Uusi kalevala

Kun Jari Halonen kertoo jotain olevan työn alla, herättää se aina oman kiinnostukseni. Kun Helsingin Sanomat (10.6.2008) kertoo  Jari Halosen takovan uutta Kalevalaa, herättää se väistämättä myös pseudomorfoosiblogin kiinnostuksen.

Kalevalaa käsittelin tässä blogissa jo vuonna 2005. Perusajatukseni tuolloin oli, että Elias Lönnrot pakotti karjalaisen runonlauluperinteen kansalliseepoksen muotoon väkisin poliittisin perustein. Sivistyskansalla täytyi kansalliseepos olla, ja karjalaisesta runonlaulusta se sitten väännettiin koska uutakaan ei ollut saatavilla.

Lönnrotin menetelmiä on kritisoitu jonkin verran muuallakin, mutta mitään suurta tai radikaalia asian tiimoilta ei toistaiseksi ole esitetty. Nyt Halosella on pyrkimyksenä tuulettaa kalevalakuvaamme oikein ykköskanavalla televisiossa. 

Halonen selvittää itse Helsingin Sanomien mukaan asiaa näin: "Tarkoituksenamme on löytää alkuperäinen Kalevala, se spirit, tietoisuus, tämän kansan menneisyys ja elämää ylläpitävä voima omista sydämistämme vähän samaan tapaan kuin Jeesus puhui kirkosta."

Pseudomorfoosiblogia jäi ainakin tuosta pohdituttamaan se, mitä Jeesus oikein puhui kirkosta. Hänen elinaikanaan kun sellaista vielä ei vielä ollut.  Halonen jatkaa muinaissuomalaisuuteen:

"Suomalaisillahan on vielä hankalampi tilanne kuin Amerikan intiaaneilla. Heillä alkuperäinen kulttuuri on tuhottu, mutta he tietävät että sellainen oli. Meidän tietomme suomalaisten varhaiskulttuurista on ohut ja moninkertaisesti vääristeltylty"

Pseudomorfoosiblogi on toki huomannut saman seikan, mutta tehnyt asiasta erisuuntaisia päätelmiä. Yleisin tapa vääristellä suomalaista muinaiskulttuuria kun on perinteisesti ollut suomalaiseen varhaiskulttuuriin varsinaisesti liittymättömien asioiden esittäminen sellaisena. 

Kuten itse joskus karjalan palauttamista käsitelleessäkin jutussa mainitsin, on tämä muinaissuomalaisuus hankala käsite. Suomi kansallisvaltiona kun on moderni konstruktio, ja taas Suomi heimoalueena on vanhempi, mutta huomattavasti rajallisempi käsite.

Kansallisvaltiota edeltänyt suomi kun on suunnilleen nykyisen varsinaissuomen alueelle asettunut Suomalaisten heimo. Esimerkiksi Matti Klinge väitti aikoinaan Muinaisuutemme merivallat teoksessaan, että muinaiset (varsinais)suomalaiset olivat kulttuuriltaan kiinteämmin yhteydessä nykyisiin viroilaisiin, kuin nykyisiin suomalaisiin.

Lönnrotin ja muiden isänmaallisten totuudenvääristelijöiden ansiota kuitenkin on, että me uskomme,  olevan olemassa yhteinen Suomi, jolla on historia (jopa esihistoria), kulttuuri perinteet ja jollaintapaa määriteltävissä oleva identiteetti.

Vaikka siis kaikki tämä moderni nationalistinen vääristely pystyttäisiin riisumaan Kalevalalaisuuden päältä, niin minua ainakin vaivaa kysymys siitä, mitä sitten jää jäljelle?
Hanhensulka kommentoi aikoinaan kalevalatekstiäni muistuttamalla miten kamalaa runoutta tämä ns. aito kansanrunous oli, mutta silti väistämättä meitä kaikkia aikamme kasvatteja  kiehtooa ajatus paluusta johonkin elinvoimaisempaan alkuperäisempään. Onneksemme emme tavoitettamme yleensä saavuta. 

Jari Halonen on kuitenkin ehdottomasti oikea ihminen tarttumaan kalevalan myytteihin. Tehtävä ei ole helppo, odotan innolla miten hän niistä selviytyy. Tämäntyyppisissä produktioissa on aina riskinä ns. Kivisset ja soraset-ilmiö, eli se että käsitellään historiallista aikaa modernilla termistöllä. Kokonaanhan emme sitä voi välttää, sillä moderni termistä on ainut joka meillä on.

Hyvin kiinnostavia ovat myöskin itse muodon asettamat haasteet; Lönnrot teki eniten väkivaltaa kansanrunoudelle juuri valitsemalla muodokseen kansalliseepoksen. Kun muoito oli päätetty, materiaali oli taivuteltava siihen sopivaksi. Jari Halonen on valinnut muodoikseen nykyaikaisesti TV-sarjan ja elokuvan. Saa nähdä kuinka hyvin kansanrunous näihin formaatteihin taipuu.