Karjalan palautus

Lupailin jo aikoja sitten käsitellä karjalan palautusta pseudomorfoosiblogissa, mutta aiheen monimutkaisuuden vuoksi se on jäänyt odottamaan vuoroaan. Aiheen toi mieleeni taas Paavo Havikon kirja “Erään opportunistin iltapäivä”, jossa Haavikko aiheellisesti kysyy miten on voitu karjalaisten maat ottaa neljä kertaa, muttei kertaakaan antaa takaisin?

Karjalan palautusta nykyäänkin vaatii joukko ihmisiä, internetissä etujoukkonaan Tamperelainen Seppo Lehto. Virallisessakin poliittisessakin keskustelussa aihe on vuosikymmenten varrella aina sillointällöin putkahdellut erilaisissa muodoissa esille.

Toistaiseksi en ole Haavikkoa lukuunottamatta kohdannut analyyttistä pohdintaa siitä, kenelle Karjala tulisi palauttaa ja miksi. Useimmiten karjala halutaan palautettaman Suomelle.

Asia on kuitenkin melko monimutkainen. Mikä ensinnäkin on suomi? Suomella yleensä viitataan samannimiseen kansallisvaltioon (1917-1995), mutta termi on itseasiassa vanhempi, ja se tarkoittaa vanhaa heimorajaa, aluetta jonka nykyään tunnemme varsinaissuomena.



Kaikki Suomen kansallisvaltiossa asuneet eivät suinkaan kuuluneet suomalaisten heimoon, esimerkiksi Tamperelaiset kuuluivat hämäläisten heimoon, lapissa asuivat lappalaiset, karjalaiset olivat taas oma heimonsa ja niin edelleen.

Suomen kansallisvaltion alueella on ollut monenlaista miehittäjää. Vanha sanonta: “ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme koskaan tule, olkaamme siis suomalaisia” kuvastaa erinomaisesti alueen asukkaiden opportunistista luonnetta. Lausetta voisi vielä nykyaikaistaa lisäämällä “tai no ollaan sittenkin eurooppalaisia”.

Suomi on varsinaissuomea lukuunottamatta ollut alueella miehittäjä aivan siinä missä Ruotsi tai Venäjäkin. Tätä on monien vielä vaikea mieltää, liityimmehän euroopan unioniin vasta aivan hiljattain, ja onpa vielä hengissä ihmisiä jotka ovat Suomen aluetta ja identiteettiä asein puolustaneet. Se on kuitenkin tosiseikka, vaikkakin suomalaiseen identiteettiin on ehkä samaistuttu paremmin kuin muihin aikanaan.

Karjala ja Suomi ovat hyvin vanhoja heimoalueita. Alueet olivat melko vakiintuneet jo keskiajan alussa, jolloin esimerkiksi Tampereen seutua asuttivat vielä lappalaiset.

 kts oheinen kuva

Karjalan ja Suomen suhde on historiallisesti hyvin kiinnostava. Kun suomalainen identiteetti aikoinaan päätettiin rakentaa, niin hyvin suuri osa rakennuspalikoista haettiin nimenomaan karjalasta. Ymmärrettävää sinänsä, varsinaissuomalaisesta kulttuurista ei koko kansan identitetiksi riittänyt, kierojen savolaisten tai jurojen pohjalaisten perinteitä ei sellaisiksi haluttu, lappalaisista puhumattakaan. Karjalaisuus oli juuri sopivalla tavalla alkuvoimaista, ylevää, riittävän tuttua mutta tarpeeksi eksoottista.

Karjalasta sitten naaratytiinkin kaikki runoista patoihin. Kalevalasta olen kirjoittanut aikaisemminkin (http://pseudomorfoosi.blogspot.com/2005/04/kalevala.html), karjalan palauttamisesta puhuttaessa usein maalaillaan mielikuvia karjalan laulumaista, ja se esitetään nimenomaan suomalaisen identiteetin kannalta elintärkeänä.

Tämä puhe on kuitenkin syvästi pseudomorfoottista, maalailemalla nationalistismin ajalta peräisin olevilla kielipeleillä jo kauan siten arkitodellisuudesta kadonneisiin tunteisiin vetoavia mielikuvia, yritetään esittää aivan muita tarkoitusperiä palvelevia alueliitoksia.

Se karjala josta unelmoimme on ajat sitten kadonnut, jäljellä on vain luonnonvarojen karjala, potentiaalisia taloudellisia voittoja.

Karjalaista kulttuuriahan siellä vielä on paikoitellen jäljellä, mutta miten se oikeuttaa hämäläiset tai suomalaiset kyseistä aluetta vaatimaan? Miten se että että aikaisemmin olemme onnistuneet viemään heidän kulttuurinsa, oikeuttaisi meidän viemään myös nykyisen karjalan maantieteellisen alueen? Oikeuttaako samallatavoin nykyään omaksumamme amerikkalainen kulttuuri aluevaatimuksiin valtameren toisella puolella?

Jos Neuvostoliitto on aikoinaan vääryydellä karjalan vienyt, niin miksi Venäjän pitäisi luovuttaa se euroopan unionille? Venäjä ei ole sitä vienyt, eikä Euroopan unioni koskaan omistanut. Miten luovutus tulisi käytännössä järjestää, korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö alueluovutukset yleensä hoideta hyökkäyssodalla?

Olen hieman skeptinen Euroopan unionin innokkuudesta hykätä taktisen partnerinsa venäjän kimppuun, kauppasuhteet kärsisivät.

Ja miksi juuri nuo tietyt rajat ovat ne pyhät, jos lähdemme ajatuksesta että vääryydellä siirretyt rajat tulee palauttaa, niin mihin pysähdymme? Joka ikinen rajansiirto maailmanhistoriassa on toteutettu vääryydellä.

Ehkä Tamperelaiset voisivat näyttää hyvää esimerkkiä luovuttamalla alueensa lappalaisille.

Kuvia metallimessusta

Tässä muutamia kuvia tämänpäiväisestä metallimessusta:

Tilaisuus oli erittäin suosittu, ovella joutui jonottamaan hyvin pitkään, eivätkä silti kaikki halukkaat mahtuneet sisälle.

Kyseessä oli ihan oikea messu, ehtoollisineen ja kaikkineen.


Kitarasankareita luonnollisestikin tarvitaan myös metallimessun järjestämiseen.

Pappi lopetti osuutensa kysymyksen: eikö tämä olekin se hard rock halleluja? Ilmeisesti viittasi arkkitehtonisiin seikkoihin.

Olen hyvin hämmentynyt tästä kaikesta, nyt menen nukkumaan ja pyrin analysoimaan asiaa myöhemmin.

Valkoinen messu

Päivän pseudomorfoottinen menovinkki on Metallimessu temppeliaukion kirkossa tänään kello 18.00. Pohdin asian käsittelemistä jo jonkin aikaa sitten, kun satuin vahingossa metalliunioni nimiselle kristilliselle metallisivustolle. Tuolloin en kuitenkaan uskonut kyseisen tapahtuman toteutumisen mahdollisuuksiin, joten asia unohtui.

Nyt kuitenkin Helsingin sanomien NYT-liite uutisoi metallimessun toteutuvan, ja vielä yhdessä maamme merkittävimmistä kirkoista.

Olen ehkä vanhanaikainen, nuoremman täysin moniarvoisessa yhteiskunnassa kasvaneen polven voi olla minua vaikea ymmärtää, mutta kun itse lapsena aloin kuuntelemaan Heavy Metallia, niin tein sen nimenomaan luettuani Leo Mellerin ja hänen kollegoidensa hyökkäyksiä kyseistä taiteenlajia vastaan.

Jos minulta kysytään, niin metallimusiikki on luonteeltaan satanistinen kulttuurin muoto. Ehkä täsmällisestiottaen sekularistisatanistinen. Maallistuneen yhteiskunnan jälkikasvu, joka on menettänyt kosketuksensa todelliseen elävään uskonnollisuuteen, kääntyy kuluttamaan tuotteita jotka sisältävät riittäviä uskonnollisia viittauksia täyttämään jäljelläolevan uskonnollisen tyhjiön.

Kun esimerkiksi Jyrki69 vertaa pääkallonkeräilyharrastustaan uskontoon, se voi päällisin puolin vaikuttaa huvittavalta, mutta kiteyttää lopulta jotain ajallemme olennaista. Ihminen kuitenkin aina kaipaa uskontoa, uskonnollisen tradition puuttuessa kaipaus vain kanavoituu pseudomorfoottisiin muotoihin.

Metallimessu on yritys pakottaa tämä kaipaus takaisin luterilaisen messun kaavaan. Minkälainen tämä muoto sitten tulee olemaan, ja voiko tämä yritys onnistua? Metallimusiikin perinteisenä innoittajanahan on ollut niisanottu musta messu, katollisen messun nurinpäin käännetty versio. Nyt kun tämä käänteinen muoto sitten käännetään taas uudestaan, saadaan valkoinen messu. Luterilainen metallijumalanpalvelus. Tästä käännettävyyden periaatteestahan kirjoitin jo joskus aikaisemmin White-metallia käsitelleessä kirjoituksessani.

Tuolloin ilmiö tuntui vielä hyvin kaukaiselta, nyt vaikuttaa siltä että asian ympärille on rakentunut suomalainenkin skene. Olen miettinyt miksi ilmiötä pitäisi kutsua, ja olen tullut siihen tulokseen että termi satanisti-kristitty (satanisti ei tässä yhteydessä sanan La-Vey:läisessä nihilistisen hedonistisessa merkityksessä, vaan sanan Toynbeeläisessä merkityksessä tietyn kulttuurikauden ilmiönä) voisi kuvata hyvin metallimusiikkia harrastavaa luterilaista. Kyseessä on tietenkin paradoksi, mutta se myös sopii erinomaisesti kehityksessä edellisen paradoksin, sekularistikristityn käsitepariksi.

Muistakaa siis kaikki metallimessu tänään klo 18.00 Temppeliaukion kirkossa.

Hard rock hallelujah

Keskikesän pseudomorfoosibakkanaalit

Pseudomorfoosiblogi tahtoo toivottaa kaikille lukijoillee hyvää juhannusta. Juhannusta käsittelin enemmän viimevuonna, tuskin vuodessa on huomattavaa kehitystä tapahtunut juhannuksenvieton muodoissa ja sisällöissä.

Pyhästä vituksesta, jonka käsittely jäi viimevuonna valitettavan vähälle, löytyy mainio Arno Forsiuksen kirjoittama teksti täältä. Kyseessä oli tanssitautisten ja vuoteenkastelijoiden oma suojelupyhimys, joten muistaa pyhä Vitus jos tanssiminen karkaa käsistä, tai virtsanpidätyksen kanssa tulee ongelmia.

Keräilyuskonto

"Ei sitä voi oikein kuvailla. Se kulttuuri on elämää suurempi uskontoon verrattavissa oleva juttu"

-Jussi 69 kommentoi iltalehdessä 17.6.2006 pääkallo ja Kiss aiheisten esineiden keräilyharrastustaan.

syntetisaattori

Olen jo aikaisemminkin käsitellyt pseudomorfoosiblogissa analogimallintavia syntetisaattorieita. Pohdiskeltuani aihetta hieman olen tullut siihen tulokseen, että myös syntetisaattori itsesssään kaipaa tarkempaa käsittelyä.

Kantasana synthetic käännetään yleensä synteettiseksi, mutta sana on myös lähellä termiä keinotekoinen. Synteettinen viittaa johonkin ihmisen tekemään, sekä jonkin luonnollisen jäljittelyyn. Synteettinen moottoriöljy jäljittelee luonnonöljyä, keinonahka jäljittelee nahkaa.

Syntetisaaattori on siis jotain keinotekoista tuottava laite. Yleensä syntetisaattoreista puhuttaessa tarkoitetaan ääntä-tuottavia laitteita, mutta on olemassa myös esimerkiksi videosignaalia tai orgaanista materiaalia tuottavia syntetisaattoreita. Periaatteessa syntetisaattori voi tuottaa mitä tahansa, kunhan kyse on keinotekoisesti tuotetusta ja jäljittelevästä.



Syntetisoiminen jo ilmiönä siis muistuttaa jonkinverran pseudomorfoosia. Erona mainittakoon että pseudomorfoosissa muodot määräytyvät ulkoisen paineen takia johonkin vanhaan muottiin, synteesissä nimenomaan tavoitteellisesti pyritään tuottamaan kopioita valituista kohteista.

Syntetisaattorimaailmasta löytyy kuitenkin myös selkeästi pseudomorfoottisia ilmiöitä. Tärkein lienee syntetisaattorin nykyinen muoto kosketinsoittimena. Nykyisin suurin osa syntetisaattoreista myydään pianon koskettimistoa jäljittelevällä koskettimistolla varustettuna.



Koskettimia on syntetisaattoreissa ollut niin pitkään, että olemme jo oppineet ottamaan ne itsestäänselvyytenä, mutta näin ei suinkaan ole. Kosketinsoittimena syntetisaattorin teki tunnetuksi Bob Moog, lähinnä markkinointiteknisistä syistä. Moog kaipasi asiakkaikseen yksinkertaisia Rock muusikoita, ja heille tuotetta täytyi ymmärrettävästi yksinkertaistaa huomattavasti.

Esimerkiksi Don Buchla yhdysvalloissa, ja Erkki Kurenniemi suomessa suunnittelivat syntetisaattoreita paljon kiinnostavammilla käyttöliittymillä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Kurenniemen Dimi-S, lempinimeltään seksofoni. Siinä oli anturit neljälle soittajalle, jotka pystyivät ohjaamaan laitetta koskettelemalla toisiaan. Laite vaatii ihokosketusta, joten sen soittaminen sujuu parhaiten mahdollisimman vähissävaatteissa.

Ajatusleikkinä voidaan pohtia miten erilainen popmusiikin historia olisi, jos koskettimien sijaan esimerkiksi kosketteluun perustuva käyttöliittymä olisi muodostunut standardiksi. Ajatusleikiksihän se nimenomaan jää, sillä tiedämmehän me kaikki ettei populaarimusiikin jatkumoon voi lisätä mitään radikaaleja aineksia.

Syntetisaattorin piti nimenomaan mukautua urun muotoon tullakseen ymmärretyksi. Urkurin asennot ja eleet olivat jo popmusiikissa tuttuja, joten uusi soitin oli helppo sijoittaa vanhan tilalle.

Moog myi syntetisaatoreitaan paljon. Erityisesti yksinkertaiset keikkamallit, kuten Minimoog menivät Rock ja pop markkinoilla kaupaksi. Buchla ja Kurenniemi myivät taas tuotteitaan pienelle määrälle avantgarde-taiteilijoita.

Tänäpäivänä usein kuulee usein jopa väitettävän Bob Moogia syntetisaattorin keksijäksi. Sitähän hän ei suoinkaan ole, syntetisaattoreita on ollut ainakin 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Silti väittämässä on myös tiettyä todellisuuspohjaa, onhan hän tuottanut sen asian minkä me, suuri yleisö ymmärrämme tänäpäivänä syntetisaattoriksi. Bobille kaikki kunnia siitä, valitettavasti samalla valitettavasti tosin rajatonta potentiaalia omaava kiinnostava ilmiö puristui itselleen vieraaseen urkurin rooliin.

Cargo Cults

Viime talvena kuulin eräällä luennolla puhuttavan englanninkielisestä termistä "Cargo cult". Termi voidaan vapaasti suomentaa "Rahtikultiksi", tosin suomenkielisenä siihen harvoin törmää.

Termi viittaa tyynellämerellä viime vuosisadalla tapahtuneeseen kiintoisaan kulttuurien kohtaamiseen. Valkoisten, lähinnä yhdysvaltalaisten sotilaiden laajentaessa tukikohtaverkostoaan eristyneemmille saarille, pääsivät paikalliset alkuasukkaatkin osalliseksi saarille pudotetusta lentorahdista.

Sotien loputtua tukikohdat purettiin, ja lentorahti loppui. Paikalliset asukkaat eivät kuitenkaan luovuttaneet näin helpolla. Koska he olivat jo aikansa seuranneet valkoisten miesten rituaaleja, he alkoivat jäljitellä niitä. Lentokoneita ja muuta ilmailukalustoa rakennettiin heinäpaaleista, radioita kookospähkinöistä ja uniformuja ja muuta asustusta jäljiteltiin niin hyvin kuin paikallisilla materiaaleilla pystyttiin.

Myös rituaaleja jäljiteltiin mahdollisimman tarkasti: Kiitoradan vieressä heilutettiin lippuja, puhuttiin kookospähkinäradioihin ja marssittiin.

Ajatuksena oli että toistamalla samat rituaalit joita valkoiset suorittivat, päästään samaan lopputulokseen. Ilmarahtia ei tullut, cargo cult termi on nimenomaan esimerkki siitä, ettei jonkin ilmiön muotoja ulkoisesti noudattamalla saavuteta samoja etuja kuin niillä alkuperäisessä asiayhteydessään suoritettuna on saavutettu.

Kyseessähän ei ole aivan pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissa vanhempi kulttuuri pakottaa nuoremman omiin kangistuneisiin muotoihinsa, Cargo Cultissahan ennemminkin uusi kulttuuri sekoittaa vanhemman vakiintuneet toimintatavat. Kyseessä on kuitenkin pseudomorfoosille rinnakkainen ilmiö, ja näinollen erinomainen apuväline myös kyseisen termin peilaamiseen ja havainnollistamiseen.

Cargo cult ilmiö on erinomainen keino peilata myös länsimaista uskonnonharjoittamista. Lännessä on nykyään vallalla niinsanottu supermarketuskonnollisuus. Individualismin nimissä haluamme valikoida juuri itsellemme soveltuvan kokoelman uskontoa: Ehkä juhlapäivänvieton tutusta luterilaisuudesta, katolisuudesta hieman juhlavuutta, maustettuna intialaisella sielunvaelluksella ja ehkä väritettynä budhalaisittain.

Emme enää hahmota uskontoa yhdeksi järjestemäksi, johon kuuluu tietyt menot. Uskontokin on muuttunut estetiikaksi. Toimitamme mitä tahansa rituaaleja, jotka vain näyttävät meistä kiinnostavilta, ilman minkäänlaista kokonaiskäsitystä minkälaiseen kokonaisuuteen ne kuuluvat, tai mikä niiden osuus on tässä kokonaisuudessa.

Ajatus yksinkertaisesta alkuasukkaasta heiluttamassa lippuja tyhjällä kiitoradalla kookospähkinäradio päässään tietenkin huvittaa meitä sekularistisen yhteiskunnan asukkeja, Tiedämmehän me miten sekularistinen yhteikunta toimii. Ilmarahti vaatii ensin toimivan logistiikan, rituaalit ovat vain toimituksen näkyvä osa.

Kannattaa miettiä miltä esimerkiksi Intialaisesta ihmisestä vaikuttavat länsimaiset rastanuoret jotka vaeltavat ympäri Intiaa opettelemassa erilaisia rituaaleja, meditaatiota ja Jooga-asentoja. He ovat nähneet joogien saavuttavan valaistuksensa tekemällä jotain, ja haluavat saavuttaa saman toistamalla samoja riittejä.

Toisaalta jälkimodernista diskurssista katsoen asioita voidaan tiertysti katsoa toisinkin. Ehkä tärkeää ei ole se saavatko alkuasukkaat ilmarahtiansa, tai nuoret valaistumistaan, ehkä tärkeitnä on että kaikilla on hyvä meininki ja yhteistä tekemistä. Ja ehkä ne Cargo Cultitkin lopulta toivat paikalle tutkijat ja turistit.

06.06.06

Juhlakausi senkuin jatkuu. Huomenna kuudentena kesäkuuta 2006 vietetään harvinaista kolmen kuutosen päivämäärää. Luku 666 periytyy ilmestyskirjasta, jossa se mainitaan ns. pedon lukuna (number of the beast).

Tänäpäivänä 666 lienee populaarein numeromystiikan luku, tosin enemmänkin populaarikulttuurin kuin raamatun ansiosta. Numero esiintyy hyvin tiuhaan niin heavy-yhtyeiden sanoituksissa kuin kauhuelokuvissakin.

Kuudennen kuukauden kuudetta päivää vuonna kuusi on on siis kovasti odotettu, ketkä odottavat maailmanloppua, ketkä julkaisevat levyjään, kirjojaan tai mitä tahansa muita tästä nimenomaisesta päivästä lisäarvoa ammentavia tuotteita.

Toiset taas ovat löytäneet puhtaasti pseudomorfoottisia juhlinnan muotoja, kuten vaikka Amerikkalaiset Slayer yhtyeen kannattajat. He ovat älynneet julistaa huomisen kansalliseksi Slayer-päiväksi.

Tapahtuman idea lähtee tietenkin siitä, että slayer sana rimmaa prayer sanan kanssa, ja Amerikassa vietetään tänää 5.kesäkuuta kansallista rukouspäivää (National day of prayer), jollain poeettisen oikeuden nimissä huomenna kuudes kuudetta täytyy viettää Kansallista Slayer-päivää (National day of slayer).

Kiinnostavaa jälkimmäisessä on se, että tapahtuman sivusto löytyy useilla kielillä,myös suomeksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole kansainvälinen Slayer-Päivä, vaan nimenomaan kansallinen. Aluksi luulin siis kohderyhmän olevan amerikansuomalaiset,mutta tarkemmin sivua luettuani havaitsin siinä käytettävän kertaalleen Suomi sanaa. Päivää on siis ilmeisesti tarkoitus tarkoitus juhlia myös suomessa.

Kuinka siis kansallista Slayerpäivää juhlitaan? Tietenkin soittamalla kovaa Salyeriä. Myös kirkkojen ja synagogien häpäisemistä suositellaan (huomaa ero norjalaiseen perinteeseen jossa kirkot on tapana polttaa), mellakointia ja pieneläinten uhraamista suositellaan.

Ei siis mitään kovin kekseliästä. Hauskinta sivustolla on slayeriin viittaava urli, joka viittaa osoitteeseen anus.com.

Onko Jeesus Lordi?

Poiketessani perjantaina Lordin euroviisumenestyksen kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa, huomasin alueen laitamalle pysäkäidyn bussin, jonka ikkunassa luki isoilla kirjaimilla Jesus is lord.

Olen nähnyt vastaavia julistuksia ennenkin, mutta nyt tuo jotenkin pisti silmään tilaisuudessa jónka pääesiintyjänä oli Lordi niminen orkesteri. Onko Jeesus siin Lordi?

Lause Jesus is lord on useimmiten käännetty suomeksi Jeesus on herra. Käännös on melko pätevä, se pitää sisällään useita samankaltaisia viittauksia: molemmat viittaavat toisaalta juutalaiskristilliseen jumalla, toisaalta maalliseen esivaltaan, ja ilmaisevat myös valtaapitävän miehisen sukupuolen. Lord sana on toisaalla käännetty myös muotoon loordi, mutta täss tapauksessa sanalla viitataan vain tiettyihin brittiläisiin kunnianimikkeisiin.

Hard rock yhtyeen nimeksi Loordi on siinämielessä oivaltava, että se toisaalta leikittelee näiden käännösten merkityksillä, toisaalta sillä tosiseikalla että kristinuskon muotoja palvovalla metalliyleisöllä ei ole yhtä syvää suhdetta suomenkieliseen uskonnolliseen termistöön, kuin englanninkieliseen. Onhan suurin osa kristillistä kuvastoa kierrättävää metallimusiikkia englanninkielistä, vaikka tietysti myös norjankielellä on merkittävä asemansa.

Kuka siis on herra ja kuka loordi? Jeesuksen kohdalla käytetään usein myös soumenkielistä termiä kuningas, täsmällisemmin Juutalaisten kuningas. Olihan hän kauan ennustettu juutalaisten vapahtaja, sekä maallinen hallitsija. Juutalaisten valtavirta ei häntä tosin koskaan hyväksynyt kummaksikaan, mutta oman yleisönsä hän kuitenkin löysi. Tähänpäivään mennessä ei kaikkia Juutalaisia tyydyttävää messiasta ole löytynyt, mutta useita potentiaalisia vaihtihtoehtoja löytyy Israelista nytkin.

Jeesuksen messiaanisuuteen sinänsä liittyy tiettyjä pseudomorfoottisia piirteitä. Monia ennustettuja asioita on kirjoitettu jeesuksen elämäntarinaan juuri siksi että näin on ennustettu, riippumatta siitä kuinka asiat historiallisesti ovat tapahtuneet (esim Jeesuksen syntyminen jouluaattona).

Muistaakseni raamatussa sanotaan jotain siitä, miten Jumala on Herra sinun jumalasiisi, eikä muita jumalia tulisi pitää. Voidaan siis myös kysyä onko Jeesuksen pitäminen herrana aivan sopivaa. Tiedän kyllä että kristillinen teologia pitää Isää, poikaa ja pyhää henkekeä yhtenä jumalana, mutta samalla perusteellahan voisi väittää vaikka panteistia yksijumalaiseksi, jos hän uskoo kaiken olevan yhtä ja kaiken olevan jumalaa.

Mutta palataksemme vielä kauppatorille, kauppatorilla poseerasi Lordi yhtye noin 80000 ihmisen yleisölle. Kauppahallin takana Jesus is Lord bussi jakoi sanomaansa muutamille kymmenille WC jonossa kärvisteleville.

Mikä siis on marginaalia ja mikä valtavirtaa? Porvoon vanha puukirkko paloi viimeyönä, vanha tekee tilaa uudelle vähän niinkuin 20-luvun modernismissä konsanaan. Saisikohan Lordista Herran ihan vaan kirjoittamalla, monia ennustuksiahan Lordi varmasti täyttää muutenkin, loput voidaan keksiä.

Kansasta ja juhlimisesta

Tänään on myös meillä psudomorfoosiharrastajilla julapäivä. Kansainvälisen iskelmäkilpailuvoiton kunniaksi tänään Helsingissä järjestetään kansanjuhla.

Kuinka kansanjuhla siis järjestetään? Kukaanhan ei ole koskaan tullut pohtineeksi kuinka suomalaiset juhlisivat euroviisuvoittoa. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että malli haetaan jääkiekko-otteluiden voittamisesta.

Jääkiekko-ottelun juhliminen kuitenkin on hyvin lähellä kansan kokemusmaailmaa. Tämä juhlimisen muoto perustuu vahvasti perustuu vahvasti viinan juomiseen ja huutamiseen. Myös käsien tai muiden asioiden heiluttamisella ilmassa ja hassuihin hattuihin pukeutumisella on oma osuutensa tässä juhlimismuodossa.

Kontrastiksi voisi mainita vaikkapa kansainväliset kuvataiteen tai klassisen musiikin kilpailujen voitot. Niitä juhlitaan yleensä kilistämällä kuohuviinilasia ja kättelemällä. Tämä juhlinnan muoto ei ole lähellä kansaa.

Lordi itse ei ainakaan ole pyrkinyt jääkiekkoanalogioita välttämään. Yhtye on itse koko kilpailn ajan erilaisissa tiedotustilaisuuksissa viljelleet laajalti jääkiekkotermistöä, ja suoraan rinnastaneet oman projektinsa ja sen mahdollisen menestyksen jääkiekkomenestykseen. Pitipä yhtyeen laulusolisti jopa esiintyessään jääkiekkopäähinettä päässään.

Kansanjuhlan paikka on määräytynyt kauppatorille siksi, että kyseisellä paikalla on juhlittu joskus jääkiekon maailmanmestaruuden voittamista. Ihan hyvä paikka spontaanille kansanjuhlinnalle, mutta ei kauhean hyvä paikka järjestetylle konsertille.

Kapea, satama-altaisiin rajautuva kaistale sopii hyvin pienille ja keskikokoisille konserteille, mutta jos tilaisuudesta todella kasvaa kansanjuhla niin paikka käy hyvin ahtaaksi. Esimerkiksi Kaivopuisto miellyttävinen nurmi-alueineen olisi soveltunut tarkoitukseen huomattavasti paremmin.

Meitä pseudomorfoosiharrastajia toisaalta lämmittää se että kansanjuhla pidetään aivan helsigin pseudomorfoosikeskustassa. Harmi vain että Hard Rock Hallelujaa ei raikaa pseudomorfoosikeskustan ytimestä, suurkirkon portailta.

No kaikkea ei voi saada, tärkeintä on että saamme kansanjuhlan. Aion itsekin olla paikalla tutkimassa kansan juhlinnan muotoja ja välineitä. Laulammeko "lordi on uusi euroviisuvoittaja" perinteisellä jääkiekkonuotilla, tai missä roolissa salainen saatanallinen käsimerkki on näissä menoissa (lue lisää käsimerkeistä Käymälästä).

Ei siis muut kuin Hard rock Hallelujaa, kansanjuhlakin alkaa aivan näillä minuuteilla.

madonna

Puhuin muutama teksti takaperin metallimusiikin ja uskonnollisten muotojen suhteista. Uskonnollisten muotojen käyttö tuntuu olevan nousussa myös perinteisen populaarimusiikin puolella.

Madonna, joka jo taiteilijanimensä valinnastaan lähtien on ollut konfliktissa uskonnon kanssa, on päässyt taas otsikoihin aiheella. Tällä kertaa lavashowssaan Los Angelesissa hän antoi uutislehti 100:n mukaan "kuvainnollisesti naulita itsensä ristille."

Hyvin raamattunsa lukeneet saattavatkin muistaa, että Madonnaa, Jeesuksen äitiä, ei kirjassa naulattu ristiin, vaan Jeesus itse kahden ryövärin kera. Ilmeisesti tämä asiavirhe ei kuitenkaan ole se varsinaisesti se skandalöösi seikka, vaan popmusiikin ja uskonnollisen kuvaston yhdisteleminen yleensä on Yhdysvalloissa hyvin herkkä aihe.

CNN kuvailee uutisessaan aiheesta shown sisältäneen uskonnollisen symboliikan lisäksi myös sadomasokististä kuvastoa.

Itse pidin tätä sinänsä triviaalia seikkaa varsin kiinnostavana, sillä olen iltapuhteinani pohdiskellut näitä moderninjälkeisen uskonnollisuuden ilmaisumuotoja enemmänkin.

Mielestäni on varsin kiehtovaa pohtia minkälaisia muotoja uskonnonharjoittaminen ottaa länsimaisen kulttuurin pikkuhiljaa saavuttaessa fellahistisen tilan.

Palvotaanko esimerkiksi Elviksen, tai Che Quevaran kuvaa rock-konserttimaisin menoin kristillisen messun sadomasokistisellä versiolla? Tehdäänkö se hirviönaamari naamalla, vai esimerkiksi norjalaishenkisessä pingviinimaskissa?

Entä löytääkö performanssitaiteen, uuden sirkuksen tai muiden esittävän taiteen marginaali-ilmiöiden uusritualistisuus tiensä taiteen marginaalista uudenlaisen uskonnonharjoittamisen keskiöön?

Vai palataanko sittenkin perusasioihin, voisiko Roomalaiskatolinen kirkko lunastaa paikkansa universaalina kirkkona, vai mennäänkö vielä pidemmälle yksinkertaiseen vuodenaikojen vaihtumiseen perustuvaan arkaaiseen taikauskoon?

Tulevaisuudestahan emme voi varsinaisesti tietää mitään, mutta on ihan hedelmällistä seurailla erilaisia kehityskulkuja ja pohtia minkälaisiin suuntiin asiat saattavat olla menossa.

kaksoismarginaalisuudesta vielä

Huomasin että edellisessä kirjoituksessani käsittelemäni kaksoismarginaalisuuden käsite tuli käsiteltyä varsin ylimalkaisesti. Käsittelen sitä siin nyt havainnollisesti muutaman tapausesimerkin kautta.


Kaikki 90 luvun alussa eläneet varmaankin muistavat Vanilla Icen. Vanilla Ice oli 1990-luvun alun menestyksekkäin rappari. Hänen levynsä to the extreme möi aikoinaan 11 miljoonaa kappaletta, tehden hänestä genrensä menestyneimmän artistin.

Voidaan kysyä osasiko hän rapata paremmin kuin muut, vai oliko hän kenties muita rappareita parempi tanssimaan? Itse luulen että ratkaisu löytyy nimenomaan kaksopismarginaalisuusteoriasta.

Tässä on kyse rodullisesta marginaalisuudesta: musta hiphop-kulttuuri on valkoiselle valtakulttuurille liian marginaalista. Kun syntyy tuplamarginaali, valkoinen rap, ollaan palattu valtavirran ymmärtämään muotoon.

Keskiluokkaiselle kuluttajalle on helpompaa ymmärtää urheilullisen valkoisen miehen lauluja omasta cooliudestaan, kuin vaikka Public Enemyn mustia vallankumouslauluja.

Musta Hip-hopkulttuuri edusti amerikassa selkeää uhkaa, samoihin aikoihin Vanilla Icen kanssa länsirannikon lähiöissä oli nousemassa väkivaltaa, rikollisuutta ja huumeidenkäyttöä ihannoiva gangsta rap. Vanilla Ice ei kiroillut, ei puhunut huumeista tai politiikasta, ja näyttikin enemmän Elvikseltä kuin hip-hopparilta.

Myös Elvishän oli rodullisen marginaalin marginaalissa valkoisena rock-laulajana. Tosin asetelma ei ole aivan yhtä selkeä, onhan rockilla juuria myös valkoisessa musiikissa. Samalla tavalla esimerkiksi Bob Marley oli puoliksi valkoisena mustan Reggae musiikin marginaalissa.

Marginaalisuutta on myön muunlaista, otetaan esimerkiksi vaikkapa poliittinen marginaalisuus. 1990-luvulla suomessa oli melko laaja punk-skene. Skene oli poliittisesti yhtenäinen, anarkistisen punavihreä. Skeneen sinänsä kuului hyvin monenlaisia alaryhmiä, mutta nihilistisimmätkin niistä boikotoivat samoja tuotteita ja suhtautuivat hyvin vakavasti rauhanasiaan, eläintenoikeuksiin ja kaikkeen mikä oli havaittu punkkiin kuuluvaksi. Skenessä oli kuitenkin yksi repeämä, Levy-yhtiön teinipunk orkesterit jakelivat pienlehdistössä poliittisesti epäkorrekteja lausuntoja tyyliin "tulispa pian se anarkia, niin pääsis ajaa pantsukilla".

Vuosia vieri, skenen punkbändit kiertävät edelleen samoja keikkapaikkoja kiljupalkalla. Apulanta on suomen ykkösrivin bändejä, niinkuin Tehosekoitinkin oli kunnes lopetti huipulla. Nykyään Toni Virtanenkin antaa valtalehdistölle mielellään poliittisesti punavihertäviä kannanottoja erilaisista häntä koskettavista aiheista. Onhan hän nyt päässyt pois marginaalista itse.

Ilmiö ei sinänsä rajoitu musiikkiin, esimerkiksi surrealistinen liike aikoinaan rekuuperoitiin muutosvoimaisesta poliittisesta liikkeestä vaarattomaksi taideilmiöksi Salvador Dalin kautta. Taiteilijan joka ei koskaan surrealismiä ymmärtänyt, tuli siksi myös heitetyksi ulos koko surrealistisesta liikkeestä, mutta taidehistoriassa mainitaan aina tärkeimpänä, usein ainoana surrealistina. Salvador Dali on myös yksi niitä harvoja 1900-luvun taiteilijoita, joista on tullun ns. kotitalous nimiä, nimiä jotka useimmassa kotitaloudessa tunnetaan. Kaikki tämä siksi, että hänen persoonansa oli oiva väline tekemään epäilyttävästä marginaali-ilmiöstä vaaratonta koko kansan huvia.

Näin siis toimii kaksoismarginaalisuus, työkalu marginaali-ilmiöiden rekuuperointiin valtavirran ymmärtämään muotoon.

Hirviö-iskelmä

Nettiä selatessani satuin törmäämään tähän visuaaliseen tutkielmaan Lordin ja Vesa-matti Loirin ulkoisista yhteneväisyyksistä, ja mieleeni palasi vanha tuplamarginaalisuusteoria.

Idea on yksinkertainen. Ensin syntyy marginaalikulttuuri, joka poikkeaa valtakulttuurista. Valtakulttuuri ei pysty marginaalikulttuurin muotoja sellaisenaan sulattamaan, vasta kun marginaalikulttuurin sisälle syntyy marginaalikulttuurin marginaalikulttuuri, ovat muodot yhtäkkiä lähempänä valtavirtaa kuin alkuperäistä marginaalia.

Lordi on julistanut olevansa metallikentän marginaalissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Metallimusiikissa, varsinkin Norjalaisen vaikutuspiirin alaisessa sellaisessa, on ensisijaisen tärkeää olla pelleilemättä. Voisi jopa käyttää termiä elintärkeää, sillä pelleileminen on vienyt monta muusikkoa ennenaikaiseen hautaan.

Norjalaista vakavuutta voi näin postmodernin ironia läpitunkemassa yhteiskunassa olla vaikeaa ymmärtää. Lähestymistä voi ehkä helpottaa klassinen peliteoria: kuvittele tilanne jossa ryhmä raavaita miehiä on pukeutunut nahkaan, piikkeihin ja pingviinimaskeihin. Jos kaikki ovat tosissaan, niin silloin kyseessä on kova juttu jonka kanssa ei parane pelleillä. Jos kaikki ovat liikkeellä huumorilla, niin kyseessä on postmodernistisen ironinen tilanne. Jos kuitenkin osa on tosissaan, ja osa pelleilee, niin silloin tilanne asiaan tosissaan suhtautuville hyvin nöyryyttävä.

Esimerkiksi Burzumia tai Mayhemiä ei voisi lähettää euroviisuihin, heidän marginaalikulttuurinsa ei ole mitenkään valtakulttuurin kanssa yhteensovitettavissa. Hard Rock Hallelujah taas kuulostaa enemmän muilta euroviisuilta kuin vaikka Burzumilta. Lordi kutsuu musiikkiaan Monster Rockiksi. Toivottavasti nyt kansainvälisen iskelmämenestyksen myötä he ymmärtävät päivittää nimityksen täsmällisempään Monster schlageriin. Tämä helpottaisi myös yhtyeen kansainvälistä markkinointia, ja vähentäisi riskiä itsensä vakavasti ottavan norjalaisen koulukunnan kohtaamiseen.

Hyvä suomi, Hyvä Lordi, elämme suomalaisen iskelmämusiikin parasta aikaa. Tästä kelpaa lapsenlapsillekin kertoa aikanaan. Tuskin maltan odottaa mitä näemme seuraavaksi: Lordi elokuvan, Lordi tietokonepelin, Lordi kirjan vai kenties Lordi elämyspuiston?

Hardrock ja hallelujaa

Käsittelin Lordia jo edellisessä kirjoituksessani, mutta joudun vielä palaamaan aiheeseen. Puhunhan nyt aivan eri ilmiöstä, viimeksi keskustelunalaisena oli suomen euroviisuehdokas Lordi, nyt keskustelussa on euroviisuvoittaja Lordi. Ero on huomattava.

Aloitetaan subjektiivisesti. Miltä minusta tuntui katsoessani euroviisuja? Ensimmäistä kertaa elämässäni katsoin euroviisuja kiinnostuneena. Pystyin katsomaan useimmat esitykset, vaikka yleensä pitkästyn kuoliaaksi viimeistään toisen esityksen kohdalla. Lordi tavallaan viritti olemassaolollaan koko kilpailun toimivaksi viihdepaketiksi. Toisaalta olin melko ymmälläni itse esityksestä, toisaalta esityksen aikana ruudulla pyörivät suomennetut sanat vaikuttivat aika ihmeellisiltä, ja toisaalta koko show oli jotenkin hämmästyttävän hyvin euroviisuissa toimiva.

Yleensähän euroviisut ovat olleet pitkästyttävä särmätön iskelmäparaati, joka kiinnostaa vain eläkeläisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä. Nyt euroviisut ovat olleet ykköspuheenaihe kaikkialla. Tietenkin suomen menestyminen on suomalaisia kiinnostava ilmiö, mutta myös laajemmin Lordin voitto oli laajuudessaan ennennäkemätön.

Mitä siis on tapahtunut? Keskustelin lyhyesti kollegani Lauri Olavin kanssa ilmiöstä, ja hänellä oli asiasta jo teoria. Eurovision laulukilpailut ovat tähänasti olleet liian pinnallinen, sisällötön, mutta silti mahtipontinen tapahtuma jotta suuret massat sitä oikeasti arvostaisivat. Nyt Lordin myötä länsimainen kulttuurimme on vihdoin saavuttanut eurovision laulukilpailujen tason.

Lordi myös kauniisti huipentaa Rock-musiikin kehityskulun kapinallisesta ja yllätyksellisestä katu-musiikista lopulliseen muotoonsa hiottuun, loppuunasti meikattuun staattiseen euroviisumuottiin.

Mutta mistä se hallelujaa tulee? Lordin kappalehan on nimeltään Hard Rock Hallelujah, kappaleen asetelma on hieman perinteisestä metallimusiikista poikkeava. Uskonnollinen symboliikka on aina kuulunut raskaaseen rokkiin, mutta yleisin asetelma on ollut se, että esitetään suoraan kristinuskon vastaisia sanoituksia. (poikkeuksena white metal).

Lordi ei euroviisukappaleessaan esitä uskonnonvastaista kantaa, vaan kappaleessa käytetään kristillistä termistöä Hard Rock:in nostamiseksi palvonnan kohteeksi. Lordi siis toisinsanoen käyttää hyväkseen kristillistä rituaalitermistöä, niiltäosin kuin se on yhteensopivaa hard rock rituaalitermistön kanssa. Tältäosin Lordi siis selkeästi täyttää pseudomorfoosin tunnusmerkit, kristilliset muodot on täytetty Hard Rockilla.

Kiinnostavinta kuitenkin juuri nyt on pohtia sitä, miksi Lordi nimenomaan voitti Euroviisut. Kukaanhan ei varsinaisesti uskonut bändin noin hyvään suoritukseen, ei edes bändi itse. Olen itse pohtinut löytyisikö ratkaisu toisen uskonnollisuuden käsitteestä. Toinen uskonnollisuus tarkoittaa varsinaisen uskonnollisen vaiheen jälkeen kulttuurissa heräävää kaipuuta uskonnonkaltaiseen toimintaan, ilman kuitenkin elossaolevaa uskonnollista traditioa.

Olisiko tässä avain Lordin menestykseen: eurooppalaiset ovat niin etääntyneitä kristinuskosta ettemme pysty varsinaista uskontoa omaksumaan, mutta Lordin kaltainen esiintyjä pystyy herättämään meissä samoja tunteita, rock kliseiden kautta hyväksytymmässä muodossa kuin pelkkä uskonto pystyisi tarjoamaan.