Salvador Dali

Uutislehti 100 uutisoi t'n''n 18.1.2007 viihdesivuillaan, ett' Espoon modernin taiteen museon Emman t'm'n vuoden klassikkotaiteilija on itse Salvador Dali. Dali onkin kiist'm'tt', jos ei merkitt'vimpi', niin ainakin tunnetuimpia moderneja maalareita.

Me pseudomorfoosiharrastajat emme kuitenkaan ole h'nest' kiinnostuneita sen takia, vaan toisaalta h'nen tyylins', toisaalta h'nen taidehistoriallisen positionsa johdosta.

Dali tunnetaan p''asiallisesti surrealistina, ja k''nt'en voisi jopa sanoa ett' surrealismi tunnetaan Dalista. Itse'ni t'm' on aina ihmetytt'nyt, olihan Dali luonteeltaan hyvin erilainen kuin surrealistisen liikkeen ydinryhm'. Erilaisuutensa vuoksi Dali my;s surrealisteista aikoinaan erotettiin.

Surrealistinen liike oli ensisijaisesti poliittinen liike, t'sm'llisestiottaen radikaalin vasemmistolainen liike, aikana jolloin radikaalivasemmistoliikkeill' oli konkreettista kumouksellista potentiaalia. Dali taas oli ensisijaisesti perinteinen maalari, politiikka ei ollut h'nelle yht' t'rke'', ja poliittiselta suuntautumiseltaan h'n itse oli enemm'n kallellaan oikealle, fasismin ja monarkian suuntaan.

Surrealistiset taiteilijat suosivat nopeita ja ilmavia tekemisen tapoja, automaattikirjoitusta valokuvaamista ja elokuvaamista. Paljon uusia tekniikoita, ja uusia teknisi' innovaatioita kokeiltiin uudenlaisten taideteosten tuottamiseksi. Dali taas oli hyvin perinteinen maalari, joka k'ytti hyvin raskaita v'lineit', ja klassisia menetelmi' visioidensa toteuttamiseen. Totta on, ett' uransa aikana h'n kokeili monenlaisia medioita, mutta h'nen ydinosaamisensa oli aina perinteisess' maalauksessa. Dali itseh'n koki itsens' renesanssineroksi, varsin pseudomorfoottinen ajatus 1900luvun modernismin myrskyn silm'ss' el'neelt' taiteilijalta.

Jos minulta kysyt''n mist' Dalin taiteessa on kysymys, niin minusta pohjimmiltaan kyse on perinteisen eurooppalaisen laatukuvamaalauksen toisinnossa, niin ett' perinteinen kristillinen tematiikka on korvattu freudilaisella. Samaan tapaan kuin klasisessa pseudomorfoosiesimerkiss' poishapertuneen vuorikristallin paikan t'ytt'' valuva uusi aines, t'ss' nimenomaan yritet''n t'ytt'' kristillisten arvojen murenemisen j'tt'm'' aukkoa.

Lopputulos valitettavasti on v''r''n muotoon j'ykistynyt muoto, surrealismi menett'' Dalin my;t' poliittisen ter'ns', ja taantuu eksentriseksi laatukuvamaalaukseksi. N'it' laatukuvia taas nykyp'iv'n surrealistit toisintavat, viel'kin ulkokohtaisemmin tuloksin.

Dalin teoksia siis esill' Espoon nykytaiteenmuseo Emmassa 3. lokakuuta alkaen.

jouluistuminen leviää

Joulun alla kirjoittelin paljon joulunvietosta. Huomasin vielä näin uutenavuotena helsingin sanomien sunnuntainumerossa 31.12.2006 jutun otsikolla "Joulupukki juhlii uuttavuotta Turkissa". Siinä kerrotaan Turkin muslimien juhlivan vuodenvaihdetta, ja uhrijuhla Eid al-Adhaa varsin joulumaisin menoin.

On koristeltua uudenvuodenpuu, uudenvuodenlahjoja ja jopa joulupukkeja tonttuineen. Jouluituminen siis selvästikkin leviää, myös venäläinen pakkasukko nähdään nykyään usein punaisessa nutussa.

Jouluistuminen siis etenee, samalla murskaavalla vauhdilla kuin muukin amerikkalaistyyppinen konsumerismi.

Joulupukista vielä

Joulun yhä vaan lähestyessä, olen pohtinut lisääntyvässä määrin tätä pukkiasiaa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa tulin jo sivunneeksi, joulupukin hahmoon liittyy hyvin elementtejä eri aikakausilta. On pakanallinen joulupukki, kristillinen Santa Klaus, ja tietenkin tämä nykyinen sekularistinen versio näistä molemmista.

Siinä missä pakanallinen joulupukki voidaan selittää hedelmällisyysriiteillä, ja näin määritellä sille jokin yhteiskunnallinen funktio, on kristillinen joulupukki, Santa Klaus paljon hankalampi. Santa klaus on koottu muunmuassa Pyhästä Nikolaoksesta, myran piispasta, joka oli tunnettu anteliaana ja hyvänä ihmisenä, Kris Kinglestä, amerikkalaisesta versiosta Martin Lutherin aloittamasta Christkind, eli jeesuslapsi perinteestä, jossa jeesuslapsen kerrotaan tuoneen lapsille lahjoja, ilman että lapset koskaan jeesusta tapaavat.

Pakanallinen joulupukki on syntynyt koska keskitaven juhlaan on täytynyt kehittää erilaisia hedelmällisyysrituaaleja. Kristillinen joulupukki taas on syntynyt koska on haluttu selittää uudelleen pakanalliset traditiot kristillisiksi. Ei siis kristillisen kulttuurin omien tarpeitten mukaan, vaan reaktiona pakanallisuuteen.

Reaalipoliittisesti pakanallisten muotojen omaksuminen oli varmasti järkevää, sillä saatiin monet epäivlevällä kannalla olevat kääntymään uuteen uskontoon, ja vältettiin monia konfliktejä. Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka hyvin reaalipolitiikka ja messiaaninen uskonto sopivat yhteen?

Nykyisen sekularistisen joulun kanssa aivan samanlaista ristiriitaa ei ole. Markkinatalous vetoaa rehellisesti ihmisen alimpiin vaistoihin, näin joulun aikaan ahneuteen. On siis aivan loogista, että markkinatalous omaksuu jouluperinteestä kaiken taloudellisesti hyödynnettävissäolevan.

Kiinnostavaa on kuitenkin tutkia minkälaisiin muotuihin kaupallinen joulu vakiintuu, ja miksi. Voiko kaupalliselle joulupukille löytää tarkoituksen, vai onko se vain olosuhteiden summa?

Joulupukki on kiistämättä merkittävä hahmo, selkeästi kaupallisen joulunvieton tärkein elementti. Jo kauan ennen joulua TV, lehdet, mainokset ja ostoskeskukset täyttyvät muhkeista punanuttuisista joulupukeista. Mutta mikä ihme tämän hahmon tarkoitus on?

Joulupukki tuntuisi yhteiskunnallisesti vastaavan kahdenlaiseen tarpeeseen. Päällimmäisenä on tietenkin behavioristinen puoli, kurkistelevat tontut ja palkitseva pukki ovat varmasti hyvin käytönnöllisiä jokaiselle lapsia kasvattavalle. Mielestäni kuitenkin tärkeämpi ulottuvuus joulupukissa on sen suhde uskoon. Joulupukkihan on hahmo, johon uskotaan, ja täsmällisemmin johon uskominen kuuluu tiettyyn ikäkauteen.

Lapsilta on tapana tentata uskovatko he joulupukkiin, käytäntö on että vanhemmat ihmiset yleensä eivät tämän olennon olemassaoloon usko, mutta silti joka vuosi näkevät saman vaivan luodakseen lapsille mahdollisimman kokonaisvaltaisen illuusion kyseisen olennon olemassaolosta.

Joulupukkiuskon voisi tulkita esimerkiksi siirtymäriitiksi lapsenuskosta materialistisen nihilistiseen aikuisuuteen. Joulupukki on sekularistiselle yhteiskunnalle hyvä tapa osoittaa, että uskominen on hyvä asia, ja suositeltavaa, mutta kuuluu tiettyyn ikään ja tiettyihin tilanteisiin. Näin tehdään vaarattomaksi sekularistisen elämänmuodon kanssa ristiriidassa olevat uskomukset.

Tänäpäivänä törmää monesti kristittyihin jotka kyräilevät joulun markkinahumua. Englanniksi on tapana sanoa "Put Christ back to christmas", suomeksihan tuota ei oikein voi kääntää. Itse en usko joulun jeesuistamisen ratkaisevan ongelmaa, vaan sen nimenomaan olevan sen ydin. Kristinuskon tapa juhlia auringonkiertoon liittyviä sapatteja perinteisillä pakanallisislla menoilla, mutta päälleliimatulla evankelisella sanomalla on nimenomaan tehnyt helpoksi sekularisteille juhlia joulua sekularistisin tavoin, mutta kuvitella asioiden liittyvän jotenkin kristinuskoon. Muut yksijumalaiset uskonnot ovat olleet huomttavasti varovaisempia tämän asian suhteen, esimerkiksi muslimit eivät juhli joulua millään tavalla.

Mutta toisaalta kyseessä on asia johon ei mitenkään pysty vaikuttamaan, joten ei tässä muuta kuin jatketaan samaa rataa. Sisällöltään ja muodoiltaan sekavassa juhlassa on kieltämättä monia etujakin. Onhan se hienoa että kaikki ihmisryhät voivat juhlia joulua samoilla menoilla,(muslimeja, juutalaisia ja muita uskonnostaan tarkempia ryhmiä lukuunottamatta tietysti) ja kuvitella niitten merkitykset ja alkuperän erilaisiksi.

Ehkä tästä aukeaa sekularistinen yhtenäiskulttuuri, ei siis muuta kuin sekularistista joulua kaikille pseudomorfoosiblogin lukijoille. Muistakaa ostaa, syödä ja juoda tarpeeksi, ja tehdä tämän kaiken asiaankuuluvan hartaalla mielellä.

Joulupukki

Suomen katajaista kansaa ei ole siunattu loputtomalla määrällä kansallisia ylpeydenaiheita. Maailma tuntee ranskalaiset perunat, ruotsalaiset bikinitytöt, skotlantilaisen viskin ja lukuisan määrän muita kansallisia erikoisuuksia, mutta mitä suomalaista on ikinä päässyt murtautumaan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen?

Lähinnä kansainvälistä läpimurtoa suomalaisena ilmiönä lienee joulupukki. Suomalainen matkailunedistäminen on ainakin pistänyt rahansa tähän hevoseen. Sinänsä varmasti järkevää, mitä muutakaan promotoisimme, mämmiäkö?

Vaikka lähtökohta on varmasti matkailualan kannalta järkevää, niin kulttuurin muotoihin huomiotaan kiinnittävä väistämättä törmää tässä muutamaan ongelmaan. Kun sanotaan joulupukin asuvan suomessa, ja täältä säntäävän jouluaattona maailman lapsille lahjoja toimittamaan, niin törmätään muutamaan ongelmaan.

Ensinnäkin maailman lapset juhlivat erityyppisiä juhlia. Suomessa juhlitaan joulua, perinteistä keskitalven kekrijuhlaa, esimerkiksi monissa englanninkielisissä maissa taas samaan aikaan on menossa Christmas, Jeesuksen syntymäpäivä. Joulupukkiakaan ei ei ole aivan niin universaali asia kuin tapaamme kuvitella.

Suomalainen joulupukki on pukki. Tämä liittyy vanhoihin hedelmällisyysriitteihin, suomalainen joulupukki oli pukiksi pukeutunut mies joka harmaassa tai mustassa koltussa kierteli taloja juomassa viinaa ja pelottelemassa lapsia.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, amerikkalainen kulttuuri ei tunne joulupukkia. Santa Claus hahmo on saanut jonkinverran piirteitä skandinaavisist jouluperinteistä, mutta pukkimaisuutta on tähän joulun isään välittynyt hirveän vähän.

Periaatteessa joulupukki on hyvin helppoa erottaa Santa Clausesta. Santa pukeutuu punaiseen nuttuun ja Santan parta on valkoinen ja pöyheä. Joulupukki taas pukeutuu harmaaseen tai mustaan, yleensä nurinkäännettyyn turkikseen ja pukinsarviin. Periaatteessa hyvin helppoa, mutta käytännössä asiasta tekee ongelmallisen se, että kaikki suomalaiset joulupukkiyrittäjät ovat omaksuneet täysin amerikkalaisen Santa Clausen muodon.

Pseudomorfoosiharrastajallekkin ilmiö on hankala. Kyseessä on kyllä väärennettyyn muotoon puristettu uusi nuorempi kulttuuri, mutta nyt jostain käsittämättömästä syystä vanhempi kulttuuri on puristunut nuoremman muotoihin.

Miten on mahdollista, että pidämme toisaalta yllä suurta kansallista ylpeyttä joulupukin suomalaisuudesta, mutta emme ole säilyttäneet mitään piirteitä omasta traditiostamme. Tai ehkä sitten kuitenkin jotain, suomalainen joulupukki, punaisesta nutusta ja kuuraparrasta huolimatta vielä tänäpäivänäkin on useimmiten vahvassa humalassa ja pelottelee lapsia.

Ehkä tämä on juuri se pseudomorfoosi, ei humalainen joulupukki, vaan drunken santa claus.

Suomirock

Jokin aikaa sitten mietin pitkään suomirokin nykytilan analysoimista pseudomorfoosiblogin tiimoilla. Kipinän pohdinnoilleni sain huomatessani rockmusiikin kentälle ilmestyneen uniklubin kaltaisia rock-kliseisiin pukeutuneita iskelmäyhtyeitä.

Siis yhtyeitä jotka selvästi näyttävät rokkareilta, mutta kuulostavat iskelmämusiikilta. Ajattelin tietenkin heti, että tässähän on selkeä pseudomorfoosi, uudehko ilmiö kangistuneena vanhaan muottiin.

Ongelma tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kyn yritin verrata ilmiötä historiaansa. Yleensä pseudomorfoottiset ilmiöt palautuvat johonkin vanhempaan aitoon ilmiöön. Suomirock ei kuitenkaan oikein tunnu palautuvan mihinkään aitoon ilmiöön.

Hard-rockkia suomessa edusti Kirka, punk-rockkia Eppu normaali, ja ja puhtaimmillaan varhainen suomi-rock oli dynaamisen duon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon musiikissa. Myönnettäköön, että jokaisessa genressä on ollut paikoitellen rock uskottavampiakin yrittäjiä, mutta tällöin on aina se suomalaisuuspuoli väistämättä kärsinyt.

Rockhan ei ole suomalainen ilmiö, vaan amerikkalainen. Suomirokin syntymän aikoihin emme suinkaan olleet kulttuurillisesti amerikkalaisessa vaikutuspiirissä, vaan enemmänkin neuvostoliiton. Ja kyllähän sen myös kuulee, suomirock kuulostaa enemmän neuvostorokilta kuin amerikkalaiselta esikuvaltaan.

Tarkoitukseni ei ole sinänsä kiistää Juicen kykyjä lauluntekijänä, mutta mikä siinä Juicessa siiten on nimenomaan rock? Juicen kappaleet ovat varmasti koskettaneet laajasti suomalaisia, mutta miksi ne luetaan rokiksi. Eiväthän ne kuulosta lainkaan amerikkalaisilta esikuviltaan.

Juicen kuoltua eräässä muisteluohjelmassa kollegat muistelivat juicea miehenä joka kirjoitti
kaikki ne iltanuotiokappaleet. Mielestäni erinomainen tiivistelmä. Mutta Soitetaanko rokkia iltanuotiolla? Ei tietenkään soiteta, mutta Juicen slaavilaissäviset melankoliset iskelmät sopivat tunnelmaan erinomaisesti. Eikö rock-musiikissa ollut kysymys seksistä, huumeista, väkivallasta, määrittelemättömästä kapinasta, tai vähintäänkin näiden asioiden uskottavasta esittämisestä?

Juice aikanaan uudisti suomalaista rock-musiikkia huomattavasti, aiemminhan kyseinen musiikinlaji koostui pääasiassa käännösiskelmistä. Täytyy kuitenkin kysyä onko rock sellainen asiakokonaisuus, jota voi muuttaa? Asiaa voisi havainnollistaa vertauksella: kuinka paljon esimerkiksi blueskaavasta voi poiketa, niin että soittaa vieläkin bluesia?

Pseudomorfoosiblogi haluaakin nyt nostaa ilmaan kysymyksen: oliko suomirokkia olemassa ollenkaan, vai pitäisikö ilmiöstä kenties puhua jollain asiaa paremmin kuvaavalla termillä?

Hyvää itsenäisyyspäivää

Pseudomorfoosiblogi haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää itsenäisyyspäivää. Juhlaa vietettäneen taas perinteisin menoin, mediamme ovat taas tupaten täynnä spekulaatioita linnan kutsujen asuista ja pareista sekä sotamuistoja.

Kiinnostavana poikkeuksena uutisvirrasta pistää silmiin suomen eduskunta. Suomen eduskunta päätti juuri itsenäisyyspäivän alla hyväksyä Euroopan unionin perustuslain. Hyväksynnän ajoitus oli hyvin kiinnostava. Itse olen viimeaikoina paljon miettinyt tätä identiteettikysymystä: mikä on euroopan unioni, olenko minä suomalainen vai eurooppalainen, onko Suomi olemassaoleva valtio, onko suomalaisuus olemassaoleva identiteetti?

Ehkä eduskunnan toimi oli kannanotto nimenomaan näihin kysymyksiin. Perustuslaiksihan tästä perustuslaista ei tule olemaan. Se ei voi tulla voimaan, sillä Ranska ja Hollanti jo hylkäsivät sen aikaisemmin. Päätökselle jää siis puhdas signaaliarva. Ylöspäin Euroopan unionille viestitään kuuliaisuutta. Jos euroopan unionille voitaisiin kirjoittaa perustuslaki, niin Suomi sen varmasti ratifioisi. Olemmehan EU:n mallioppilas, ja onhan meillä ollut aina tapana noudattaa kaikkia sopimuksia pilkuntarkasti riippumatta yleisistä käytännöistä.

Signaali kulkee tietenkin myös alaspäin, varsinkin kun hyväksymisen ajankohta on valittu näin itsenäisyyspäivän tienoille. Oli suomalaisen identiteetin tila sitten mikä tahansa, suomen eduskunta ainakin pelaa isommassa liigassa.

Karjalan palautus

Lupailin jo aikoja sitten käsitellä karjalan palautusta pseudomorfoosiblogissa, mutta aiheen monimutkaisuuden vuoksi se on jäänyt odottamaan vuoroaan. Aiheen toi mieleeni taas Paavo Havikon kirja “Erään opportunistin iltapäivä”, jossa Haavikko aiheellisesti kysyy miten on voitu karjalaisten maat ottaa neljä kertaa, muttei kertaakaan antaa takaisin?

Karjalan palautusta nykyäänkin vaatii joukko ihmisiä, internetissä etujoukkonaan Tamperelainen Seppo Lehto. Virallisessakin poliittisessakin keskustelussa aihe on vuosikymmenten varrella aina sillointällöin putkahdellut erilaisissa muodoissa esille.

Toistaiseksi en ole Haavikkoa lukuunottamatta kohdannut analyyttistä pohdintaa siitä, kenelle Karjala tulisi palauttaa ja miksi. Useimmiten karjala halutaan palautettaman Suomelle.

Asia on kuitenkin melko monimutkainen. Mikä ensinnäkin on suomi? Suomella yleensä viitataan samannimiseen kansallisvaltioon (1917-1995), mutta termi on itseasiassa vanhempi, ja se tarkoittaa vanhaa heimorajaa, aluetta jonka nykyään tunnemme varsinaissuomena.



Kaikki Suomen kansallisvaltiossa asuneet eivät suinkaan kuuluneet suomalaisten heimoon, esimerkiksi Tamperelaiset kuuluivat hämäläisten heimoon, lapissa asuivat lappalaiset, karjalaiset olivat taas oma heimonsa ja niin edelleen.

Suomen kansallisvaltion alueella on ollut monenlaista miehittäjää. Vanha sanonta: “ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme koskaan tule, olkaamme siis suomalaisia” kuvastaa erinomaisesti alueen asukkaiden opportunistista luonnetta. Lausetta voisi vielä nykyaikaistaa lisäämällä “tai no ollaan sittenkin eurooppalaisia”.

Suomi on varsinaissuomea lukuunottamatta ollut alueella miehittäjä aivan siinä missä Ruotsi tai Venäjäkin. Tätä on monien vielä vaikea mieltää, liityimmehän euroopan unioniin vasta aivan hiljattain, ja onpa vielä hengissä ihmisiä jotka ovat Suomen aluetta ja identiteettiä asein puolustaneet. Se on kuitenkin tosiseikka, vaikkakin suomalaiseen identiteettiin on ehkä samaistuttu paremmin kuin muihin aikanaan.

Karjala ja Suomi ovat hyvin vanhoja heimoalueita. Alueet olivat melko vakiintuneet jo keskiajan alussa, jolloin esimerkiksi Tampereen seutua asuttivat vielä lappalaiset.

 kts oheinen kuva

Karjalan ja Suomen suhde on historiallisesti hyvin kiinnostava. Kun suomalainen identiteetti aikoinaan päätettiin rakentaa, niin hyvin suuri osa rakennuspalikoista haettiin nimenomaan karjalasta. Ymmärrettävää sinänsä, varsinaissuomalaisesta kulttuurista ei koko kansan identitetiksi riittänyt, kierojen savolaisten tai jurojen pohjalaisten perinteitä ei sellaisiksi haluttu, lappalaisista puhumattakaan. Karjalaisuus oli juuri sopivalla tavalla alkuvoimaista, ylevää, riittävän tuttua mutta tarpeeksi eksoottista.

Karjalasta sitten naaratytiinkin kaikki runoista patoihin. Kalevalasta olen kirjoittanut aikaisemminkin (http://pseudomorfoosi.blogspot.com/2005/04/kalevala.html), karjalan palauttamisesta puhuttaessa usein maalaillaan mielikuvia karjalan laulumaista, ja se esitetään nimenomaan suomalaisen identiteetin kannalta elintärkeänä.

Tämä puhe on kuitenkin syvästi pseudomorfoottista, maalailemalla nationalistismin ajalta peräisin olevilla kielipeleillä jo kauan siten arkitodellisuudesta kadonneisiin tunteisiin vetoavia mielikuvia, yritetään esittää aivan muita tarkoitusperiä palvelevia alueliitoksia.

Se karjala josta unelmoimme on ajat sitten kadonnut, jäljellä on vain luonnonvarojen karjala, potentiaalisia taloudellisia voittoja.

Karjalaista kulttuuriahan siellä vielä on paikoitellen jäljellä, mutta miten se oikeuttaa hämäläiset tai suomalaiset kyseistä aluetta vaatimaan? Miten se että että aikaisemmin olemme onnistuneet viemään heidän kulttuurinsa, oikeuttaisi meidän viemään myös nykyisen karjalan maantieteellisen alueen? Oikeuttaako samallatavoin nykyään omaksumamme amerikkalainen kulttuuri aluevaatimuksiin valtameren toisella puolella?

Jos Neuvostoliitto on aikoinaan vääryydellä karjalan vienyt, niin miksi Venäjän pitäisi luovuttaa se euroopan unionille? Venäjä ei ole sitä vienyt, eikä Euroopan unioni koskaan omistanut. Miten luovutus tulisi käytännössä järjestää, korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö alueluovutukset yleensä hoideta hyökkäyssodalla?

Olen hieman skeptinen Euroopan unionin innokkuudesta hykätä taktisen partnerinsa venäjän kimppuun, kauppasuhteet kärsisivät.

Ja miksi juuri nuo tietyt rajat ovat ne pyhät, jos lähdemme ajatuksesta että vääryydellä siirretyt rajat tulee palauttaa, niin mihin pysähdymme? Joka ikinen rajansiirto maailmanhistoriassa on toteutettu vääryydellä.

Ehkä Tamperelaiset voisivat näyttää hyvää esimerkkiä luovuttamalla alueensa lappalaisille.

Kuvia metallimessusta

Tässä muutamia kuvia tämänpäiväisestä metallimessusta:

Tilaisuus oli erittäin suosittu, ovella joutui jonottamaan hyvin pitkään, eivätkä silti kaikki halukkaat mahtuneet sisälle.

Kyseessä oli ihan oikea messu, ehtoollisineen ja kaikkineen.


Kitarasankareita luonnollisestikin tarvitaan myös metallimessun järjestämiseen.

Pappi lopetti osuutensa kysymyksen: eikö tämä olekin se hard rock halleluja? Ilmeisesti viittasi arkkitehtonisiin seikkoihin.

Olen hyvin hämmentynyt tästä kaikesta, nyt menen nukkumaan ja pyrin analysoimaan asiaa myöhemmin.

Valkoinen messu

Päivän pseudomorfoottinen menovinkki on Metallimessu temppeliaukion kirkossa tänään kello 18.00. Pohdin asian käsittelemistä jo jonkin aikaa sitten, kun satuin vahingossa metalliunioni nimiselle kristilliselle metallisivustolle. Tuolloin en kuitenkaan uskonut kyseisen tapahtuman toteutumisen mahdollisuuksiin, joten asia unohtui.

Nyt kuitenkin Helsingin sanomien NYT-liite uutisoi metallimessun toteutuvan, ja vielä yhdessä maamme merkittävimmistä kirkoista.

Olen ehkä vanhanaikainen, nuoremman täysin moniarvoisessa yhteiskunnassa kasvaneen polven voi olla minua vaikea ymmärtää, mutta kun itse lapsena aloin kuuntelemaan Heavy Metallia, niin tein sen nimenomaan luettuani Leo Mellerin ja hänen kollegoidensa hyökkäyksiä kyseistä taiteenlajia vastaan.

Jos minulta kysytään, niin metallimusiikki on luonteeltaan satanistinen kulttuurin muoto. Ehkä täsmällisestiottaen sekularistisatanistinen. Maallistuneen yhteiskunnan jälkikasvu, joka on menettänyt kosketuksensa todelliseen elävään uskonnollisuuteen, kääntyy kuluttamaan tuotteita jotka sisältävät riittäviä uskonnollisia viittauksia täyttämään jäljelläolevan uskonnollisen tyhjiön.

Kun esimerkiksi Jyrki69 vertaa pääkallonkeräilyharrastustaan uskontoon, se voi päällisin puolin vaikuttaa huvittavalta, mutta kiteyttää lopulta jotain ajallemme olennaista. Ihminen kuitenkin aina kaipaa uskontoa, uskonnollisen tradition puuttuessa kaipaus vain kanavoituu pseudomorfoottisiin muotoihin.

Metallimessu on yritys pakottaa tämä kaipaus takaisin luterilaisen messun kaavaan. Minkälainen tämä muoto sitten tulee olemaan, ja voiko tämä yritys onnistua? Metallimusiikin perinteisenä innoittajanahan on ollut niisanottu musta messu, katollisen messun nurinpäin käännetty versio. Nyt kun tämä käänteinen muoto sitten käännetään taas uudestaan, saadaan valkoinen messu. Luterilainen metallijumalanpalvelus. Tästä käännettävyyden periaatteestahan kirjoitin jo joskus aikaisemmin White-metallia käsitelleessä kirjoituksessani.

Tuolloin ilmiö tuntui vielä hyvin kaukaiselta, nyt vaikuttaa siltä että asian ympärille on rakentunut suomalainenkin skene. Olen miettinyt miksi ilmiötä pitäisi kutsua, ja olen tullut siihen tulokseen että termi satanisti-kristitty (satanisti ei tässä yhteydessä sanan La-Vey:läisessä nihilistisen hedonistisessa merkityksessä, vaan sanan Toynbeeläisessä merkityksessä tietyn kulttuurikauden ilmiönä) voisi kuvata hyvin metallimusiikkia harrastavaa luterilaista. Kyseessä on tietenkin paradoksi, mutta se myös sopii erinomaisesti kehityksessä edellisen paradoksin, sekularistikristityn käsitepariksi.

Muistakaa siis kaikki metallimessu tänään klo 18.00 Temppeliaukion kirkossa.

Hard rock hallelujah

Keskikesän pseudomorfoosibakkanaalit

Pseudomorfoosiblogi tahtoo toivottaa kaikille lukijoillee hyvää juhannusta. Juhannusta käsittelin enemmän viimevuonna, tuskin vuodessa on huomattavaa kehitystä tapahtunut juhannuksenvieton muodoissa ja sisällöissä.

Pyhästä vituksesta, jonka käsittely jäi viimevuonna valitettavan vähälle, löytyy mainio Arno Forsiuksen kirjoittama teksti täältä. Kyseessä oli tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden oma suojelupyhimys, joten muistaa pyhä Vitus jos tanssiminen karkaa käsistä, tai virtsanpidätyksen kanssa tulee ongelmia.

Keräilyuskonto

"Ei sitä voi oikein kuvailla. Se kulttuuri on elämää suurempi uskontoon verrattavissa oleva juttu"

-Jussi 69 kommentoi iltalehdessä 17.6.2006 pääkallo ja Kiss aiheisten esineiden keräilyharrastustaan.

syntetisaattori

Olen jo aikaisemminkin käsitellyt pseudomorfoosiblogissa analogimallintavia syntetisaattorieita. Pohdiskeltuani aihetta hieman olen tullut siihen tulokseen, että myös syntetisaattori itsesssään kaipaa tarkempaa käsittelyä.

Kantasana synthetic käännetään yleensä synteettiseksi, mutta sana on myös lähellä termiä keinotekoinen. Synteettinen viittaa johonkin ihmisen tekemään, sekä jonkin luonnollisen jäljittelyyn. Synteettinen moottoriöljy jäljittelee luonnonöljyä, keinonahka jäljittelee nahkaa.

Syntetisaaattori on siis jotain keinotekoista tuottava laite. Yleensä syntetisaattoreista puhuttaessa tarkoitetaan ääntä-tuottavia laitteita, mutta on olemassa myös esimerkiksi videosignaalia tai orgaanista materiaalia tuottavia syntetisaattoreita. Periaatteessa syntetisaattori voi tuottaa mitä tahansa, kunhan kyse on keinotekoisesti tuotetusta ja jäljittelevästä.



Syntetisoiminen jo ilmiönä siis muistuttaa jonkinverran pseudomorfoosia. Erona mainittakoon että pseudomorfoosissa muodot määräytyvät ulkoisen paineen takia johonkin vanhaan muottiin, synteesissä nimenomaan tavoitteellisesti pyritään tuottamaan kopioita valituista kohteista.

Syntetisaattorimaailmasta löytyy kuitenkin myös selkeästi pseudomorfoottisia ilmiöitä. Tärkein lienee syntetisaattorin nykyinen muoto kosketinsoittimena. Nykyisin suurin osa syntetisaattoreista myydään pianon koskettimistoa jäljittelevällä koskettimistolla varustettuna.



Koskettimia on syntetisaattoreissa ollut niin pitkään, että olemme jo oppineet ottamaan ne itsestäänselvyytenä, mutta näin ei suinkaan ole. Kosketinsoittimena syntetisaattorin teki tunnetuksi Bob Moog, lähinnä markkinointiteknisistä syistä. Moog kaipasi asiakkaikseen yksinkertaisia Rock muusikoita, ja heille tuotetta täytyi ymmärrettävästi yksinkertaistaa huomattavasti.

Esimerkiksi Don Buchla yhdysvalloissa, ja Erkki Kurenniemi suomessa suunnittelivat syntetisaattoreita paljon kiinnostavammilla käyttöliittymillä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Kurenniemen Dimi-S, lempinimeltään seksofoni. Siinä oli anturit neljälle soittajalle, jotka pystyivät ohjaamaan laitetta koskettelemalla toisiaan. Laite vaatii ihokosketusta, joten sen soittaminen sujuu parhaiten mahdollisimman vähissävaatteissa.

Ajatusleikkinä voidaan pohtia miten erilainen popmusiikin historia olisi, jos koskettimien sijaan esimerkiksi kosketteluun perustuva käyttöliittymä olisi muodostunut standardiksi. Ajatusleikiksihän se nimenomaan jää, sillä tiedämmehän me kaikki ettei populaarimusiikin jatkumoon voi lisätä mitään radikaaleja aineksia.

Syntetisaattorin piti nimenomaan mukautua urun muotoon tullakseen ymmärretyksi. Urkurin asennot ja eleet olivat jo popmusiikissa tuttuja, joten uusi soitin oli helppo sijoittaa vanhan tilalle.

Moog myi syntetisaatoreitaan paljon. Erityisesti yksinkertaiset keikkamallit, kuten Minimoog menivät Rock ja pop markkinoilla kaupaksi. Buchla ja Kurenniemi myivät taas tuotteitaan pienelle määrälle avantgarde-taiteilijoita.

Tänäpäivänä usein kuulee usein jopa väitettävän Bob Moogia syntetisaattorin keksijäksi. Sitähän hän ei suoinkaan ole, syntetisaattoreita on ollut ainakin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Silti väittämässä on myös tiettyä todellisuuspohjaa, onhan hän tuottanut sen asian minkä me, suuri yleisö ymmärrämme tänäpäivänä syntetisaattoriksi. Bobille kaikki kunnia siitä, valitettavasti samalla valitettavasti tosin rajatonta potentiaalia omaava kiinnostava ilmiö puristui itselleen vieraaseen urkurin rooliin.

Cargo Cults

Viime talvena kuulin eräällä luennolla puhuttavan englanninkielisestä termistä "Cargo cult". Termi voidaan vapaasti suomentaa "Rahtikultiksi", tosin suomenkielisenä siihen harvoin törmää.

Termi viittaa tyynellämerellä viime vuosisadalla tapahtuneeseen kiintoisaan kulttuurien kohtaamiseen. Valkoisten, lähinnä yhdysvaltalaisten sotilaiden laajentaessa tukikohtaverkostoaan eristyneemmille saarille, pääsivät paikalliset alkuasukkaatkin osalliseksi saarille pudotetusta lentorahdista.

Sotien loputtua tukikohdat purettiin, ja lentorahti loppui. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan luovuttaneet näin helpolla. Koska he olivat jo aikansa seuranneet valkoisten miesten rituaaleja, he alkoivat jäljitellä niitä. Lentokoneita ja muuta ilmailukalustoa rakennettiin heinäpaaleista, radioita kookospähkinöistä ja uniformuja ja muuta asustusta jäljiteltiin niin hyvin kuin paikallisilla materiaaleilla pystyttiin.

Myös rituaaleja jäljiteltiin mahdollisimman tarkasti: Kiitoradan vieressä heilutettiin lippuja, puhuttiin kookospähkinäradioihin ja marssittiin.

Ajatuksena oli että toistamalla samat rituaalit joita valkoiset suorittivat, päästään samaan lopputulokseen. Ilmarahtia ei tullut, cargo cult termi on nimenomaan esimerkki siitä, ettei jonkin ilmiön muotoja ulkoisesti noudattamalla saavuteta samoja etuja kuin niillä alkuperäisessä asiayhteydessään suoritettuna on saavutettu.

Kyseessähän ei ole aivan pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissa vanhempi kulttuuri pakottaa nuoremman omiin kangistuneisiin muotoihinsa, Cargo Cultissahan ennemminkin uusi kulttuuri sekoittaa vanhemman vakiintuneet toimintatavat. Kyseessä on kuitenkin pseudomorfoosille rinnakkainen ilmiö, ja näinollen erinomainen apuväline myös kyseisen termin peilaamiseen ja havainnollistamiseen.

Cargo cult ilmiö on erinomainen keino peilata myös länsimaista uskonnonharjoittamista. Lännessä on nykyään vallalla niinsanottu supermarketuskonnollisuus. Individualismin nimissä haluamme valikoida juuri itsellemme soveltuvan kokoelman uskontoa: Ehkä juhlapäivänvieton tutusta luterilaisuudesta, katolisuudesta hieman juhlavuutta, maustettuna intialaisella sielunvaelluksella ja ehkä väritettynä budhalaisittain.

Emme enää hahmota uskontoa yhdeksi järjestemäksi, johon kuuluu tietyt menot. Uskontokin on muuttunut estetiikaksi. Toimitamme mitä tahansa rituaaleja, jotka vain näyttävät meistä kiinnostavilta, ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä minkälaiseen kokonaisuuteen ne kuuluvat, tai mikä niiden osuus on tässä kokonaisuudessa.

Ajatus yksinkertaisesta alkuasukkaasta heiluttamassa lippuja tyhjällä kiitoradalla kookospähkinäradio päässään tietenkin huvittaa meitä sekularistisen yhteiskunnan asukkeja, Tiedämmehän me miten sekularistinen yhteikunta toimii. Ilmarahti vaatii ensin toimivan logistiikan, rituaalit ovat vain toimituksen näkyvä osa.

Kannattaa miettiä miltä esimerkiksi Intialaisesta ihmisestä vaikuttavat länsimaiset rastanuoret jotka vaeltavat ympäri Intiaa opettelemassa erilaisia rituaaleja, meditaatiota ja Jooga-asentoja. He ovat nähneet joogien saavuttavan valaistuksensa tekemällä jotain, ja haluavat saavuttaa saman toistamalla samoja riittejä.

Toisaalta jälkimodernista diskurssista katsoen asioita voidaan tiertysti katsoa toisinkin. Ehkä tärkeää ei ole se saavatko alkuasukkaat ilmarahtiansa, tai nuoret valaistumistaan, ehkä tärkeitnä on että kaikilla on hyvä meininki ja yhteistä tekemistä. Ja ehkä ne Cargo Cultitkin lopulta toivat paikalle tutkijat ja turistit.

06.06.06

Juhlakausi senkuin jatkuu. Huomenna kuudentena kesäkuuta 2006 vietetään harvinaista kolmen kuutosen päivämäärää. Luku 666 periytyy ilmestyskirjasta, jossa se mainitaan ns. pedon lukuna (number of the beast).

Tänäpäivänä 666 lienee populaarein numeromystiikan luku, tosin enemmänkin populaarikulttuurin kuin raamatun ansiosta. Numero esiintyy hyvin tiuhaan niin heavy-yhtyeiden sanoituksissa kuin kauhuelokuvissakin.

Kuudennen kuukauden kuudetta päivää vuonna kuusi on on siis kovasti odotettu, ketkä odottavat maailmanloppua, ketkä julkaisevat levyjään, kirjojaan tai mitä tahansa muita tästä nimenomaisesta päivästä lisäarvoa ammentavia tuotteita.

Toiset taas ovat löytäneet puhtaasti pseudomorfoottisia juhlinnan muotoja, kuten vaikka Amerikkalaiset Slayer yhtyeen kannattajat. He ovat älynneet julistaa huomisen kansalliseksi Slayer-päiväksi.

Tapahtuman idea lähtee tietenkin siitä, että slayer sana rimmaa prayer sanan kanssa, ja Amerikassa vietetään tänää 5.kesäkuuta kansallista rukouspäivää (National day of prayer), jollain poeettisen oikeuden nimissä huomenna kuudes kuudetta täytyy viettää Kansallista Slayer-päivää (National day of slayer).

Kiinnostavaa jälkimmäisessä on se, että tapahtuman sivusto löytyy useilla kielillä,myös suomeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole kansainvälinen Slayer-Päivä, vaan nimenomaan kansallinen. Aluksi luulin siis kohderyhmän olevan amerikansuomalaiset,mutta tarkemmin sivua luettuani havaitsin siinä käytettävän kertaalleen Suomi sanaa. Päivää on siis ilmeisesti tarkoitus tarkoitus juhlia myös suomessa.

Kuinka siis kansallista Slayerpäivää juhlitaan? Tietenkin soittamalla kovaa Salyeriä. Myös kirkkojen ja synagogien häpäisemistä suositellaan (huomaa ero norjalaiseen perinteeseen jossa kirkot on tapana polttaa), mellakointia ja pieneläinten uhraamista suositellaan.

Ei siis mitään kovin kekseliästä. Hauskinta sivustolla on slayeriin viittaava urli, joka viittaa osoitteeseen anus.com.