäni eivät listaa talonpoikaista tahtoa Kokoomuspuolueen alkusyyksi.

Ymmärtääkseni Kokoomus syntyi vuonna 1918 reaktiona Nuorsuomalaisten ja Vanhasuomalaisten parlamentaristien perustamalle Edistyspuolueelle. Täytyihän saksalaismielisillä monarkisteillakin olla oma puolueensa. Nimeksi ei tullut kuitenkaan Taantumuspuolue, vaan Kokoomuspuolue.

Talonpojat eivät käsittääkseni olleet monarkiasta lainkaan innostuneita, eivätkä saksalaisuudestakaan samassamäärin kuin Kokoomus. Maalaisliitto jopa kieltäytyi tulemasta samaan hallitukseen monarklistien kanssa 1918.

Kokoomus oli alkuaikoinaan konservatiivipuolue, jonka saavutuksia on muunmuassa progressiivinen verotus.

Vuosien varrella Keskustan ja Kokoomuksen tiedetään tehneen ajoittain ns. porvariyhteistyötä, (kirjoitin aiheesta muutama päivä sitten), mutta talonpoikaisyhteistyötä ei käsittääkseni ole aikaisemmin yritetty.

Kunnia tästä uhkarohkeasta loikasta tietenkin Sauli Niinistölle. Hän on ennennäkemättömän vikkeläliikkeinen poliitikko, häntä eivät rajoita aatteelliset, historialliset tai muutkaan seikat (ehkä nikotiiniriippuvuutta lukuunottamatta). Hän tietää että historia on sellaista kuin miksi se kirjoitetaan, ja historian kirjoittavat voittajat ja johtajat. Hitaammat seuraajat voivat ihmetellä viimeviikolla vastakkainasettelujen aika oli ohi, toissapäivänä olikin pystyssä perinteinen porvaririntama, ja tänään ilmaantuu ennennäkemätön talonpoikaisyhteistyö. Jos esimerkiksi islaminuskoiset olisivat riittävän suuri poliittinen ryhmä, ei Sauli empisi hetkeäkään julistaa puolueensa olleen aina vahvasti islamin asialla.

Sauli on ymmärtänyt ehdokkaista syvällisimmin jälkimodernin toimitaympäristön luonteen. Parhaiten se on kiteytettävissä Habban Y Sabbahin lyhyeen elämänohjeeseen: "Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua". Kun normatiivisiä totuuksia ei enää ole, voittaja on se joka esittää mieleenpainuvimpia väitteitä. Räikeillä, valheellisilla ja naurettavilla väitteillä saadaan varmasti jokaisen huomio kiinnitettyä. Riittävän räikeästi valheelliset väittämät saattavat jopa provosoida lukijan selvittämään asioita.

Tähän ansaan minä itse ainakin menin, tässä on koko päivä vietetty kokoomuspuolueen historiaa selatessa. Niin, ja tietystyi tiedän että kaikki kirjoittelua aiheesta lisää Saulin medianäkyvyyttä.

Huonoa julkisuuttahan ei olekaan, on vain julkisuutta.

Voisinhan minä tietysti tasapuolisuuden nimissä kirjoittaa Halosestakin, paljonhan demariaatteestakin löytyy pseudomorfoottisuutta. Se vaan on niin tylsää, Sauli on pirun hyvä puheenaihe.

Vielä loppukevennys

"Nyt tasa-arvo on edennyt Suomessa niin pitkälle, että naiset voivat äänestää miestä presidentiksi." -Anneli Jäätteenmäki

Ja hesarista voi lukea professri Tuomo Martikaisen arvio vaaliasetelman innostavasta vaikutuksesta oikeistoon.

Eskapismiblogikin sivuaa vaaliteemaa:


Ja vielä historialinkkejä kiinnostuneille:
wikipedia
kokoomus
verkkouutiset

Nettisurffaus

Olen aina ihmetellyt miksi nettisivujen selailemista kutsutaan surffaamiseksi. Surffaaminen on vanha vesiurheilumuoto, jota esimerkiksi Tahitilla ja Havaijilla on harrastettu vuosistoja. Moderni länsimainen surffauskin on iältään jo kohta 100 vuotta.

Surffaus on luonteeltaan tyypillinen elämäntapalaji. Siihen kuuluu kokonaisvaltaisesti niin pukeuttumistyyli, musiikkimaku, elämänasenne kuin erilaiset lieve-ilmiötkin.

Suomessa surffaamisesta puhumista vaikeuttaa se, että täällä surffaus termillä yleensä viitataan purjelautailuun (Winsurfing) ja surfausta kutsutaan suomenkielisellä termillä lainelautailu.

Nettisurffauksella tarkoitetaan yleennsä internetin WWW sivujen selailua. Termi periytyy 1990 luvun alkupuolelta, ajlta hieman ennen Webbiä:

"Here's a question: how do other people deal with users that they *think*
are doing no-nos around the net? One of our users had the habit of
occasionally going net-surfing and doing the hit-and-run type of
attempts (trying 'guest' usually), but I didn't have any real proof--only
through other people."

-Brendan Kehoe, comp.admin.policy keskustelupalstalla, Jun 7 1991, 12:30 am

Tähän usenet viestiin väitetään joskus sanan etymologian viittaavan. Kehoe ei puhu webbisurffauksesta, vaan telnetsurffauksesta. Ja kysymys siis kuului kuinka tälläiseen häiriköintiin tulisi järjestelmänvalvojien suhtautua.

Toiset antavat kunnian termistä Jean Armour Pollylle, ameriakkalaiselle kirjastonhiotajalle joka vuonna 1992 kirjoitti kirjan "Surfing the INTERNET". Kirja keskittyy pääasiassa internetin muiden palveluiden surffaamiseen, mutta esittelee lyhyesti myös Wolrd wide webin.

"All documents, whether real, virtual or indexes, look
similar to the reader and are contained within the same addressing scheme.
To follow a link, a reader clicks with a mouse (or types in a number if
he or she has no mouse)."

Kirja on kirjoitettu varsin edistysuskoiseen sävyyn. Kirjastoinhoitajana Polly näkee nettisurffauksessa suurtta potentiaalia esimerkiksi opiskelussa:

"A net connection in a school is like having multiple foreign
exchange students in the classroom all the time. It promotes
active, participatory learning. Participating in a discussion
group is like being at an ongoing library conference. All the
experts are Out There, waiting to be asked."

Nykyään tiedämme internetin muistuttavan enemmän pelihallia, pornokauppaa tai vessanseinää kuin kirjastokonferenssiä. On myöskin huomattu että monet lapsia verkossa odottelevat expertit eivät edista aivan sellaista asiantuntemusta kuin kirjastonhoitajat toivoisivat.

Käyttämäni lähteet eivät aivan selvitä miten netin selaamista on päädytty kutsumaan juuri surffaamiseksi. Ehkä tuo liittyy uuteen nopeaan tapaan liikkua erilaisten, maantieteellisesti kaukana toisistaan sijaitsevien palvelinten välillä. Tai sitten liikkumisen tapaan, pingahtelemiseen nopeasti yhdestä pisteestä toiseen. Ehkä surffareiden pseudouskonnollinen hehkutus pienen ihminen ja valtameren voiman kohtaamisesta on jotenkin kolahtanut internetpioneereihin, joita yhtäkkiä avautuneiden tiedon valtateiden volyymit ovat saattaneet yllättää.

Muistan kyllä itsekin miten mahtavaa oli ensimmäistä kertaa käyttää telnettiä. Yhtäkkiä saattoi kytkeytyä tietokoneeseen missäpäin maailmaa tahansa. Nykyäänhän tuollaiset maantieteelliset kuriositeetti ovat muuttuneet täysin merkityksettömiksi. Ei ketään kiinnosta missä maassa mikäkin sivusto sijaitsee.

Surffaamiseen ja nettisurffaamiseen kuuluu molempiin leimallisesti etsiminen. Surffaaja etsii ehkä koko elämänsä sitä täydellistä aaltoa. Nettisurffaajan etsintä on tavallaan tämän antiteesi. Nettisurfaaja etsii kokoajan ei mitään: Suosikkibändinsä singlejen B-puolten nimiä, suosikkinäyttelijänsä bikinikuvia, mitä vaan. Ehkä yhteneväisyydet tulevat elämäntapaan kokonaivaltaisesti liittyvästä ajelehtimisesta.

Oli miten oli, minua ärsyttaa se, että surffaamisesta puhuttaessa puhutaan kaikesta muusta, paitsi surffaamisesta. Webbiä selataan, ja purjelaudalla purjelautaillaan.

Saatanan presidentti

On mukavaa huomata Sauli Niinistön sittenkin noudattaneen pseudomorfoosiblogin neuvoa uskonnollisen tematiikan käytöstä vaalimainonnassa. Uusi slogani kuuluu:"Siinä on piru mieheksi ajamaan Suomen etua".

Uuden sloganin etuna edelliseen verrattuna on uskottavuus. Kukaan ei usko Saulin olevan työväen peresidentti, mutta piruksi hänet on hyvin helppo kuvitella. Katsokaa nyt vaikka miehen valokuvia, tuohon ylläolevaan myönnän lisänneeni pienet sarvet, mutta kuva näyttää muutenkin varsin demoniselta. Käsittelemättömiä kuvia voi katsella vaikka Googlella. Saulin edustamaa politiikkaakin on huomattavasti uskottavampaa selittää saatanasta kuin työväenaatteesta lähteväksi. Myöskin kokoomuksen puolueena on perinteisesti mielletty ajavan enemmän sielunvihollisen, kuin työväestön asiaa.

Ainoa ongelma kampanajassa on oikeastaan sen päällekkäisyys jo aloitetun työväenluokan sankari kampanjan kanssa. Ne kuitenkin vetoavat varsin erilaisiin kansankerroksiin.

Porvariyhteistyö

Kun nyt porvariyhteistyöstä mediassa puhutaan, niin lienee aika pseudomorfoosibloginkin lyhyesti taustoittaa asiaa.

Porvari sana periytyy sääty-yhteiskunnan ajalta. Tuolloin yhteiskunta jakaantui neljään säätyyn: aatelistoon, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin. Porvaristo koostui pääasiassa kauppiaista, ja keskittyi kaupunkeihin.

Säätypäivät lakkautettiin hieman reilut sata vuotta sitten. Suomenkin politiikassa on ehditty nähdä monenlaista myllerrystä. Kylmä sotakin on käyty, sen voitti kapitalismi . Silti (tai juuri siksi) porvarin brändi rypee ehkä pahimmassa alennustilassaan. Jopa kokoomus, ainut varsinainen porvaripuolue, on päättänyt yrittää nyt brändätä itseään työväenpuolueeksi.

Sauli Niinistön kampanja on rakentunut täysin sloganin "Työväen presidentti" ympärille, ja samalla linjalla kokoomus aikoo jatkaa myös vaalien jälkeen.

Tottahan se on, prole ja työväki tihkuu voimaa, seksikkyyttä ja neuvostonostalgiaa. Porvari kalskahtaa tylsällä tavalla vanhanaikaiselta, ummehtyneelta ja vanhan irstaan miehen tavoin dekadentiltä.

Porvari sana kelpaa nykyään vain pilkkaamiseen.

Ainut väestöryhmä joka pitää porvariutta arvossaan ovat talonpojat, jotka eivät koskaan sellaisiksi voi tulla. Keskustalaisilla on tietenkin rahaa ja omaisuutta, mutta ei se vielä tee heistä porvareita. Ei raha tee porvareistakaan aatelisia.

On hyvin kiinnostavaa nähdä minkälaista porvariyhteistyötä on luvassa, nyt kun meillä on porvaripuolue joka kuvittelee olevansa työväenpuolue ja talonpoikaispuolue joka kuvittelee olevansa porvaripuolue.

Väestönvaihdon välietappi: muslimienemmistöinen katolinen koulu

An Islamic campaign group has called for a Catholic primary school to be based on the Muslim faith.

The Campaign for Muslim Schools said 90 per cent of pupils at St Albert's Primary, in the Pollokshields area of Glasgow, are Muslim, yet children are having to take part in Catholic rituals like saying the Lord's Prayer and attending mass.

Osama Saeed, co-ordinator of the alliance of Glasgow's main mosques and Muslim organisations, said he could see no reason why the main faith of the school should not change.

He said: "Clearly the parents of that area find a faith school, even if it is of another denomination, preferable to a secular one. But surely it should be possible for them to have one that is relevant to their own faith.

"To move towards this would be a fantastic example of good faith - in more ways than one - on the part of the Church."

The call came just days after Scotland's most senior Catholic, Cardinal Keith O'Brien, sparked controversy by stating that Scotland's core faith was Christianity and that other faiths should recognise they were "living in Scotland as a Christian country". A spokesman for the Catholic Church in Scotland was not available for comment tonight.

(Scotsman.com, 16.1.2006)




Huolimatta siitä mitä kaikkein vainoharhaisimmat kommentaattorit ennustavat, Euroopan islamisoituminen on hidas, useita sukupolvia kestävä prosessi monine välivaiheineen - joista yhtä havainnollistaa edellä siteerattu pikku-uutinen. Kehityksen lopputulos on tietysti väistämätön, mutta toistaiseksi yhä kaukana tulevaisuudessa. Eli eurooppalainen ihminen voi todeta saman mitä Itävalta-Unkarissa tavattiin sanoa ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina: "Tilanne on toivoton, mutta ei huolestuttava!"

Kuluvan vuosisadan aikana Eurooppa löytää uudelleen sen uskonnollisuuden, jonka 1800- ja 1900-luvun sekularisaatio työnsi ihmisten elämässä taka-alalle. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että nykyiset eurooppalaiset tulisivat uudelleen kristityiksi, kuten amerikkalaiset, vaan väestönvaihdosta, jossa uskonnosta vieraantuneet eurooppalaiset kuolevat vuosisadan mittaan vähitellen sukupuuttoon antaen tietä uskonnollisemmalle ja siksi elinvoimaisemmalle muslimiväestölle.

Tulevien vuosisatojen aikana Euroopan niemimaan uudet asukkaat, Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän arabien jälkeläiset, omaksuvat eurooppalaisesta sivilisaatiosta sen, minkä heidän oma kulttuurinsa kykenee sulattamaan ilman oman ominaislaatunsa menetystä - luultavasti soveltavan tieteen ja siihen perustuvan tekniikan. Kaiketi nykyinen parlamentaarisen demokratian järjestelmä säilyy myös uusien väestöjen asuttamassa Euroopassa. Mitä tulevat islamilaiset eurooppalaiset eivät halua tai kykene omaksumaan, joko katoaa kokonaan tai säilyy yksittäisillä alueilla Pohjois-Amerikassa tai Uuden Seelannin kaltaisilla saarilla.

Historia ei tunne sotilaallisia, muttei myöskään uskonnollisia tyhjiöitä. Puolustamattomien rajojen yli kävelevät vieraat armeijat. Uskonnollisuuden romahtamisen myötä romahtaa myös halu jatkaa sukua. Uskonnottomat kansat kuolevat pois ja niiden tilalle tulee sellaisia, jotka vielä uskovat että lisääntyminen kannattaa. Sekularismi tappaa. Viimeisissä USA:n presidentinvaaleissa republikaani Bush menestyi parhaiten niissä osavaltioissa, jossa on korkein (valkoisten) syntyvyys. Demokraatti Kerry edusti syntyvyydeltään alhaisia sekularisoituneita osavaltioita. Ne ovat myös niitä osavaltioita, joissa parhaillaan ollaan korvaamassa evoluutioteorian opetus kreationismin opettamisella. Totean nämä ajan merkit jokseenkin katkerin mielin, koska olen itse vanhanaikainen rationalisti ja ateisti. Kuluvan vuosisadan perspektiivistä, edustan menneisyyttä ja osaksi vielä nykyhetkeä, mutta en missään nimessä tulevaisuutta.

On varmaankin turha olettaa, että ateistikollegani ymmärtäisivät, minne ollaan menossa. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että nykymaailmassa on uskonnollisuus monopolisoinut eloonjäämisen ja oikeistolaisuus ajattelun. Jos omaa mielipidettäni kysytään, sanoisin että maailmassa on 4-5 miljardia ihmistä liikaa. Mutta ne jotka ajattelevat kuten minä eivät ole enää sadan vuoden kuluttua täällä. Sekularismin vuosisadat ovat päättymässä, ja tulevaisuus kuuluu fundamentalismille - myös Euroopassa.

Uusmaalaus

Elina Brotherus kuuluu menestyneimpiin nuoriin taiteilijoihimme. Hän kuuluu ns. Helsinki School koulukuntaan, joka koostuu Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvausta opiskelleista ja opettaneista.

Brotheruksen tyyliä voi kuvailla maalaukselliseksi. Teosten merkitykset rakentuvat yleensä eriolaisten taidehistoriallisten viittausten varaan. Nyt uudessa näyttelyssään hän on astunut askeleen pidemmälle tällä tiellä. Näyttelyn nimi on "New painting" ja hän kommentoi sen syntyä Metrolehdessä 13.1 näin:

"-Minulla oli näyttely Islannissa, ja galleristi heitti ilmoille ajatuksen, että valokuva on nykyajan maalaustaidetta. Olen aina tuntenut olevani lähempänä klassista maalaustaidetta kuin nykytaidetta, ja siksi ajatus ruveta tutkimaan valokuvaa maalauksen näkökulmasta tuntui erityisen osuvalta"

Lausunto on kulttuurimorfologisesti kiinnostava. Mieleeni tuli heti analogia: Keisariajan Roomalainen kuvanveistäjä, jonka työnä oli jäljentää Kreikkalaisia patsaita ja täydentää niitä aikansa julkkisten päillä olisi voinut antaa samantyyppisen lausunnon. Esimerkiksi: "Olen aina tuntenut olevani lähempänä klassista kreikkalaista veistotaidetta, kuin Roomalasita nykytaidetta."

Molemmissa esimerkeissä kulttuurin materialistisen myöhäiskauden toimija lainailee varhaisempia muotoja vailla kiinnostuista niiden alkuperäisestä, yleensä uskonnonharjoittamiseen liittyvästä käyttöyhteydestä.

Brotheruksesta on keskusteltu viimeaikoina paljon, hän kuuluu niihin harvoihin taiteilijoihin joiden julkisuus ulottuu ns. lööppitasolle. Kysymys on tietenkin ollut rahasta. Iltalehti keksi nimetä 8000e maksaneen Pekka Saurin muotokuvan suomen kalleimmaksi valokuvaksi. Vaikkakaan väite ei sinänsä ollut totta (lööpit eivät yleensä ole totta, ihan selvennykseksi jos joku ei tiennyt), niin silti se ehti nostaa varsin kiihkeän kansalaikjeskustelun.

Vaikkakin taidekentän sisällä Brotheruksen ansiot ovat kiistämättömät, ns. tavallisen kansan ja myös valokuvauksen harrastajien keskuudessa hän on varsin kiistelty hahmo. Tämä johtuu toisaalta juuri noista lööpeissä olleista tuloista, toisaalta hänen valitsemansa vaikeasti avautuvan tyylin vuoksi.

Paradoksaalista kyllä myös kansan suuhun sopisi muunnelma Elinan lausunnosta. He eivät pidä Brotheruksesta nimenomaan sen takia koska kokevat klassisen maalaistaiteen nykytaidetta koskettavammaksi. Kansan ja Brotheruksen konservatismi ei valitettavasti tunnu kohtaavan. Kansa näkee Brotheruksen nimenomaan nykytaiteilijana joka on etääntynyt liikaa klassisesta taiteesta.

Valokuvausharrastajat taas eivät tunnu ymmärtävän Brotheruksen valokuvien maalauksellisuutta. He haluavat valokuvansa valokuvina, ja arvottavat niitä pelkästään sellaisina. Taidehistorialliset viittaukset eivät tähän markkinasegmenttiin pure.

Myös Hellsinki Schoolin dominoiva osa suomen taidevalokuvauksessa tuntuu ärsyttävän monia. Monet harrastajat ovat omaksuneet erityyppisen estetiikan esimerkiksi luontokuvauksen puolelta.

Valokuvaharrastajienkin esteettiset mieltymykset ovat usein varsin konservatiisisia. Sen voi todeta itsekin selailemalla erilaisia harrastajien valokuvagallerioita, ja niiden saamia kommentteja. Valitettavasti myöskään valokuvaharrastajien ja Brotheruksen edustamat konservatiivisuuden lajit eivät tunnu kohtaavan.

Mieskuvaajien ongelmana on sitten vielä venuskateus. Brotherus käyttää työssään paljon omaa vartaloaan. Nykytaiteen yleisin maallikkokritiikki on: "Tuollaisenhan minä pystyisin tekemään itsekin". Mieskuvaajan alitajunta kommentoi välittömästi Brotheruksen tuotantoa: "Olisin minäkin kuuluisa taidevalokuvaaja tuolla vartalolla".

Elina Brotheruksen näyttely New painting Valokuvataiteen museoissa 26.maaliskuuta asti.

Brotherusaiheisiin nettikeskusteluihin voi osallistua esimerkiksi Jippii keskustelupalstalla

Uuspolitiikka

Politiikka on pitkään ollut varsin huonossa huudossa, erityisesti nuorison keskuudessa. Kaukana ovat 70-luvun teinipolitiikka. Itse elin nuoruuttani 90-luvulla, silloin politiikka oli uskonnon jälkeen vähiten cool kuviteltavissaoleva asia maailmassa.

Syitä politiikan huonoon maineeseen oli monia. Kommunismin romahdus oli poistanut politiikasta jännitteen, ja tilalle tullut glogaali kapitalismi jätti politiikalle hyvin pienen toimintasäteen. Toisaalla amerikkalaisvetoinen nuorisokulttuuri tarjosi meille erilaisia cooleja asioita. Politiikka ei ollut Rock.

Nyt yllättäen nuorisopolitiikka tuntuisi olevan taas nousussa. Ruotsissa vastikään perustettu piraattipuolue, http://www.piratpartiet.se/ (lue esim tietokone lehden juttu asiasta) ja suomessa työn alla oleva "Teknologiapuolue"

Kyseessä on uuspolitiikka, perinteisestä puoluepolitiikasta irtaantunut tekijänoikeuslainsäädöntölähtöinen yhden asian politiikka. Ruotsalaset ovat päässeet ihan toimintaan asti,suomessa ollaan lähinnä ideointitasolla.

Jos minulle olisi sanottu 90-luvulla nuorison vielä joskus innostuvan politiikasta, olisin ollut varsin huvittunut. Toisaalta en tuolloin voinut ennakoida tulevia yhteiskunnallisia muutoksia.

Kiitos Suomen nuorison poliittisesta aktivoimisesta kuuluu tietenkin Tanja Karpelalle. Hänen lakiesityksensä onnistui koskettamaan nuorisoa sinne, minne yksikään aikaisempi poliittinen operaatio ei aikaisemmin ole koskenut. Heidän MP3 soittimiinsa.

Minun nuoruudessanihan ei tälläistä laitetta edes tunnettu. MP3 formaatti kyllä oli, jotkut ystäväni jopa tuossa muodossa vaihtelivat musiikkitiedostojaan. Itse katsoin että 170mb kokoisen kovalevyni tarvitaan aivan muihin asioihin. Soitellessani 14400bps modeemillanmillani erilaisiin BBS systeemeihin ei mieleeni tullut tuhlata kallista aikaa isojen musiikkitiedostojen lataamiseen.

Nyt kun hurjistunut nuoriso hioo parlamentaarisia kynsiään ja valmistautuu systeemin omia keinoja käyttäen hyökkäykseen sitä vastaan, nähtäväksi jää hukuttaako vaeltavien nörttien lauma kangistuneen perinteisen poliittisen järjestelmän, vai jääkö tämä myrskyksi internetin keskustelupalstoilla.

Parlamentaarinen järjestelmä on kuitenkin melkko hyvin varustautunut kaikenalaisia uhkia vastaan. Pienen puolueen vaikutusmahdollisuudet varsinaisiin asioihin ovat varsin pienet, omia puolueitaan ovat vuosien saatossa pyöritelleet niin joogalentäjät, eläkeläiset kuin vähemmistökommunisititkin.

Aikoinaan kun SKP potkittiin ulos puoluerekisteristä, uutterat kommumnistit valtasivat voimisteluseuran, muuttivat sen nimen SKP:ksi ja rekisteröivät puolueeksi. Vallankumousta ei toistaiseksi ole saatu voimisteluseurallakaan, mutta politiikan syrjässä kuitenkin pysytty.

Teknologiapuolueen etuna muihin pienpuolueisiin todettakoon potentiaalisesti laajempia kansankerroksia koskettava asia. Kaikkihan me käytämme teknologiaa, ja tuo tekijänoikeuslaki on närkästyttänyt todella monet. Tekijänoikeusasiat saattavat muodostua tulevaisuudessa hyvinkin tärkeäksi asiakokonaisuudeksi, ja edessä saattaa olla kovaa vääntöä kansainvälisen viihdeteollisuuden ja kuluttajien välillä.

Teollisuudella tuntuisi tällähetkellä olevan parempiote poliittisesta järjestelmästä.

Teoriassa olisi mahdollista saavuttaa teknologiapuolueella hyvinkin näkyvä asema suomen politiikan kentällä. Miinuspuolena vertailtaessa esim.kommunisteihin on poliittisen pohjan puuttuminen.

Kommunismi on oikea poliittinen suuntaus, teknologia ei ole. Kommunismille on määritelty valmiita teorioita ja käytäntöjä enemmän kuin kukaan kaaderi ehtii elinaikanaan lukea. Teknologiapuolueen täytyy lähteä nollasta linjaansa määritellessä.

Tämän suhteen ruotsalaiset ovat valinneet helpomman tien, piraattipuolueen on helpompi määrittää mikä on hyvää piraattipolitiikkaa koska on olemassa edes jonkinlaiset piraattiarvot.

Teknologia on vain infrastruktuuria vailla mitään poliittista suuntaa.

Teknologiapuolueen poliittinen potentiaali perustuu lähes pelkästään siihen, että kaikki vastustavat uutta tekijänoikeislakia. Mitä jos kampanja tuottaa tulosta, ja lain pahimman ylilyönnit korjataan? Onko teknologiapuolueella tämän jälkeen poliittista tulevaisuutta, vai hajaantuvatko vihaiset massat tyynesti koteihinsa MP3-soitentensa pariin?

Pseudomorfoosiblogi jää seuraamaan suomen uuspolitiikan kenttää.