Uusi Suomi

Vieraillessani valokuvataiteen museon journalisminäyttelyssä huomasin hauskan yksityiskohdan. Avajaispuheessa kiitettiin sekä perinteikästä suomalaista sanomalehteä Uutta Suomea negativikokoelmansa lahjoittamisesta, että uutta verkkojulkaisua uusisuomi.fi näyttelyn sponsoroinnista.

Uusi suomi on siis noussut haudastaan uudessa, nykyaikaisen verkkolehden muodossa. Ensimmäisenä tulee mieleen satu kissasta räätälinä:

Hiiri oli kerran kissan räätälinä. Kissa käski tehdä takin. Hiiri lupasi.
Kissa meni takkiaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä takkia tullut."
"No, mikäs siitä tulisi?"
"Housut."
"No, tee ne!"

Kissa meni housujaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä housuja tullut."
"No, mikäs siitä tulisi?"
"Tulisi liivit."
"No, tee ne!"

Kissa meni liivejään noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä liivejä tullut."
"Mikäs siitä sitten tulisi?"
"Tulisi lakki."
"No, tee se!"

Kissa meni lakkiaan noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä lakkia tullut."
"No, mikäs sitten tulisi?"
"Tulisi kintaat."

Kissa meni kintaita noutamaan.
Hiiri sanoi: "Ei tästä kintaita tullut."
"No, mikäs sitten tulisi?"
"Tulisi tuppi."
"No, tee se!"

Kissa meni tuppeaan noutamaan.
Mutta kun silloin kaikki kangas oli loppunut, hyppäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä alkaen ovat kissa ja hiiri vihoissa keskenään.

Suo

Jos minulta kysyttäisiin mikä on suomalaisuuden alkusymboli, vastaisin todennäköisesti suo. Suolla, ja ennenkaikkea sen tuhoamisella on aivan oma erityisasemansa suomalaisessa historiassa ja kansallisessa alitajunnassamme.

Suomalaisen identiteetin rakennuspalaset on redusoitavissa kolmeen peruselementtiin: suohon, kuokkaan ja Jussiin.

Suo on aikoinaan ollut se suomalaisuudelle ominainen maisema, hankalasti hyödynnettävä, hankalasti kuljettava, vaarallinen ja täynnä pelottavaa toiseutta edustavia kosteita onkaloita.

Kuokka taas edustaa tekniikkaa, maa ja metsätaloutta. Kuokalla aseistautuneena sankarimme jalostaa suon toiseuden turvalliseksi ja hyödylliseksi pelloksia tai metsäksi (eli puupelloksi). Innostus tekniikasta on aina ollut suomalaisille ominaista (lue vaikka Angel Ganivetin "Kirjeitä Suomesta", jos et minua usko), ja vaikka kuokasta on suuri aikamoinen harppaus nykyaikaiseen turpeennostotekniikkaan, niin kuokka silti vieläkin pysyy mielissämme tämän ilmiön alkusymbolina.

Jussi taas on pinnallisesti tarkasteltuna moderni fiktiivinen hahmo Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla romaanista, mutta syvällisemmin kyseinen hahmo kiteyttää suomalaisen identiteetin. Samaan tapaan kuin amerikkalaiset haluavat nähdä itsensä lehmipoikina preerialla, suomalaiset haluavat nähdä itsensä Jussina suonlaidassa. Siksi jokaisella toimistorotalla on kesämökki. Vain valloittaessaan perunamaalleen elintilaa villiltä luonnolta kokee suomalainen mies todella olevansa suomalainen mies.

Tästä suomalaisessa identiteetissä on pohjimmiltaan kysymys: Suomalaisesta miehestä hyökkäämässä alkeellisin välinein ylivoimaisen diversiteetin omaavaa toiseutta vastaan, pikkuhiljaa kangistaen sen omia intressejään palvelemaan.

En sano että tässä olisi sinänsä mitään vikaa. Eikä suomalaisen identiteetin pohjaksi oikein ole paljoa muuta kuin suo ja muutama hävitty sota. Esimerkiksi keski-ikäisen konttorirotan tapauksessa suokuokkajajussi-identiteetti toimii positiivisenä voimavarana.

Ongelmalliseksi kyseinen suuntautuminen kuitenkin muodostuu silloin, kun siitä kärsivät päättävissä asemissa olevat ihmiset. Parhaiten tämä ilmiö on nähtävissä Amerikkalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Siellä lehmipaimen-identiteetin ollessa (messiaskompleksin ohella) tärkein vapaan maailman johtajan maailmankuvan raaka-aine, johdetaan nykyaikaistasuurvaltaa kuin erämaalinnaketta.

Suomessa taas Keskustapuolueen noustua valtaan, on suokuokkajajussi-identiteetti noussut merkittäväksi poliittiseksi muuttujaksi. Tänään Yle uutisoi suomen haluavan muuttaa Turpeen luokittelun uusiutuvaksi energiamuodoksi, jotta voisimme täyttää EU:n tavoitteet uusiutuvien energiamuotojen osuuden lisäämisestä.

Sinänsä pyrkimys on linjassa suomen ympäristopolitiikan kanssa. Siis siihen että kaikkiin ympäristövelvoitteisiin vastataan mieluummin muuttamalla velvoitteita vastaamaan nykykäytäntöjä, kuin nykykäytäntöjä vastaamaan velvoitteita. Esimerkiksi jos keskustalaiset päättäjät pitävät yksityisautoilusta uusilla autoilla, niin verotusratkaisuissa ympäristötietoisuutena esitetään uusien autojen verotuksen laskemista.

Keskustelu turpeen uusiutumisesta on kuitenkin vellonut jo pitkään. Muistan mieten suomen tutkivan journalismin aisankannattaja MOT ohjelma jo muutama vuosi sitten teki jutun turpeen ekologisuudesta.

Nyt Turve haluttaisiin siis EU-tasolla uudelleenmäärittää uusiutuvaksi. Teoriassahan se sitä onkin, todellisuudessa kuitenkin turve uusiutuu äärimmäisen hitaasti. Luonnonvarasia soita on nytkin hyvin vähän jäljellä, jo tärveltyjen turvepeltojen biodiversiteetti ei enää palaudu.

Veganismista

Kuulun niihin, jotka jo nuorella iällä jättivät lihan pois ruokavaliostaan . Näin vanhemmiten useimmat nuoruuden idealisimiin liittyneet asiat ovat jo aikaa sitten kadonneet, mutta ruokavalioni olen säilyttänyt.

Olen minä sitä toki lukemattomilla tavoilla muuttanut. Olen kokeillut ainakin kiilalaisvaikutteista, japanilaisvaikutteista, lähi-itäistä vähä/hyvä-hiilihydraattista, sekä sovelletua Oxfordilaistyyppistä kasvisruokavaliota.

Kaikki ovat tietenkin enemmän tai vähemmän pseudomorfoottisia, sillä ensinnäkään kyseessä ei ole varsinaiset kasvisruokavaliot, vaan erilaisista ei kasvisruokakulttuureista sovelletut ruokavaliot, ja toisekseenkin koska minä en koskaan ole kyseisiin ruokakulttureihin perehtynyt riittävän syvällisesti, jotta pystyisin edes lähestulkoon oikeaoppisia ruokia valmistamaan.

Nyt olen kuitenkin löytänyt perinpohjaisimmin pseudomorfoottisimman ruokavalion tähänmennessä. Ryhdyin nimittäin Vegaaniksi. Tähän ruokavalioon minut johti kaksi toisistaan riippumatonta seikkaa. Ensinnäkin lapsellani ilmeni maito-allergia, enkä käytännöllisenä ihmisenä jaksa laittaa useampia erilaisia ruokia. Toisenakin luin Antti Nylenin esseekokoelman vihan ja katkeruuden esseet, jonka luettuaan tusin kukaan vähääkään tunteva ihminen voi olla ryhtymättä vegaaniksi.

Aloittelevana vegaanina (ja pitkänlinjan pseudomorfoosiharrastajana) minua hieman ihmetytty muutama seikka. Itse olin luullut Veganismin perustuvan siihen, että ruokavaliosta jätetään eläinperäiset tuotteet pois. Luettuani hieman vegaaniruokien reseptejä, ja vierailtuani vegaanikaupassa huomasin että vegaaniruokavaliossa onkin kysymys siitä, että eläinperäiset tuotteet korvataan näitten tuotteiden ominaisuuksia jäljittelevillä teollisesti valmistetuilla tuotteilla.

Törmäsin samaan ilmiöön jo ryhtyessäni kasvissyöjäksi. Monet kasvisruuat ovat itseasiassa liharuokajäljitelmiä. Räikeimpinä näistä erilaiset lihajäljitelmät. Useimmat epäonnistuvat jäljittelypyrkimyksissään surkeasti, mutta tämä kuitenkaan ei ole vielä pahinta. Pahinta on se, että jotkut tuotteet tässä tehtävässä onnistuvat.

En tiedä teistä muista, mutta itse en ainakaan halua syödä lihaa. Ryhdyin kasvissyöjäksi jotta minun ei tarvitsisi syödä lihaa, en siksi että voisin syödä huonoja lihajäljitelmiä. Jos haluaisin syödä lihaa niin söisin lihaa, en lihajäljitelmiä.

Näin vegaanina huomaan että tämä samainen ilmiö tuntuu eskaloituvan. Varmaankin kaikesta mitä elintarviketeollisuus on vuosisatojen aikana keksinyt eläimistä prosessoida on olemassa jonkinlainen vegaaninen jäljitelmä.

Kuten jäljitelmät yleensä, nämä eivät maultaan tai laadultaan yleensä vastaa esikuviaan, ja hinta on huomattavasti kalliimpi. Erityisen selvästi ongelmat näkyvät, jos tehdään perinteisiä ruokia (Vaikkapa lasagnea soijajuustosta) tai leivotaan tai tehdään jotain muuta ruokaa jossa ainekset reagoivat toisiin aineisiin.

Koska veganismi ei ole vain ruokailutottumuksiin vaikuttava valinta, vaan kokonaisvaltainen elämäntapa, vaikuttaa se siis myös sellaisten asioiden kuin keinonahkakenkien (Näistä Nylen kirjoittaa enemmän Dandyveganismi esseessään) ja tekoturkisten kysyntään.

Innokkaimmat lihansyöjien tapoja jäljittelevät voivat jopa ostaa seinilleen vegaanisia eläimenpääjäljennöksiä, kuten tuon jutun kuvituksena esitetyn hirvenpään.

Itse haluaisin nähdä kasvissyönnin nimenomaan luopumisena näistä kestämättömistä elämäntavoista. En myöskään ole suuri prosessoitujen elintarvikkeiden ystävä, haluan suosin mieluummin yksinkertaisista raaka-aineista itse valmistettuja asioita (varmaankin jäänyt mieleen lyhyestä vähähiilihydraattisen ravinnon kaudestani, muuten typerä ruokavalio varsinkin kasvissyöjälle).

Toisaalta täytyy kyllä tunnustaa että syön erilaisia korviketuotteita, lasta varten niitä on kuitenkin ollut tapana ostaa ja tulee siinä sivussa sitten syötyä itsekin. Monet ovat aivan syötäviä.

Niin ja oikeastaan rupesi kyllä tässä kirjoittaessa vähän tekemään mieli tuollaista hirvenpäätäkin.

Tofupallid

_MG_2510.CR2
Originally uploaded by anttia

Virolaista tuotantoa. Näyttävät kanapyöryköiltä ja maistuvat lihapiirakalta.

Hobo chic

Nyt kun heroin chic on jo niin passe, on muotialan aina haistella uusia tuulia. Virkistävä tuulahdus käy tälläkertaa katuojan suunnasta. Taas kerran ylemmän sosiaaliluokan pysähtyneisyyyttä pyritään piristämään alemman sosiaaliluokan ilmiöitä jäljittelemällä. Tälläkertaa ilmiön nimenä on Hobo chic.

Perusajatuksena on siis design vaatteet, joiden tyyli on kopioitu kodittomien ja muiden vähempiosaisten pakonsanelemasta asustuksesta.

En itse seuraa muotimaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ilmeisesti kyseessä on melko näkyvä ilmiö, ainakin Helsingin sanomat on kokenut tarkoituksenmukaiseksi kirjoittaa asiasta parikin artikkelia.

Helsingin sanomissa on esitetty ilmiön taustaksi Naomi Klainin No Logo kirjassa esitetyn huomion lökäpöksyistä; slummeissa housut periytyvät isommilta veljiltä pienemmille, ja näinollen ovat siis useimmiten vääränkokoisia. Slummeissa noisevia trendejä spottailevat coolhunterit ovat sitten tulkinneet tämän tyyliksi, ja markkinoineet ostokykyiselle keskiluokalle.

Havaintoa voisi myös laajentaa, monet nuorisokulttuurit ovat ammentaneet elinvoimansa samasta lähteestä. Lökäpöksyt tietenkin liittyvät olennaisesti hiphop-kulttuuriin, mutta myös esimerkiksi Rock and roll on syntynyt varsin samaan tapaan.

Alaluokkaiset rasvatukkaiset nuorisorikolliset soittivat neekerimusikkia pukeutuneena kullankaivajahousuihin ja lentäjätakkeihin. Tämä ei vielä itsessään ollut mitenkään skandalöösiä, vasta kun kyseinen tyyli alkoi houkutella laajemmin jäljittelijöitä keskiluokasta, aikana jolloin yleisesti seurattiin perinteistä pukeutumis ja musiikki-kulttuuria, silloin törmättiin ongelmiin.

Tästä perimyslinjasta pulpahti ulos myös eräs kiinnostava pseudomorfoosi: Design-farkut, jotka Calvin Klain keksi seitsemänkymmentäluvulla, ja jotka kahdeksankymmentäluvulla rantautuivat City-kulttuurin mukana myös Helsingin yöelämään. Kullankaivajan työasusta nuorisorikollismuodin kautta muodin huipulle.

Viisikymmenttäluvulla kuitenkin vielä pukeuduttiin perinteisiin miesten tai naisten vaatteisiin. Esimerkiksi rokkia hieman varhaisemmat Beatnikit kuuntelivat kyllä mustaa musiikkia jatsia, mutta pukeutuivat perinteisiin miestenvaatteisiin. Huomattavasti keskimääräistä resuisempiin tosin.

Jazz itsessään on myös nimenomaan Hobo chic, kyseisen musiikinlajin kehityksestä 1900-luvun alun mustilta clubeilta nykyiseksi keskiportaanjohtajien sikarinpolttomusiikiksi (kts. Pori Jazz) voisi kirjoittaa useampiakin tekstejä.

Beatnikitkin olivat Hobo chic. He olivat yläluokkaisista tai vähintään keskiluokkaisista oloista kotoisin olevia ihmisiä (esim William S. Burroughs oli erittäin merkittää mekaanisia laskimia valmistavasta Burroughsin sukua).

He ihannovat kulkurielämää, ja myös toteuttivat sitä itse käytännössä. Resuisissa haisevissa miestenvaatteissaan he vaelsivat benzendriinipäissään rannikolta rannikolle. Erotuksena todellisiin kodittomiin tosin oli se, että ylä tai keskiluokkaisen taustansa ansioista ansiosta he pystyivät aina vetäytymään tarvittaessa johonkin rauhaisaan paikkaan kirjoittamaan seikkailuistaan, ja tietenkin se että he pystyivät aina antamaan jäsentyneitä (tai jäsentyneen epäjäsentyneitä) haastatteluja medialle.

Beatnikkejä seurasi sitten hippiliike, joka monin tavoin sekä muistutti edeltäjäänsä, että poikkesi siitä. Molemmat edustivat jonkinlaista transendettiä etsintää, tai vähintään pakoa edellisen sukupolven normeista. Luonteeltaan ilmiöt olivat kuitenkin erityyppisiä; Beatnikit olivat pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, hippiliikkeeseen verrattuna voidaan käyttää termiä elitistinen. Hippiliike taas oli vastakulttuuria, valtakulttuurin negaatio. Suurten ikäluokkien nuorison äkillisestä massamobilisaatiosta.

Keskiluokan vaelluksesta San Fransiskoon kukat hiuksistaan kommentoi aikoinaan Milan Melvin, yksi Height-Ashburyn kanta-asukkaista näin: se oli "todella vimeinen naula arkkuun. Juntit ottivat sen tosissaan ja potkivat mummojen puutarha-aidat nurin, jotta saisivat kukkia tukkaansa ja voisivat saapua asianmukaisesti pukeutuneina ja niin kuin lehdissä oli kuvailtu".

Mitä tulee pukeutumiseen, niin hippiliike asettuu aika tarkasti perinteisen miesten/naisten pukeutumisen lopulliseen murtumiskohtaan. Näin jälkikäteen hippiliikkeen voisi helposti kuvitella edustaneen pukeutumisen suhteen hobo romantiikkaa, näyttiväthän resuiset hipit lähinnnä kulkureilta. Pyrkimykset kuitenkin olivat ilmeisesti toisenlaiset, Alice Echols sivuaa aihetta kirjassaan Uhoa ja unelmia:"Pukeutumisellaan kauniit ihmiset (Tom Wolfen hipeistä käyttämä termi) korostivat erilaisuuttaan ja omaksuivat siksi muiden aikakausien ja kulttuurien asuja: Davy Crockettin nahkahousut, armeijan ylijäämävaatteet, buddhalaiset kaavut, Edvardiaaniset puvut, Erroll Flynnin merirosvopaidat, intiaanien otsanauhat, viitat, cowboy-ja beatlessaappaat, oudot päähineet - knallit, silinterit, lännenhatut, eskimohuput, mikä tahansa kelpasi - sekä tietenkin helminauhat."

Tästä pakonomaisesta yrityksestä sulloutua minkä tahansa muun kulttuurin muotoihin kuin omiinsa syntyi sitten amerikkalaiselle kulttuurille, ja ajalleen 60-luvulle luonteenomaisin ilmiökokonaisuus: hippi.

Yrityksestä pukeutua mihin tahansa muuhun, kuin parhaillaan hiipuvan länsimaisen pukeutumiskulttuurin muotojen rippeisiin syntyy oma muotonsa. Nykyäänhän me tunnistamme välittömästi hippivaatteen kun sellaisen näemme. Ruotsalaiset halpavaateketjutkin tarjoavat meille omat versionsa teemasta aina hippeuden ollessa muotia.

Mutta mikä näissä meitä sitten viehättää, miksi me länsimaisen keskiluokan edustajat etsimme aina jotain rosoisempaa, rajumpaa, aidompaa, ja aina sieltä vähempiosaisten keskuudesta. Johtuuko se siitä, että oma kulttuurimme(jos sitä on) on niin tylsää ja vähäveristä, ettemme jatsa sitä itsekkään haukottelematta, vai onko kenties kyse ilkeästä kolonialistisesta luonteestamme.

Siis siitä että onnistuneesti riistettyämme erilaisia väestöryhmiä materialistisesti vuosisatoja, loogisena jatkumona tälle haluamme myös riistää heitä myös henkisesti. Esimerkkinä mainitsemani mustan musiikin lajit on aika hyvin valkaistu. Jazz täysin, Rock suurimmaksi osin ja Hip Hop osittain.

Nyt viedään kodittomilta viimeinen asia mitä heillä on enää jäljellä, heidän tyylinsä. Kodittomilla itselläänhän ei kodittomien muotiin ole varaa, pian varmasti kaikki kodittomuustyyliin liittyvät tekijänoikeudet siirtyvät erilaisille kansainvälisillä muotitaloilla, samaan tapaan kuin peritneisten kasvilajien siementen oikeudet siirtyvät kansainvälisille maatalousyrityksille sitä mukaa kun ne niitä keksivät.

Nude religion

Törmäsin tälläiseen sivustoon, itselleni ei oikein auennut tuo uskontopuoli asiassa, mutta toisaalta tyydyttänee nykyihmisen uskonnollisen kaipuun siinä missä salonkibudhalaisuuskin.

We are the fishermen

No, tästä en edes yritä kirjoittaa mitään syvällistä.

convenience store

_MG_8102.CR2
Originally uploaded by anttia

tandoori

Tandoori on Intiasa ja Pakistanissa yleisesti käytetty saviuuni. Tandooriruuat kuuluvat myös meidän länsimaisten ihmisten herkkuihin, ja niitä saakin lähes kaikista kyseisen alueen ruokakulttuuria edustavista ravintoloista.

Olen joskus miettinyt löytyykö jokaisesta tandooriruokia tarjoavasta ravintolasta tosiaan tandooriuuni, ja miltä pienen tai keskisuuren helsinkiläisravintolan tandooriuuni yleensä näyttää.

Eräänä päivänä helsingin kaduilla kulkiessani sain kuitenkin pseudomorfoottisesta diskurssista katsottuna kiinnostavampaa pohdittavaa. Kansainvälinen hampurilaisketju MC.Donalds mainosti ikkunassaan tandoorikanahampurilaista.

Jos olisin niinktsuttu vittumainen asiakas (joka tietenkin sisim,mässäni haluaisn aina olla), niin olisin välittömästi sännännyt sisään ravintolaan tivaamaan minkälaisessa uunissa heidän kanahampurilaisensa paistetaan, ja tietenkin vähintään valittanut kuluttajavalituslautakuntaa, jos en sitten suoranaisiin oikeustoimiin ryhtynyt, jos kyseiset paistovälineet eivät perinteisen tandooriuunin vähimmäisvaatimuksia täyttäisi.

En sitten käynyt, mutta ajatus jäi pyörimään mielessäni. Hampurilainen on hyvin kiinnostava ilmiökokonaisuus, minkä väliin voidaan jauhaa mitä tahansa materiaaleja ja kulttuurillisia konventioita ilman että kokonaisuus ratkaisevasti muuttuisi. Oli kyseessä sitten tandoorikana, tai vaikka kalakukkohampurilainen, lpputulos on aina sama: hampurilainen joka maistuu vähän omituiselta.

Kuoropojat

Juuri kun luulin nähneeni kaiken, jaksaa maailma vieläkin yllättää minua. Matkustaessani kaikessa rauhassa metrossa yhtäkkiä huomioni kiinnitti erikoinen mainos. Mainoksessa oli joukko viimeisenpäälle stailattuja nuoria miehiä, ja yläpuolella luki teksti Choirboys.

Oletin tietenkin kyseessä olevan jonkinlainen Chippendales tyyppinen tanssiryhmä, mutta ei. Pienellä googlaamisella huomasin kyseessä olevan katolinen poikabändi.

Täsmällisestiottaen kyseessä ei ole pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissahan vanha muoto puristaa uuden ilmiön väkisin omaan muotoonsa. Viimeaikoina olen huomannut jonkinverran ilmiöitä, joissa vanha perinne pakotetaan erilaisiin nykyaikaisiin muotoihin.

Olen hieman kahden vaiheilla sen suhteen, miksi tämäntyyppisiä ilmiöitä tulisi kutsua. Pitäisikö pseudomorfoosi käsittää jonkinlaiseksi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään erityyppisiä epä-aitoja muotoja, vai tulisiko tälläisten ilmiöiden kyseessäollessa käyttää esimerkiksi termiä käänteispseudomorfoosi? Se kertoisi täsmällisesti kysessä olevan pseudomoprfoosin kaltainen, mutta käänteinen ilmiö. Ongelmaksi tässä vain helposti muodostuu se, että kun puhutaan käänteisestä ilmiöstä, niin voidaan saada hyvin erityyppisiä tuloksia riippuen siitä, mihin nähden käänteiseksi ilmiö käsitetään.

Ehkä olisi parasta määritellä tämänkaltaiset ilmiöt jollain omalla termillään, täytynee pohtia asiaa.

Mutta tosiaan, jos alttaripoikapoikabändi kiinnostaa niin käykää ihmeessä tsekkaamassa. Tarkemmat keikkatiedot löytyy ainakin sieltä metrojunan seinältä.

Itsenäisyydestä ja tonttuilusta

Nyt kun vietämme itsenäisyytemme 90-vuotisjuhlaa, lienee hyvä hieman pohtia mitä juhlitaan.

Useimmille meistä lienee nykyään vähintään hämärää mitä valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa. Itsekään en pysty asiaan täsmällisesti vastaamaan. Muistan tosin hämärästi kuoluajoilta 80-luvulta asian minulle opetetun. Jos oikein muistan niin valtiollisen itsenäisyyden määritteet olivat ainakin itsenäinen hallinto, oma raha ja tietysti rajat piti olla. Perustuslakikin taisi asiaan liittyä.

Kuinka suuri osa noista yhdeksästäkymmenestä vuodesta voidaan sitten itsenäisiksi laskea?
Esimerkiksi Ns. suomettumisen aika täyttänee itsenäisyyden määritelmän kirjaimen, mutta ei juurikaan sen henkeä. Hallinnon päätökset tehtiin periaatteessa itsenäisesti, mutta kaikessa päätöksenteossa ykköskysymyksenä oli mitä itänaapurin miellyttäminen.

Pitäisikö pahimmat suomettumisen vuodet vähentää tuosta itsenäisyysajan kokonaissaldosta? Entä niin mihin asti itsenäisen Suomen historiaa voidaan uskottavasti jatkaa?

Jatkuuko se esimerkiksi 1.1.1995 asti, jolloin liityimme Euroopan unioniin, vuoteen 1998, jolloin liityimme EMU:uun tai vuoteen 2002 jolloin otimme euron käyttöön. Vai voidaanko katsoa Suomen olevan itsenäinen valtio vielä mahdolliseen perustuslain ratifiointiin asti.

Toisaalta voin olla täysin väärässä. Ehkä minua vain rasittaa se epämääräinen muistijälki kouluajoilta, joka väittää itsenäisyden olevan selkeästi määriteltävissä. Ehkä se ei sitä ole, google ai ainakaan mitään selkeää vastausta asiasta antanut.

Ehkä itsenäisys on enemmän abstrakti asia, kuten suomalaisen ruuan puhtaus tai suomalaisen työn korkea laatu, tai muut samantapaiset paradoksaaliset väittämät jotka muuttuvat vain sitä todemmiksi mitä vähemmän niillä on varsinaista todellisuuspohjaa.

Esimerkiksi Jukka Tarkka selittää Lapin Kansassa Suomen olevan EU:n jäsenenä itsenäisempi kuin se olisi EU:n ulkopuolella: "Unionista erossa pysyminen ei takaisi nykyistä laajempaa liikkumatilaa, ei uusia vaihtoehtoja unionin tarjoamien rinnalle, eikä siis nykyistä laajempaa valinnan mahdollisuutta. Mikään valtio ei voi olla ympäristöstään riippumaton ja siis itsenäinen sanan äärimmäisessä merkityksessä. Ero on lähinnä siinä, että unionin ulkopuolien ei voi vaikuttaa sen päätöksiin, jäsen voi sentään edes vähän. Jäsenyys tarjoaa siis enemmän itsenäisyyttä kuin ulkopuolella pysyttely."

Kiinnostava näkökulma, perustuu vallallaolevaan pöytäperiaatteeseen, eli siihen että pienen maan etuja ajetaan parhaiten istumalla niissä pöydissä joissa asioista päätetään. Oli pöydässäistujan vaikutusmahdollisuudet miten pienet tahansa, ne ovat aina suuremmat kuin niillä jotka eivät istu kyseisissä pöydissä. Ja vaikka ei olisikaan, niin vähintäänkin tarjoilu on parempaa.

Lisäksi Tarkka puhuu kolumnissaan "yhteisestä tahtotilasta", hänen mielestään suomi on EU:n osana itsenäinen luovuttaessaan päätösvaltaansakin, koska päätösvalta luovutetaan yhteisen tahtotilan vallitessa.

Mielestäni hyvin kiintoisa ajatusrakenne, jota voimme hyvin peilata muihinkin historiallisiin valintoihin. Jos esimerkiksi aikanaan olisimme yhteisen tahtotilan vallitessa liittyneet johonkin muuhun valtioiden liittoon, Neuvostoliittoon, Natsisaksaan tai vaikka Amerikan yhdysvaltoihin, niin olisimmeko tämän jälkeen vielä olleet itsenäisiä?

Esimerkiksi Neuvostoliiton suhteen voidaan aiheellisesti kysyä, olisiko poliittinen liikkumavaramme ollut pienempi vai suurempi, jos olisimme kyseiseen organisaatioonkuuluneet, eli istuneet niissä pöydissä joissa päätöksiä tehdään, kuten nykyään on tapana sanoa.

Suomettumisen ajan päätöksehän olivat jokatapauksessa nimenomaan Neuvostoliiton sanelemia. Nykyään kun politiikan sanelee globaali kapitalismi, eikö nyt tulisi pyrkiä mieluummin Amerikan, kuin Euroopan yhdysvaltojen jäseneksi? Vai pitäisikö, nyt kun globaalin kapitalismin vetovastuu jo valunut Aasiaan, meidän mieluummin pyrkiä osaksi Kiinan Kommunistista Kansantasavaltaa? Siellä ne oikeasti tärkeät pöydät sijaitsevat, ja Suomalainen teollisuuskin hyötyisi kun jäljelläolevat tuotantolaitokset saataisiin siirrettyä Kiinaan ilman erillisiä logistiikkongelmia.

No mutta pidemmittä puheitta, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja kiitos vaan Leninillekin itsenäisyyden myöntämisestä. Se oli oikein kiva juttu, ainakin silloin 1900-luvulla kun se vielä oli muodissa, vaikka täytyy kyllä myöntää että oli siitä kyllä riesaakin.

Mutta niistä tontuista piti vielä puhua, olen jo jonkin aikaa ollut huolissani anarkismin nykytilasta. Anarkistit marssivat riveissä ja valtaavat taloja keskustellakseen naisten oikeuksista ja kuunnellakseen populaarmusiikkia. Ei sillä, että tässä olisi mitään sinällään tuomittavaa, toiminta vaan menee pahasti pseudomorfoottisen puolelle.

Eikös nuo kyseiset hommat ole sosiaalidemokraattien heiniä? Historiallisesti ottaen anarkistien ydinosaamisaluetta on aina ollut pommien räjäyttäminen ja valtionpäämiesten murhaaminen. Nämä yksinkertaiset perustoiminnot ovat luoneet sen maineen ja pelon jota anarkistit ovat ympäri maailma kylväneet.

Suosittelen siis suomen anarkisteja menemään itseensä, jättämään tonttuilun ja perehtymään kemiaan. Se anarkistin keittokirja ei sisällä ruokaohjeita siksi, että anarkismissa ei ole kyse kasvisruuan valmistamisesta roskistavarasta, vaan räjähteiden valmistamisesta ja niitten käyttämisestä yhteiskunnallisen ylärakenteen tuhoamiseen.

Toimikaa!

joulusaatana

Näin joulun lähestyessä meillä kaikilla on omat traditiomme. Minulla pseudomorfoosiharrastajana on tapana jo hyvissäajoin ennen joulua alkaa seuraamaan joulu, ja ennenkaikkea joulupukkikeskustelua.

Joulpukki on vuosien saatossa muodostunut joulunvieton keskeiseksi hahmoksi, ja myös hänen pseudomorfoottiset ulottuvuutensa ovat mitä ilmeisimmät (lue vaikkapa viimevuonna kirjoittamani juttu paiheesta pohjiksi).

Meillä suomalaisilla on aina suunnaton tarve todistaa joulupukin asuvan suomessa, tai ensisijaisesti ei-asuvan muualla kuin suomessa. Suurin taistelu ihmisten mielistä käydään tässäkin asiassa Hollywoodin mielenmuokkauskoneiston kanssa.

Tänävuonna me suomalaiset olemme valinneet taisteluun Hollywoodin omat aseet. Joulutarina on Hollywoodin malliin tuotettu jouluelokuva. Todisteeksi Joulupukin suomalaisuudesta se sopiikin oikein hyvin. Fiktionaalisten hahmojen, erityisesti monista erilaisista perimyslinjoista koostuvien sellaisten fyysistä sijaintia on hyvin hankalaa perustella faktoilla (tosin joskus sitäkin näkee yritettävän). Tälläkertaa onkin elokuvan pohjaksi löydetty täysin faktavapaa toimintaympäristö; joulupukin lapsuus.

Joulupukin lapsuudesta kun ei ole minkäänlaista perimätietoa rasitteena, voi siitä tehdä aivan minkälaista fiktiota haluaa. Todennäköisesti seuraavaksi saamme sitten nauttia joulupukin rajuista nuoruusvuosista. Kuvitteelliset faktat todistavat parhaiten kuvitteellisia tosiasioita.

Mutta mitä tulee kansanperinteeseen, niin näin joulun alla esitellään myös paljon faktoja. Ilmaisjakelulehti Helsinki Info yllätti minut kiinnostavalla jutulla aiheesta Sarvipääpukeista rantajouluihin. Siinä Helsingin kaupunginmuseon tutkija Jere Jäppinen esittää seuraavanlaisen väitteen: "Joulupukin esikuva, sarvipäinen pukki, juontaa keskiaikaisista Pyhän Nikolauksen juhlakulkueista, joissa piispahahmon rinnalla kulki sarvipäinen, pukin näköinen paholainen. Kansa ihastui hilpeään pukinhahmoon, ja pukeiksi naamioituneet nuoret miehet kiersivät vuosisatojen ajan jouluisin kerjäämässä ruokaa ja varsinkin juomaa."

Tämä on mielestäni varsin kiintoisa näkökulma, olen itse aina pitänyt joulupukkia pakanallisena hahmona. Jos Jäppinen on oikeassa, niin kyseessä ei olekkaan hedelmällisyyttä symboloiva pakanapukki, vaan itse vanha vihtahousu.

Täytyy tietenkin muistaa, että kristillisen saatanan ilmiasu on koottu nimenomaan pakanallisista hedelmällisyyden ja muun epäsiveellisyyden symboleista. Siitä huolimatta, jos tosiaan nuuttipukkiperinne on alkanut vasta keskiajalla, on perinnettä pidettävä kristillisenä ja juhlinnan kohde siis itse saatanaksi.

Minusta tämä on erittäin kiinnostavaa, toivottavasti myös matkailunedistämiskeskuksessa huomataan tämä potentiaali. Joulupukkeja (siis eng Santa Claus) kun löytyy ihan jokapuolelta maailmaa aivan kiusaksi asti. Joulupukki (ehkä englanniksi sittenkin Christmass Satan eikä Jule Goat niinkuin olen joskus aikaisemmin ehdottanut) löytyy vain korvatunturilta.

Ravintolakulttuuri

Tänään Helsingin aduilla kuljeskellessani kiinnitin huomiota erääseen pieneen arkipseudomorfoottiseen ilmiöön. Suomalaiset ravintolat tapaavat kutsua itseään ravintoloiksi, riippumatta siitä onko tarjolla varsinaista ravintoa keskioluen lisäksi vai ei.

Räkäisinkin olutkuppila ei häpeä kutsua itseään ravintolaksi, jotkut tosin nykyään mieluummin kahvilaksi. Jostain syystä nimitykset eivät kuitenkaan kerro siitä mitä liikkeessä oikeasti tarjoillaa, nimittäin keskiolutta. Sensijaan tietynlaisia anniskeluliikkeitä sensijaan kutsutaan räkälöiksi. En tiedä pohjautuuko nimitys paikkojen räkäiseen ulkoasasuun, vai siihen että niiden asiakaskunnan innostuessa erilaisia eritteitä tapaa lentää. Olen itsekin joskus saanut sylkeä päälleni tälläisessä paikassa, enkä niissä kauhean usein käy.

Puhekielessä puhutaan ravintolaan menosta silloin kun ollaan menossa juomaan. Syömään menenssä käytetään ennemmin sanontaa ulos syömään. Käytäntö lienee muotoutunut silloin kun suomalainen alkoholipolitiikka vielä pyrki vähentämään alkoholihaittoja. Tuolloin alkoholin jakelua pyrittiin häiritsemään monin tavoin, yksi oli se että alkoholia sai tarjoilla ainoastaan ruokailun yhteydessä. Uusliberalistinen realismi on tämänkin kansainvälisen kaupan rajoitteen kumonnut, mutta jälkensä se on kansalliseen piilotajuntaamme jättänyt.

Jokin aika sitten suurta kohua nosti erään tutkivan journalistin suuri paljastus siitä, että thai-hierontapaikoissa tarjotaankin perinteisen hieronnan lisäksi seksipalveluita. Tämä ei ehkä ole yhtä kuuma aihe, mutta joku tutkiva journalisti saisi kiertää esim helsingin ravintolat läpi, laskea monessako on edes ruokalista, ja monessako siltä pystytään jotain ravinnoksikelpaavaa pystytään valmistamaan. Luulen että prosentti jäisi aika pieneksi, ainakin jos selvitys aloitettaisiin täältä thaihierontapaikkojen ja keskiolutravintoloiden luvatusta kaupunginosasta Helsingin Kalliosta.

Uusvanha kaupunki

Useimmissa euroopan metropoleissa on niinkutsuttu vanha kaupunki. Vanhoilla kaupungeilla on yleensä kaksi niille leimaa-antavaa piirrettä: vanhat rakennukset, ja erilaiset turistien rahoja kärkkyvät pikkuliikkeet.

Suomessa kaupunkikulttuuri on verrattain uutta, ja kaupunkimme siinämäärin grynderien mylläämät, ettei joitain rannikon pikkukaupunkeja lukuunottamatta varsinaista vanhaakaupunkia löydy mistään.

Nyt kuitenkin löytyy, nimittäin lempäälän Ideaparkista. Ideaparkin vanha kaupunki ei ole vanha, eikä kaupunki, vaan ostoskeskuksen kortteli joka on tuunattu vanhahtavaksi esimerkiksi tiilipintoja jäljittelevillä seinillä.

Täytyy myöntää että olin innostuneempi konseptista, kuin lopputuloksesta. En ole vielä omin silmin paikkaa nähnyt, mutta vähäiset netistä löytyvät valokuvat aiheesta olivat kyllä minulle hienoinen pettymys.

Koska simulaatio yleensä on aina täydellisempää kuin todellisuus: rakkauskohtaus elokuvassa on täydellisempi kuin rakkauskohtaus omassa elämässä, pyramidisimulaatio Las Vegasissa on täydellisempi kuin alkuperäisnen pyramidi ja niin edespäin.

Tähän perusoletukseen nähden ne harvat löytämäni kuvat kyseisestä nähtävyydestä olivat kyllä pettymys. Lempäälän vanha kaupunki kun ei eroa muusta ostoskeskusarkkitehtuurista muuten kuin pintamateriaaleiltaan.

Toisaalta en ole käynyt paikan päällä elämyksellisesti tätä kokemusta kokemassa, joten ehkä en pysty vielä mitään täsmällistä asiasta sanomaan. Pienen tuumailun jälkeen tulin myös siihen tulokseen, että tuomioni saattoi perustua turhan paljon esteettisiin perusteisiin. Vanhat kaupungithan ovat yleensä kauniin näköisiä, mutta miten on vanhojen kaupunkien toiminnallisuuden laita? Vanhoja lahoavia rakennuksia, ja ahtaita kujia, joilla nykyaikaisesti toimiva logistiikka on lähes mahdotonta järjestää.

Ehkä Lempäälän vanha kaupunki sittenkin edustaa juuri vanhankaupungin idean täydellistymää. Ehkä ulkonäkö on kuitenkin Ideaparin kuluttajalle toisarvoista, sukupolven kuluttua ehkä me kaikki oletamma vanhankaupungin näyttävän juuri tältä, ulkomaanmatkoillammekin arviomme euroopan metropolien vanhoja kaupunkeja ensisijaisesti sen suhteen mikä muistuttaa missäkinmäärin Lempääläläistä (siis suomalaista) versiotaan.

Ideaparkin kotisivut lötyvät täältä:, sieltä voi hankalasti käydä selaamassa yhden kappaleen kuvia kyseisestä nähtävyydestä.

Christafari

Kaikkea sitä joutuukin vanha pseudomorfoosiharrastaja näkemään. Olen pitkään seuraillut kiinnostuksella Jamaikalaista kulttuuria, koska se on tuottanut monia kummallisia kristinuskon, paikallisten perinteiden ja modernien ilmiöiden sekoituksia. Luulin ettei minua enää mikään tällä saralla yllättäisi, mutta eilen sitten törmäsin kadulla yllättävään julisteeseen.

Urbaanin kaupunkiuskonnollisuuden festivaali Urbaani unelma on hankkinut Wildfire iltakubilleen pääesiintyjäkseen amerikkalaisen Christafari yhtyeen. Kyseessä on amerikkalaisen Mark Mohrin gospelreggae projekti, joka on kotisivujen mukaan kiertänyt maailmaa jo kohta kaksikymmentä vuotta.

Mohr ajautui nuoruudessaan Rastafariliikkeeseen tavalliseen tapaan, eli pilvenpolton ja reggae musiikin kautta. Mikään puristi hän ei koskaan ollut, vaan hänelle maistui kyllä kaikki muutkin päihteet alkoholista crackkiin. Rastafarithan eivät hyväksy muita päihteitä, joten hänen rastafarisminsa sinänsä oli jotakuinkin yhtä loogista kuin vaikkapa lasol-juopon kääntyminen kristinuskoon viinin takia (voisin vertailla enemmänkin kannabiksen asemaa rastafarismissa ja viinin asemaa kristinuskossa, mutta jätetään toiseen kertaan).

Kahdeksantoistavuotiaana Mohr sitten löysi Jeesuksen, mutta ei jostain syytä malttanut kuitenkaan jättää rastafaristisia tapojaan. Reggae musiikki vaan kiinnosti vieläkin, eikä dreadlocsejakaan sitten malttanut leikata. Pilven ja crackin käytön hän tosin väittää lopettaneensa.

Rastafarismi sinänsä on raamattuun pohjautuva uskomusjärjestelmä. Se vaan tulkitsee raamattua hyvin eritavalla. Jeesus ei rastafaristisesta diskurssista katsottuna ole kovinkaan kiinnostava hahmo, sensijaan on tapana palvoa Haile Selassieta.

Ilmeisesti projektin tarkoituksena on käännyttää rastafareja kristityiksi, tavoite jonka onnistumisesta olen itse ainakin hyvin skeptinen. Rastoilla on omat juurtuneet tapansa, tuskin he kääntyvät toiseen uskomusjärjestelmään vain sen vuoksi että heille tarjoillaan heidän omien tapojensa väärinymmärrettyjä muotoja.

Kristittyihin tai seurakuntanuoriin tuo taas voi purra huomattavasti paremmin. Seurauksena on sitten erilaisten rastatapojen; reggaemusiikin, dreadlocsien, ja pilvenpolton yleistyminen, tai mahdollisesti väärinymmärrettyjen tapojen, kuten sen crackinkäytön yleistyminen.

Ilmiö muistuttaa luonteeltaan hieman valkoista metallia jota aikaisemmin tässä blogissa olen käsitellyt, sillä erotuksella että metallimusiikki perustuu kristinuskon negaatioon, rastafarismi erilaiseen tulkintaan. Selvää kuitenkin on, että tälläisissä siirtymissä aina alkuperäinen informaatio kärsii, ja lopputulos on jollaintapaa keinotekoinen.

Jokatapauksessa, Christafari tänään 11.8.07 Helsingin jäähallissa. Musiikista en osaa sanoa mitään, kaikki netissä olleet kappaleet olisivat olleet maksullisia joten jätin lataamatta.