Ravintolakulttuuri

Tänään Helsingin aduilla kuljeskellessani kiinnitin huomiota erääseen pieneen arkipseudomorfoottiseen ilmiöön. Suomalaiset ravintolat tapaavat kutsua itseään ravintoloiksi, riippumatta siitä onko tarjolla varsinaista ravintoa keskioluen lisäksi vai ei.

Räkäisinkin olutkuppila ei häpeä kutsua itseään ravintolaksi, jotkut tosin nykyään mieluummin kahvilaksi. Jostain syystä nimitykset eivät kuitenkaan kerro siitä mitä liikkeessä oikeasti tarjoillaa, nimittäin keskiolutta. Sensijaan tietynlaisia anniskeluliikkeitä sensijaan kutsutaan räkälöiksi. En tiedä pohjautuuko nimitys paikkojen räkäiseen ulkoasasuun, vai siihen että niiden asiakaskunnan innostuessa erilaisia eritteitä tapaa lentää. Olen itsekin joskus saanut sylkeä päälleni tälläisessä paikassa, enkä niissä kauhean usein käy.

Puhekielessä puhutaan ravintolaan menosta silloin kun ollaan menossa juomaan. Syömään menenssä käytetään ennemmin sanontaa ulos syömään. Käytäntö lienee muotoutunut silloin kun suomalainen alkoholipolitiikka vielä pyrki vähentämään alkoholihaittoja. Tuolloin alkoholin jakelua pyrittiin häiritsemään monin tavoin, yksi oli se että alkoholia sai tarjoilla ainoastaan ruokailun yhteydessä. Uusliberalistinen realismi on tämänkin kansainvälisen kaupan rajoitteen kumonnut, mutta jälkensä se on kansalliseen piilotajuntaamme jättänyt.

Jokin aika sitten suurta kohua nosti erään tutkivan journalistin suuri paljastus siitä, että thai-hierontapaikoissa tarjotaankin perinteisen hieronnan lisäksi seksipalveluita. Tämä ei ehkä ole yhtä kuuma aihe, mutta joku tutkiva journalisti saisi kiertää esim helsingin ravintolat läpi, laskea monessako on edes ruokalista, ja monessako siltä pystytään jotain ravinnoksikelpaavaa pystytään valmistamaan. Luulen että prosentti jäisi aika pieneksi, ainakin jos selvitys aloitettaisiin täältä thaihierontapaikkojen ja keskiolutravintoloiden luvatusta kaupunginosasta Helsingin Kalliosta.

Uusvanha kaupunki

Useimmissa euroopan metropoleissa on niinkutsuttu vanha kaupunki. Vanhoilla kaupungeilla on yleensä kaksi niille leimaa-antavaa piirrettä: vanhat rakennukset, ja erilaiset turistien rahoja kärkkyvät pikkuliikkeet.

Suomessa kaupunkikulttuuri on verrattain uutta, ja kaupunkimme siinämäärin grynderien mylläämät, ettei joitain rannikon pikkukaupunkeja lukuunottamatta varsinaista vanhaakaupunkia löydy mistään.

Nyt kuitenkin löytyy, nimittäin lempäälän Ideaparkista. Ideaparkin vanha kaupunki ei ole vanha, eikä kaupunki, vaan ostoskeskuksen kortteli joka on tuunattu vanhahtavaksi esimerkiksi tiilipintoja jäljittelevillä seinillä.

Täytyy myöntää että olin innostuneempi konseptista, kuin lopputuloksesta. En ole vielä omin silmin paikkaa nähnyt, mutta vähäiset netistä löytyvät valokuvat aiheesta olivat kyllä minulle hienoinen pettymys.

Koska simulaatio yleensä on aina täydellisempää kuin todellisuus: rakkauskohtaus elokuvassa on täydellisempi kuin rakkauskohtaus omassa elämässä, pyramidisimulaatio Las Vegasissa on täydellisempi kuin alkuperäisnen pyramidi ja niin edespäin.

Tähän perusoletukseen nähden ne harvat löytämäni kuvat kyseisestä nähtävyydestä olivat kyllä pettymys. Lempäälän vanha kaupunki kun ei eroa muusta ostoskeskusarkkitehtuurista muuten kuin pintamateriaaleiltaan.

Toisaalta en ole käynyt paikan päällä elämyksellisesti tätä kokemusta kokemassa, joten ehkä en pysty vielä mitään täsmällistä asiasta sanomaan. Pienen tuumailun jälkeen tulin myös siihen tulokseen, että tuomioni saattoi perustua turhan paljon esteettisiin perusteisiin. Vanhat kaupungithan ovat yleensä kauniin näköisiä, mutta miten on vanhojen kaupunkien toiminnallisuuden laita? Vanhoja lahoavia rakennuksia, ja ahtaita kujia, joilla nykyaikaisesti toimiva logistiikka on lähes mahdotonta järjestää.

Ehkä Lempäälän vanha kaupunki sittenkin edustaa juuri vanhankaupungin idean täydellistymää. Ehkä ulkonäkö on kuitenkin Ideaparin kuluttajalle toisarvoista, sukupolven kuluttua ehkä me kaikki oletamma vanhankaupungin näyttävän juuri tältä, ulkomaanmatkoillammekin arviomme euroopan metropolien vanhoja kaupunkeja ensisijaisesti sen suhteen mikä muistuttaa missäkinmäärin Lempääläläistä (siis suomalaista) versiotaan.

Ideaparkin kotisivut lötyvät täältä:, sieltä voi hankalasti käydä selaamassa yhden kappaleen kuvia kyseisestä nähtävyydestä.

Christafari

Kaikkea sitä joutuukin vanha pseudomorfoosiharrastaja näkemään. Olen pitkään seuraillut kiinnostuksella Jamaikalaista kulttuuria, koska se on tuottanut monia kummallisia kristinuskon, paikallisten perinteiden ja modernien ilmiöiden sekoituksia. Luulin ettei minua enää mikään tällä saralla yllättäisi, mutta eilen sitten törmäsin kadulla yllättävään julisteeseen.

Urbaanin kaupunkiuskonnollisuuden festivaali Urbaani unelma on hankkinut Wildfire iltakubilleen pääesiintyjäkseen amerikkalaisen Christafari yhtyeen. Kyseessä on amerikkalaisen Mark Mohrin gospelreggae projekti, joka on kotisivujen mukaan kiertänyt maailmaa jo kohta kaksikymmentä vuotta.

Mohr ajautui nuoruudessaan Rastafariliikkeeseen tavalliseen tapaan, eli pilvenpolton ja reggae musiikin kautta. Mikään puristi hän ei koskaan ollut, vaan hänelle maistui kyllä kaikki muutkin päihteet alkoholista crackkiin. Rastafarithan eivät hyväksy muita päihteitä, joten hänen rastafarisminsa sinänsä oli jotakuinkin yhtä loogista kuin vaikkapa lasol-juopon kääntyminen kristinuskoon viinin takia (voisin vertailla enemmänkin kannabiksen asemaa rastafarismissa ja viinin asemaa kristinuskossa, mutta jätetään toiseen kertaan).

Kahdeksantoistavuotiaana Mohr sitten löysi Jeesuksen, mutta ei jostain syytä malttanut kuitenkaan jättää rastafaristisia tapojaan. Reggae musiikki vaan kiinnosti vieläkin, eikä dreadlocsejakaan sitten malttanut leikata. Pilven ja crackin käytön hän tosin väittää lopettaneensa.

Rastafarismi sinänsä on raamattuun pohjautuva uskomusjärjestelmä. Se vaan tulkitsee raamattua hyvin eritavalla. Jeesus ei rastafaristisesta diskurssista katsottuna ole kovinkaan kiinnostava hahmo, sensijaan on tapana palvoa Haile Selassieta.

Ilmeisesti projektin tarkoituksena on käännyttää rastafareja kristityiksi, tavoite jonka onnistumisesta olen itse ainakin hyvin skeptinen. Rastoilla on omat juurtuneet tapansa, tuskin he kääntyvät toiseen uskomusjärjestelmään vain sen vuoksi että heille tarjoillaan heidän omien tapojensa väärinymmärrettyjä muotoja.

Kristittyihin tai seurakuntanuoriin tuo taas voi purra huomattavasti paremmin. Seurauksena on sitten erilaisten rastatapojen; reggaemusiikin, dreadlocsien, ja pilvenpolton yleistyminen, tai mahdollisesti väärinymmärrettyjen tapojen, kuten sen crackinkäytön yleistyminen.

Ilmiö muistuttaa luonteeltaan hieman valkoista metallia jota aikaisemmin tässä blogissa olen käsitellyt, sillä erotuksella että metallimusiikki perustuu kristinuskon negaatioon, rastafarismi erilaiseen tulkintaan. Selvää kuitenkin on, että tälläisissä siirtymissä aina alkuperäinen informaatio kärsii, ja lopputulos on jollaintapaa keinotekoinen.

Jokatapauksessa, Christafari tänään 11.8.07 Helsingin jäähallissa. Musiikista en osaa sanoa mitään, kaikki netissä olleet kappaleet olisivat olleet maksullisia joten jätin lataamatta.

Kaupunkimaasturi

Kaupunkimaasturi, tai City-maasturi on maastoauton muotoon rakennettu kaupunkiajoneuvo.
Termi on sinänsä kuvaava, tosin en tiedä miten se on suomenkieleen vakiintunut.

Amerikkalainen termi josta nimi on johdettu on S.U.V, Sports utility vehicle tai vaihtoehtoisesti
suburban utility vehicle. Suoraan suomennettuna tuo olisi suunnilleen urheiluhyöty-auto, tai
lähiöhyöty-auto. Koska Utility vehicle on suomeksi maastoauta, voisi termin suomentaa myös
muotoon urheilumaastoauto, tai lähiömaastoauto.

Hyötyauto sana tulee siis siitä, että autosta on käyttäjälleen jotain hyötyä: metsästäjä pääsee 
ajamaan maastoautollaan vaikeakulkuisissa maastoissa, ja kuljettamaan saaliinsa avolavallaan. 
Kaupunkimaastoajoneuvoissa vastaavaa hyötypositioa ei ole, hyötyjen sijasta kyseisestä 
autotyypistä on pelkästään haittoja. 

Haittoja on monenlaisia ja  eritasoisia. Ekologiselta kannalta kyseinen autotyyppi  
on haitallinen, koska tarpeettoman raskaat kulkuneuvot, tarpeettoman tehokkailla moottoreilla
kuluttavat tarpeettoman paljon polttoainetta, ja näinollen aiheuttavat tarpeettoman paljon
päästöjä.

Yhteiskunnalliselta kannalta ongelmana on liikenneturvallisuus: jokainen lisäkilo lisää
kulkunevon tuhovoimaa, mitä enemmän tarpeettoman raskaita kulkuneuvoja on liikenteessä,
sitä vaarallisempaa se on kaikille tiellä liikkujille.  Yksilön tai perheen näkökulmasta
kaupunkimaastoauton hankkimista perustellaan usein juuri turvallisuusnäkokulmasta, mutta
tilastollisestiottaen tälle väitteelle ei löydy tukea.
Kaupunkimaastoautoilla ajetaan enemmän kolareita kuin pienemmillä autoilla, ehkä juuri siksi 
että iso auto kuvitellaan turvalliseksi. Kolaritilanteissa kaupunkimaastoauto myös kaatuu
herkemmin korkeamman painopisteensä vuoksi. 

Kaupunkimaastoautosta on pelkästään haittaa, niin omistajalleen, kuin yhteiskunnallekin. 
Eikö töllöin autotyyppille kuvaavampi nimitys olisi kaupunkihaittaauto? Kaupunkimaastoauto 
on kuitenkin mielestäni hieman liian järjetön nimitys edes tällä luonteeltaan järjettömälle 
tuoteryhmälle. Kaupunki kaupunkina ja maasto maastona. Nykyinen termi saattaa  sitäpaitsi 
antaa kyseisten laitteiden omistajille väärän käsityksen siitä, että näillä voisi ajaa maastossa. 
Keskiverto kaupunkihaittaauto ei todellakaan maastoajoon sovellu. 

No tasapuolisuuden nimissä täytyy todeta että onhan kyseisen ajoneuvoryhmän kulkuneuvojen 
hankinnasta tietenkin tiettyjä hyötyjäkin, mutta koska ne menevät enemmän psykologian 
puolelle, ei niitä tule mielestäni laskea mukaan ns. konkreettisiin hyötyihin ja haittoihin.

Tuohan kyseisen kulkuneuvon hankinta omistajalleen mielikuvan turvallisuudesta,  omien
teiden kulkemisesta (mielikuva kaupunkioloissa varmasti konkreettisia maastoominaisuuksia 
tarkoituksenmukaisempi) ja ennenkaikkea omasta miehekkyydestä. 

Nuo kaksi ensimmäistä syytä ovat ne, joilla kaupunkihaittaauton ostamista perustellaan, tuo 
viimeinen on se syy, miksi niitä ostetaan. Sinänsä kiinnostavaa, että yhdysvaltojen markkinoilla 
 yli puolet kaupunkihaittaautoilijoista on naisia. Oliko niin epäajankohtainen Freud sittenkin 
oikeassa joissain asioissa?

Salmiakkisuklaa

IMG_9577.JPG
Originally uploaded by anttia

Kevään suuri elintarvikeuutuus on selkeästi ollut salmiakkisuklaa. Se on kerättänyt keskustelua niin kaduilla, netissä kuin lehtien yleisönosastoillakin. Se missämäärin on kyse spontaanista kansalaisaktiivisuudesta, ja missämäärin sissimarkkinoinnista, jäänee arvoitukseksi, mutta selvää on että kyseessä on tuote joka herättää kiinnostusta.

Koska suomalaiset elintarvike-innovaatiot ovat perinteisesti olleet harvassa, syystäkin uusi idea kiinnittää huomiota. Tässähän tosin ei varsinaisesti ole kysymys uudesta innovaatiosta, vaan kahden vanhan tuotteen yhdistämisestä. Jopa mekanismi jolla se on tehty on sinänsä käytetty, otetaan kaksi suomalaisten paljon kuluttamaa massatuotetta ja sekoitetaan ne yhdeksi tuotteeksi. Näin teki kansanperinteen mukaan Jari Sillanpää ruotsinlaivan baarissa 90-luvulla, ja tuloksena oli salmiakkikossu.

Salmiakkisuklaa on myös luonteeltaan hyvin samantyyppinen kuin salmiakkikossu. Kun itse maistoin tuotetta, ensimmäinen kokemuksen nostattama mielikuva oli volyymituote, Fazerin perussuklaata, yhdistettynä perus salmiakkiin. Tuo mieleen ruotsinlaivan, hotelli vantaan, ehkä puuhamaan, Kimi Räikkösen, Itäkeskuksen kauppakeskuksen jouluruuhkassa.

Tätä varmaan myydään laivalla mäyräkoiraa jäljittelevissä monipakkauksissa, pitäisi ainakin myydä.

Ei sinänsä pahanmakuinen tuote, maistuu hyvältä koska siinä on paljon sokeria. Aivan niinkuin salmiakkikossussakin. Ei silti kumpikaan mitään kauhean hienostuneita tuotteita, tai lopulta edes mitenkään kauhean kekseliäitä.

No jos elää pienessä ruokakulttuurin suhteen välinpitämättömässä maassa, niin täytyy tyytyä siihen mitä on. Edellisistä elintarvikeinnovaatioista ruisleiväst ja mämmistä on kuitenkin jo jonkinverran aikaa.

Aloittelevan pseudomorfoosiharastajan näkökulmasta salmiakkisuklaa on tietysti varma bongaus, täyttäähän se geologisen pseudomorfoosin tunnusmerkit täyttämällä olemassaolevan muodon jollakin sinne sopimattomalla.

Itse kuitenkin koen kiinnostavana tuotteen lanseeraamisen. Tuote lanseerattiin ensimmäisenä IRC-gallerian kautta. Kyseinen nettipalvelu on sinällään kaunis esimerkkis siitä miten jotain tarvetta täyttämään luotu palvelu voi täyttää täysin yllättäviä tarpeita, eikä lopulta juurikaan alkuperäistä funktiotaan.

Toisin kuin yleisesti luullaan, irc ei tarkoita irc galleriaa, vaan Internet relay chat oli varhainen nettichattailyohjelma, jonka käyttäjien tarpeisiin myöhemmin myös IRC-Galleria perustettiin, jotta irccaajat voisivat halutessaan tarkistaa minkänäköisten tyyppien kanssa ovat chattailleet.

Koska oman naaman jakaminen internetissä on kuitenkin huomattavasti irccaamista suositumpaa, kasvoi galleria pikkuhiljaa aina vain suositummaksi, ja etääntyi varsinaisesta käyttötarkoituksestaan.

Nykyään nuoriso käyttää galleriaa mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, se onnistuu koska niin monet seuraavat sitä niin tihasti.

Fazerin salmiakkisuklaan lanseeraaminen oli ensimmäinen suuri tuotelanseeraus jonka tiedän totetutetun tällätavoin, ei varmasti jää viimeiseksi.

Vanhemman ikäpolven on varmasti hankalaa ymmärtää miten vahva rooli nimenomaan tällä nimenomaisella palvelulla on nuorison elämässä. Meille elämä on jossain muualla, ja netistä haemme jotain mitä satumme tarvitsemaan, ja taas palaamme elämään elämäämme, nuoret taas nimenomaan elävät irc-galleriassa.

Gallerian pääasiallinen funktio nykyään on se, että se avulla nuoret voivat arvottaa oman katu-uskottavuutensa. Minun nuoruudessani se piti vielä tehdä kadulla, mutta Galleria kertoo nopeasti jokaiselle teinille miltä hän näyttää.

Jatkossa se tulee myös kertomaan yrityksille tuotteiden uskottavuudesta. Jos jokin asia toimii galleriassa, se toiminee myös kaupassa.

Internet Relay Chat on muuten suomalainen ohjelma, IRC-galleria on nykyään Sulakkeen brändi, josta pyritään tekemään kansainvälistä menestystuotetta.

Tietotekniikan saralla suomalaiset ovat selvästi innovatiivisempia kuin ruokakulttuurin suhteen.

Pääsiäismuna

Klassisen pseudomorfoottinen aihe näin pääsiäispyhinä on tietenkin pääsiäismuna. Muodoltaan se vastaa hyvin geologista pseudomorfoosikäsitettä, onhan siinä otettu olemassaoleva muoto, muna ja täytetty se suklaalla ja leluilla.

Luettuani Helsingin sanomien suuren pääsiäismunavertailun, huomioin kuitenkin muutaman kiinnostavan muutoksen. Vertailuraati kiinnitti huomioita siihen, että pääsiäismunat olivat pääsääntöisesti menettäneet kaikki viitteensä pääsiäiseen. Aikaisemminhan munia ovat koristaneet noidat, pääsiäispuput ja muu pakanallinen pääsiäiskuvasto (jostain syystä jeesusmunia on ollut aina huonosti saatavilla, vaikka Jeesus kiinteästi pääsiäiskuvastoomme liittyykin). Nyt munia hallitsee kansainvälisen viihdeteollisuuden volyymihahmot, vailla minkäänlaisia vuodenaikaan liittyviä viittauksia. Jutussa todetaankin munien olevan selkeästi suunnattuja ympärivuotiseen myyntiin. Toinen todennäköinen motiivi jota jutussa ei mainita, on se että kansainvälinen viihdeteollisuus pyrkii myös karsimaan viittauksia tiettyihin perinteisiin jotka segmentoivat yleisöä, esimerkiksi muslimiasiakkaat saattavat vierastaa pakanallisia tuotteita.

Kyseisiä tuotteita ei siis oikein voi kutsua pääsiäismuniksi. Tuoteryhmästä on ajoittain käytetty myös kutsumanimeä suklaamuna. Jutusta selviää ettei sekään enää ole mahdollista. Läheskään kaikki munat kun eivät sisällä kaakaovoita, eivätkä ne näinollen ole EU-säädösten mukaan suklaata, vaan jotain aivan muuta.

Kutsukaamme niitä jatkossa siis vaikka kansainvälinenviihdeteollisuushahmomuniksi.

Niin ja hyvää pääsiästä kaikille.

Raamatun parittaminen

IMG_6935.JPG
Originally uploaded by anttia.

Tänään kaupungilla käydessäni silmääni sattui erikoinen juliste. Isossa punaisessa julisteessa kehoitettiin parittamaan jonkun raamattua.

Asia jonkinverran ihmetytti minua, ensin ajattelin että tässä täytyy olla jokin virhe. Eihän raamattu ole huora, miten kummassa sitä voisi parittaa.

Asiaa kuitenkin hieman tarkemmin mietittyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että siitähän tässä on itseasiassa kysymys. Mainosmiesten ammattikuntahan on tunnetusti umpikieroa, ja kaikkein kieroin mainosmies on ehkä ollut jo niin kiero että hän on kertonut meille totuuden.

Siitähän nimenomaan on kysymys, että Kotimaa konserni on halunnut myydä raamatun sanomaa laajemmalle kuluttajakunnalle, kuin mihin se perinteisten kanavien kautta pystyy. Tämä sitten onnistuu palkkaamalla mainostoimisto Alkuvoima, joka on varmasti tottunut myymään tuotteita kuin parittajat myyvät huoria.

Analogiassa on kuitenkin muutamia ongelmia, tai siis lähinnä analogian nostamissa mielleyhteyksissä. Parittamisessa on liiketoimintana muutamia pr-ongelmia. Parittamista on
ollut tapana paheksua feministisestä diskurssista käsin, naisen mysteerisimmän ruumiinosan alistaminen kaupalliselle vaihdolle on katsottu olevan naiselle alentavaa. Myös uskonnollollisten ilmiöiden ja seksin yhdistäminen yleensä on, varsinkin kristillisessä traditiossa koettu ongelmalliseksi ja välteltäväksi.

Mainostoimistossa taas tiedetään että tavaraa pitää myydä, mainostoimistolle ei sinänsä ole merkityksellistä onko kyseessä raamattu, konekivääri vai jokin poliittinen ajatussuuntaus.

Asioiden myymiseen on taas olemassa kolme asiaa: Seksi, väkivalta ja huumori. Tässä kampanjassa onkin sitten käytetty ensimmäistä ja viimeistä, jäljelle jää enää vain väkivalta, toisaalta historiallisesti katsoen raamatun markkinointiin on sitä käytetty siinämäärin runsaasti, ettei ehkä ole vielä sen aika.

Mitä seksiin tulee, niin sillä saralla on vielä runsaasti käyttämätöntä potentiaalia. Ehkä luterilainen seurakunta alkaa pikkuhiljaa tulla ulos kaapista, ja aktiivisemmin ottaa osaa hedonistiseen normaalidiskurssiin.

Perinteisestihän luterilaiset ovat suhtatuneet varsin kiusaantuneesti kaikkeen seksuaalisuuteen liittyvään, nyt muutoksen tuulet puhaltavat, ja Kotimaa konserni näyttää tietä.

Kun mallia on lähdetty ameriikasta etsimään, niin etsimättä tulee mieleen toinen amerikkalainen uskontoa ja parittamista yhdistellyt projetki, David Moseksen (ent. Berg) johtaman Jumalan lapset yhteisö, joka ilmeisesti toimii vielä tänäpäivänäkin nimellä Jumalan perhe.

Bergin projektina oli nimenomaan yhdistää kaksi intohimoaan uskonto ja seksi. Eräs näitä asioita yhdistävä projekti oli hänen varain, ja jäsen-hankinnassa käyttämänsä "Jeesuksen iloiset huorat", happy hookers for Jesus.

Jeesuksen iloiset huorat sitten kalastelivat uusia jäseniä, ja seksuaalisin keinoin suostuttelivat kuluttajia avaamaan sydämensä Jeesukselle, ja rahapussinsa kirkolle.

Tuo lienee seuraava askel, odotellessa voi käydä vaikka pimpmybible sivustolla tutustumassa Andy McCoyn parittamaan raamattuun, tai mainostoimiston sivulle jossa nimettömäksi jäävä henkilö poseeraa ilmeisesti kristillisen nuortenlehden kanssa tehden perinteistä pukinsarvitervehdystä, juuri sitä samaa josta satanistit ja keskustajohtajat ovat tunnettuja.

Salvador Dali

Uutislehti 100 uutisoi t'n''n 18.1.2007 viihdesivuillaan, ett' Espoon modernin taiteen museon Emman t'm'n vuoden klassikkotaiteilija on itse Salvador Dali. Dali onkin kiist'm'tt', jos ei merkitt'vimpi', niin ainakin tunnetuimpia moderneja maalareita.

Me pseudomorfoosiharrastajat emme kuitenkaan ole h'nest' kiinnostuneita sen takia, vaan toisaalta h'nen tyylins', toisaalta h'nen taidehistoriallisen positionsa johdosta.

Dali tunnetaan p''asiallisesti surrealistina, ja k''nt'en voisi jopa sanoa ett' surrealismi tunnetaan Dalista. Itse'ni t'm' on aina ihmetytt'nyt, olihan Dali luonteeltaan hyvin erilainen kuin surrealistisen liikkeen ydinryhm'. Erilaisuutensa vuoksi Dali my;s surrealisteista aikoinaan erotettiin.

Surrealistinen liike oli ensisijaisesti poliittinen liike, t'sm'llisestiottaen radikaalin vasemmistolainen liike, aikana jolloin radikaalivasemmistoliikkeill' oli konkreettista kumouksellista potentiaalia. Dali taas oli ensisijaisesti perinteinen maalari, politiikka ei ollut h'nelle yht' t'rke'', ja poliittiselta suuntautumiseltaan h'n itse oli enemm'n kallellaan oikealle, fasismin ja monarkian suuntaan.

Surrealistiset taiteilijat suosivat nopeita ja ilmavia tekemisen tapoja, automaattikirjoitusta valokuvaamista ja elokuvaamista. Paljon uusia tekniikoita, ja uusia teknisi' innovaatioita kokeiltiin uudenlaisten taideteosten tuottamiseksi. Dali taas oli hyvin perinteinen maalari, joka k'ytti hyvin raskaita v'lineit', ja klassisia menetelmi' visioidensa toteuttamiseen. Totta on, ett' uransa aikana h'n kokeili monenlaisia medioita, mutta h'nen ydinosaamisensa oli aina perinteisess' maalauksessa. Dali itseh'n koki itsens' renesanssineroksi, varsin pseudomorfoottinen ajatus 1900luvun modernismin myrskyn silm'ss' el'neelt' taiteilijalta.

Jos minulta kysyt''n mist' Dalin taiteessa on kysymys, niin minusta pohjimmiltaan kyse on perinteisen eurooppalaisen laatukuvamaalauksen toisinnossa, niin ett' perinteinen kristillinen tematiikka on korvattu freudilaisella. Samaan tapaan kuin klasisessa pseudomorfoosiesimerkiss' poishapertuneen vuorikristallin paikan t'ytt'' valuva uusi aines, t'ss' nimenomaan yritet''n t'ytt'' kristillisten arvojen murenemisen j'tt'm'' aukkoa.

Lopputulos valitettavasti on v''r''n muotoon j'ykistynyt muoto, surrealismi menett'' Dalin my;t' poliittisen ter'ns', ja taantuu eksentriseksi laatukuvamaalaukseksi. N'it' laatukuvia taas nykyp'iv'n surrealistit toisintavat, viel'kin ulkokohtaisemmin tuloksin.

Dalin teoksia siis esill' Espoon nykytaiteenmuseo Emmassa 3. lokakuuta alkaen.

jouluistuminen leviää

Joulun alla kirjoittelin paljon joulunvietosta. Huomasin vielä näin uutenavuotena helsingin sanomien sunnuntainumerossa 31.12.2006 jutun otsikolla "Joulupukki juhlii uuttavuotta Turkissa". Siinä kerrotaan Turkin muslimien juhlivan vuodenvaihdetta, ja uhrijuhla Eid al-Adhaa varsin joulumaisin menoin.

On koristeltua uudenvuodenpuu, uudenvuodenlahjoja ja jopa joulupukkeja tonttuineen. Jouluituminen siis selvästikkin leviää, myös venäläinen pakkasukko nähdään nykyään usein punaisessa nutussa.

Jouluistuminen siis etenee, samalla murskaavalla vauhdilla kuin muukin amerikkalaistyyppinen konsumerismi.

Joulupukista vielä

Joulun yhä vaan lähestyessä, olen pohtinut lisääntyvässä määrin tätä pukkiasiaa.
Kuten edellisessä kirjoituksessa tulin jo sivunneeksi, joulupukin hahmoon liittyy hyvin elementtejä eri aikakausilta. On pakanallinen joulupukki, kristillinen Santa Klaus, ja tietenkin tämä nykyinen sekularistinen versio näistä molemmista.

Siinä missä pakanallinen joulupukki voidaan selittää hedelmällisyysriiteillä, ja näin määritellä sille jokin yhteiskunnallinen funktio, on kristillinen joulupukki, Santa Klaus paljon hankalampi. Santa klaus on koottu muunmuassa Pyhästä Nikolaoksesta, myran piispasta, joka oli tunnettu anteliaana ja hyvänä ihmisenä, Kris Kinglestä, amerikkalaisesta versiosta Martin Lutherin aloittamasta Christkind, eli jeesuslapsi perinteestä, jossa jeesuslapsen kerrotaan tuoneen lapsille lahjoja, ilman että lapset koskaan jeesusta tapaavat.

Pakanallinen joulupukki on syntynyt koska keskitaven juhlaan on täytynyt kehittää erilaisia hedelmällisyysrituaaleja. Kristillinen joulupukki taas on syntynyt koska on haluttu selittää uudelleen pakanalliset traditiot kristillisiksi. Ei siis kristillisen kulttuurin omien tarpeitten mukaan, vaan reaktiona pakanallisuuteen.

Reaalipoliittisesti pakanallisten muotojen omaksuminen oli varmasti järkevää, sillä saatiin monet epäivlevällä kannalla olevat kääntymään uuteen uskontoon, ja vältettiin monia konfliktejä. Kysymys kuitenkin kuuluu, kuinka hyvin reaalipolitiikka ja messiaaninen uskonto sopivat yhteen?

Nykyisen sekularistisen joulun kanssa aivan samanlaista ristiriitaa ei ole. Markkinatalous vetoaa rehellisesti ihmisen alimpiin vaistoihin, näin joulun aikaan ahneuteen. On siis aivan loogista, että markkinatalous omaksuu jouluperinteestä kaiken taloudellisesti hyödynnettävissäolevan.

Kiinnostavaa on kuitenkin tutkia minkälaisiin muotuihin kaupallinen joulu vakiintuu, ja miksi. Voiko kaupalliselle joulupukille löytää tarkoituksen, vai onko se vain olosuhteiden summa?

Joulupukki on kiistämättä merkittävä hahmo, selkeästi kaupallisen joulunvieton tärkein elementti. Jo kauan ennen joulua TV, lehdet, mainokset ja ostoskeskukset täyttyvät muhkeista punanuttuisista joulupukeista. Mutta mikä ihme tämän hahmon tarkoitus on?

Joulupukki tuntuisi yhteiskunnallisesti vastaavan kahdenlaiseen tarpeeseen. Päällimmäisenä on tietenkin behavioristinen puoli, kurkistelevat tontut ja palkitseva pukki ovat varmasti hyvin käytönnöllisiä jokaiselle lapsia kasvattavalle. Mielestäni kuitenkin tärkeämpi ulottuvuus joulupukissa on sen suhde uskoon. Joulupukkihan on hahmo, johon uskotaan, ja täsmällisemmin johon uskominen kuuluu tiettyyn ikäkauteen.

Lapsilta on tapana tentata uskovatko he joulupukkiin, käytäntö on että vanhemmat ihmiset yleensä eivät tämän olennon olemassaoloon usko, mutta silti joka vuosi näkevät saman vaivan luodakseen lapsille mahdollisimman kokonaisvaltaisen illuusion kyseisen olennon olemassaolosta.

Joulupukkiuskon voisi tulkita esimerkiksi siirtymäriitiksi lapsenuskosta materialistisen nihilistiseen aikuisuuteen. Joulupukki on sekularistiselle yhteiskunnalle hyvä tapa osoittaa, että uskominen on hyvä asia, ja suositeltavaa, mutta kuuluu tiettyyn ikään ja tiettyihin tilanteisiin. Näin tehdään vaarattomaksi sekularistisen elämänmuodon kanssa ristiriidassa olevat uskomukset.

Tänäpäivänä törmää monesti kristittyihin jotka kyräilevät joulun markkinahumua. Englanniksi on tapana sanoa "Put Christ back to christmas", suomeksihan tuota ei oikein voi kääntää. Itse en usko joulun jeesuistamisen ratkaisevan ongelmaa, vaan sen nimenomaan olevan sen ydin. Kristinuskon tapa juhlia auringonkiertoon liittyviä sapatteja perinteisillä pakanallisislla menoilla, mutta päälleliimatulla evankelisella sanomalla on nimenomaan tehnyt helpoksi sekularisteille juhlia joulua sekularistisin tavoin, mutta kuvitella asioiden liittyvän jotenkin kristinuskoon. Muut yksijumalaiset uskonnot ovat olleet huomttavasti varovaisempia tämän asian suhteen, esimerkiksi muslimit eivät juhli joulua millään tavalla.

Mutta toisaalta kyseessä on asia johon ei mitenkään pysty vaikuttamaan, joten ei tässä muuta kuin jatketaan samaa rataa. Sisällöltään ja muodoiltaan sekavassa juhlassa on kieltämättä monia etujakin. Onhan se hienoa että kaikki ihmisryhät voivat juhlia joulua samoilla menoilla,(muslimeja, juutalaisia ja muita uskonnostaan tarkempia ryhmiä lukuunottamatta tietysti) ja kuvitella niitten merkitykset ja alkuperän erilaisiksi.

Ehkä tästä aukeaa sekularistinen yhtenäiskulttuuri, ei siis muuta kuin sekularistista joulua kaikille pseudomorfoosiblogin lukijoille. Muistakaa ostaa, syödä ja juoda tarpeeksi, ja tehdä tämän kaiken asiaankuuluvan hartaalla mielellä.

Joulupukki

Suomen katajaista kansaa ei ole siunattu loputtomalla määrällä kansallisia ylpeydenaiheita. Maailma tuntee ranskalaiset perunat, ruotsalaiset bikinitytöt, skotlantilaisen viskin ja lukuisan määrän muita kansallisia erikoisuuksia, mutta mitä suomalaista on ikinä päässyt murtautumaan kansainvälisen yleisön tietoisuuteen?

Lähinnä kansainvälistä läpimurtoa suomalaisena ilmiönä lienee joulupukki. Suomalainen matkailunedistäminen on ainakin pistänyt rahansa tähän hevoseen. Sinänsä varmasti järkevää, mitä muutakaan promotoisimme, mämmiäkö?

Vaikka lähtökohta on varmasti matkailualan kannalta järkevää, niin kulttuurin muotoihin huomiotaan kiinnittävä väistämättä törmää tässä muutamaan ongelmaan. Kun sanotaan joulupukin asuvan suomessa, ja täältä säntäävän jouluaattona maailman lapsille lahjoja toimittamaan, niin törmätään muutamaan ongelmaan.

Ensinnäkin maailman lapset juhlivat erityyppisiä juhlia. Suomessa juhlitaan joulua, perinteistä keskitalven kekrijuhlaa, esimerkiksi monissa englanninkielisissä maissa taas samaan aikaan on menossa Christmas, Jeesuksen syntymäpäivä. Joulupukkiakaan ei ei ole aivan niin universaali asia kuin tapaamme kuvitella.

Suomalainen joulupukki on pukki. Tämä liittyy vanhoihin hedelmällisyysriitteihin, suomalainen joulupukki oli pukiksi pukeutunut mies joka harmaassa tai mustassa koltussa kierteli taloja juomassa viinaa ja pelottelemassa lapsia.

Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, amerikkalainen kulttuuri ei tunne joulupukkia. Santa Claus hahmo on saanut jonkinverran piirteitä skandinaavisist jouluperinteistä, mutta pukkimaisuutta on tähän joulun isään välittynyt hirveän vähän.

Periaatteessa joulupukki on hyvin helppoa erottaa Santa Clausesta. Santa pukeutuu punaiseen nuttuun ja Santan parta on valkoinen ja pöyheä. Joulupukki taas pukeutuu harmaaseen tai mustaan, yleensä nurinkäännettyyn turkikseen ja pukinsarviin. Periaatteessa hyvin helppoa, mutta käytännössä asiasta tekee ongelmallisen se, että kaikki suomalaiset joulupukkiyrittäjät ovat omaksuneet täysin amerikkalaisen Santa Clausen muodon.

Pseudomorfoosiharrastajallekkin ilmiö on hankala. Kyseessä on kyllä väärennettyyn muotoon puristettu uusi nuorempi kulttuuri, mutta nyt jostain käsittämättömästä syystä vanhempi kulttuuri on puristunut nuoremman muotoihin.

Miten on mahdollista, että pidämme toisaalta yllä suurta kansallista ylpeyttä joulupukin suomalaisuudesta, mutta emme ole säilyttäneet mitään piirteitä omasta traditiostamme. Tai ehkä sitten kuitenkin jotain, suomalainen joulupukki, punaisesta nutusta ja kuuraparrasta huolimatta vielä tänäpäivänäkin on useimmiten vahvassa humalassa ja pelottelee lapsia.

Ehkä tämä on juuri se pseudomorfoosi, ei humalainen joulupukki, vaan drunken santa claus.

Suomirock

Jokin aikaa sitten mietin pitkään suomirokin nykytilan analysoimista pseudomorfoosiblogin tiimoilla. Kipinän pohdinnoilleni sain huomatessani rockmusiikin kentälle ilmestyneen uniklubin kaltaisia rock-kliseisiin pukeutuneita iskelmäyhtyeitä.

Siis yhtyeitä jotka selvästi näyttävät rokkareilta, mutta kuulostavat iskelmämusiikilta. Ajattelin tietenkin heti, että tässähän on selkeä pseudomorfoosi, uudehko ilmiö kangistuneena vanhaan muottiin.

Ongelma tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kyn yritin verrata ilmiötä historiaansa. Yleensä pseudomorfoottiset ilmiöt palautuvat johonkin vanhempaan aitoon ilmiöön. Suomirock ei kuitenkaan oikein tunnu palautuvan mihinkään aitoon ilmiöön.

Hard-rockkia suomessa edusti Kirka, punk-rockkia Eppu normaali, ja ja puhtaimmillaan varhainen suomi-rock oli dynaamisen duon, Juice Leskisen ja Mikko Alatalon musiikissa. Myönnettäköön, että jokaisessa genressä on ollut paikoitellen rock uskottavampiakin yrittäjiä, mutta tällöin on aina se suomalaisuuspuoli väistämättä kärsinyt.

Rockhan ei ole suomalainen ilmiö, vaan amerikkalainen. Suomirokin syntymän aikoihin emme suinkaan olleet kulttuurillisesti amerikkalaisessa vaikutuspiirissä, vaan enemmänkin neuvostoliiton. Ja kyllähän sen myös kuulee, suomirock kuulostaa enemmän neuvostorokilta kuin amerikkalaiselta esikuvaltaan.

Tarkoitukseni ei ole sinänsä kiistää Juicen kykyjä lauluntekijänä, mutta mikä siinä Juicessa siiten on nimenomaan rock? Juicen kappaleet ovat varmasti koskettaneet laajasti suomalaisia, mutta miksi ne luetaan rokiksi. Eiväthän ne kuulosta lainkaan amerikkalaisilta esikuviltaan.

Juicen kuoltua eräässä muisteluohjelmassa kollegat muistelivat juicea miehenä joka kirjoitti
kaikki ne iltanuotiokappaleet. Mielestäni erinomainen tiivistelmä. Mutta Soitetaanko rokkia iltanuotiolla? Ei tietenkään soiteta, mutta Juicen slaavilaissäviset melankoliset iskelmät sopivat tunnelmaan erinomaisesti. Eikö rock-musiikissa ollut kysymys seksistä, huumeista, väkivallasta, määrittelemättömästä kapinasta, tai vähintäänkin näiden asioiden uskottavasta esittämisestä?

Juice aikanaan uudisti suomalaista rock-musiikkia huomattavasti, aiemminhan kyseinen musiikinlaji koostui pääasiassa käännösiskelmistä. Täytyy kuitenkin kysyä onko rock sellainen asiakokonaisuus, jota voi muuttaa? Asiaa voisi havainnollistaa vertauksella: kuinka paljon esimerkiksi blueskaavasta voi poiketa, niin että soittaa vieläkin bluesia?

Pseudomorfoosiblogi haluaakin nyt nostaa ilmaan kysymyksen: oliko suomirokkia olemassa ollenkaan, vai pitäisikö ilmiöstä kenties puhua jollain asiaa paremmin kuvaavalla termillä?

Hyvää itsenäisyyspäivää

Pseudomorfoosiblogi haluaa toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää itsenäisyyspäivää. Juhlaa vietettäneen taas perinteisin menoin, mediamme ovat taas tupaten täynnä spekulaatioita linnan kutsujen asuista ja pareista sekä sotamuistoja.

Kiinnostavana poikkeuksena uutisvirrasta pistää silmiin suomen eduskunta. Suomen eduskunta päätti juuri itsenäisyyspäivän alla hyväksyä Euroopan unionin perustuslain. Hyväksynnän ajoitus oli hyvin kiinnostava. Itse olen viimeaikoina paljon miettinyt tätä identiteettikysymystä: mikä on euroopan unioni, olenko minä suomalainen vai eurooppalainen, onko Suomi olemassaoleva valtio, onko suomalaisuus olemassaoleva identiteetti?

Ehkä eduskunnan toimi oli kannanotto nimenomaan näihin kysymyksiin. Perustuslaiksihan tästä perustuslaista ei tule olemaan. Se ei voi tulla voimaan, sillä Ranska ja Hollanti jo hylkäsivät sen aikaisemmin. Päätökselle jää siis puhdas signaaliarva. Ylöspäin Euroopan unionille viestitään kuuliaisuutta. Jos euroopan unionille voitaisiin kirjoittaa perustuslaki, niin Suomi sen varmasti ratifioisi. Olemmehan EU:n mallioppilas, ja onhan meillä ollut aina tapana noudattaa kaikkia sopimuksia pilkuntarkasti riippumatta yleisistä käytännöistä.

Signaali kulkee tietenkin myös alaspäin, varsinkin kun hyväksymisen ajankohta on valittu näin itsenäisyyspäivän tienoille. Oli suomalaisen identiteetin tila sitten mikä tahansa, suomen eduskunta ainakin pelaa isommassa liigassa.

Karjalan palautus

Lupailin jo aikoja sitten käsitellä karjalan palautusta pseudomorfoosiblogissa, mutta aiheen monimutkaisuuden vuoksi se on jäänyt odottamaan vuoroaan. Aiheen toi mieleeni taas Paavo Havikon kirja “Erään opportunistin iltapäivä”, jossa Haavikko aiheellisesti kysyy miten on voitu karjalaisten maat ottaa neljä kertaa, muttei kertaakaan antaa takaisin?

Karjalan palautusta nykyäänkin vaatii joukko ihmisiä, internetissä etujoukkonaan Tamperelainen Seppo Lehto. Virallisessakin poliittisessakin keskustelussa aihe on vuosikymmenten varrella aina sillointällöin putkahdellut erilaisissa muodoissa esille.

Toistaiseksi en ole Haavikkoa lukuunottamatta kohdannut analyyttistä pohdintaa siitä, kenelle Karjala tulisi palauttaa ja miksi. Useimmiten karjala halutaan palautettaman Suomelle.

Asia on kuitenkin melko monimutkainen. Mikä ensinnäkin on suomi? Suomella yleensä viitataan samannimiseen kansallisvaltioon (1917-1995), mutta termi on itseasiassa vanhempi, ja se tarkoittaa vanhaa heimorajaa, aluetta jonka nykyään tunnemme varsinaissuomena.



Kaikki Suomen kansallisvaltiossa asuneet eivät suinkaan kuuluneet suomalaisten heimoon, esimerkiksi Tamperelaiset kuuluivat hämäläisten heimoon, lapissa asuivat lappalaiset, karjalaiset olivat taas oma heimonsa ja niin edelleen.

Suomen kansallisvaltion alueella on ollut monenlaista miehittäjää. Vanha sanonta: “ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme koskaan tule, olkaamme siis suomalaisia” kuvastaa erinomaisesti alueen asukkaiden opportunistista luonnetta. Lausetta voisi vielä nykyaikaistaa lisäämällä “tai no ollaan sittenkin eurooppalaisia”.

Suomi on varsinaissuomea lukuunottamatta ollut alueella miehittäjä aivan siinä missä Ruotsi tai Venäjäkin. Tätä on monien vielä vaikea mieltää, liityimmehän euroopan unioniin vasta aivan hiljattain, ja onpa vielä hengissä ihmisiä jotka ovat Suomen aluetta ja identiteettiä asein puolustaneet. Se on kuitenkin tosiseikka, vaikkakin suomalaiseen identiteettiin on ehkä samaistuttu paremmin kuin muihin aikanaan.

Karjala ja Suomi ovat hyvin vanhoja heimoalueita. Alueet olivat melko vakiintuneet jo keskiajan alussa, jolloin esimerkiksi Tampereen seutua asuttivat vielä lappalaiset.

 kts oheinen kuva

Karjalan ja Suomen suhde on historiallisesti hyvin kiinnostava. Kun suomalainen identiteetti aikoinaan päätettiin rakentaa, niin hyvin suuri osa rakennuspalikoista haettiin nimenomaan karjalasta. Ymmärrettävää sinänsä, varsinaissuomalaisesta kulttuurista ei koko kansan identitetiksi riittänyt, kierojen savolaisten tai jurojen pohjalaisten perinteitä ei sellaisiksi haluttu, lappalaisista puhumattakaan. Karjalaisuus oli juuri sopivalla tavalla alkuvoimaista, ylevää, riittävän tuttua mutta tarpeeksi eksoottista.

Karjalasta sitten naaratytiinkin kaikki runoista patoihin. Kalevalasta olen kirjoittanut aikaisemminkin (http://pseudomorfoosi.blogspot.com/2005/04/kalevala.html), karjalan palauttamisesta puhuttaessa usein maalaillaan mielikuvia karjalan laulumaista, ja se esitetään nimenomaan suomalaisen identiteetin kannalta elintärkeänä.

Tämä puhe on kuitenkin syvästi pseudomorfoottista, maalailemalla nationalistismin ajalta peräisin olevilla kielipeleillä jo kauan siten arkitodellisuudesta kadonneisiin tunteisiin vetoavia mielikuvia, yritetään esittää aivan muita tarkoitusperiä palvelevia alueliitoksia.

Se karjala josta unelmoimme on ajat sitten kadonnut, jäljellä on vain luonnonvarojen karjala, potentiaalisia taloudellisia voittoja.

Karjalaista kulttuuriahan siellä vielä on paikoitellen jäljellä, mutta miten se oikeuttaa hämäläiset tai suomalaiset kyseistä aluetta vaatimaan? Miten se että että aikaisemmin olemme onnistuneet viemään heidän kulttuurinsa, oikeuttaisi meidän viemään myös nykyisen karjalan maantieteellisen alueen? Oikeuttaako samallatavoin nykyään omaksumamme amerikkalainen kulttuuri aluevaatimuksiin valtameren toisella puolella?

Jos Neuvostoliitto on aikoinaan vääryydellä karjalan vienyt, niin miksi Venäjän pitäisi luovuttaa se euroopan unionille? Venäjä ei ole sitä vienyt, eikä Euroopan unioni koskaan omistanut. Miten luovutus tulisi käytännössä järjestää, korjatkaa jos olen väärässä, mutta eikö alueluovutukset yleensä hoideta hyökkäyssodalla?

Olen hieman skeptinen Euroopan unionin innokkuudesta hykätä taktisen partnerinsa venäjän kimppuun, kauppasuhteet kärsisivät.

Ja miksi juuri nuo tietyt rajat ovat ne pyhät, jos lähdemme ajatuksesta että vääryydellä siirretyt rajat tulee palauttaa, niin mihin pysähdymme? Joka ikinen rajansiirto maailmanhistoriassa on toteutettu vääryydellä.

Ehkä Tamperelaiset voisivat näyttää hyvää esimerkkiä luovuttamalla alueensa lappalaisille.

Kuvia metallimessusta

Tässä muutamia kuvia tämänpäiväisestä metallimessusta:

Tilaisuus oli erittäin suosittu, ovella joutui jonottamaan hyvin pitkään, eivätkä silti kaikki halukkaat mahtuneet sisälle.

Kyseessä oli ihan oikea messu, ehtoollisineen ja kaikkineen.


Kitarasankareita luonnollisestikin tarvitaan myös metallimessun järjestämiseen.

Pappi lopetti osuutensa kysymyksen: eikö tämä olekin se hard rock halleluja? Ilmeisesti viittasi arkkitehtonisiin seikkoihin.

Olen hyvin hämmentynyt tästä kaikesta, nyt menen nukkumaan ja pyrin analysoimaan asiaa myöhemmin.