Uusmaalaus

Elina Brotherus kuuluu menestyneimpiin nuoriin taiteilijoihimme. Hän kuuluu ns. Helsinki School koulukuntaan, joka koostuu Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvausta opiskelleista ja opettaneista.

Brotheruksen tyyliä voi kuvailla maalaukselliseksi. Teosten merkitykset rakentuvat yleensä eriolaisten taidehistoriallisten viittausten varaan. Nyt uudessa näyttelyssään hän on astunut askeleen pidemmälle tällä tiellä. Näyttelyn nimi on "New painting" ja hän kommentoi sen syntyä Metrolehdessä 13.1 näin:

"-Minulla oli näyttely Islannissa, ja galleristi heitti ilmoille ajatuksen, että valokuva on nykyajan maalaustaidetta. Olen aina tuntenut olevani lähempänä klassista maalaustaidetta kuin nykytaidetta, ja siksi ajatus ruveta tutkimaan valokuvaa maalauksen näkökulmasta tuntui erityisen osuvalta"

Lausunto on kulttuurimorfologisesti kiinnostava. Mieleeni tuli heti analogia: Keisariajan Roomalainen kuvanveistäjä, jonka työnä oli jäljentää Kreikkalaisia patsaita ja täydentää niitä aikansa julkkisten päillä olisi voinut antaa samantyyppisen lausunnon. Esimerkiksi: "Olen aina tuntenut olevani lähempänä klassista kreikkalaista veistotaidetta, kuin Roomalasita nykytaidetta."

Molemmissa esimerkeissä kulttuurin materialistisen myöhäiskauden toimija lainailee varhaisempia muotoja vailla kiinnostuista niiden alkuperäisestä, yleensä uskonnonharjoittamiseen liittyvästä käyttöyhteydestä.

Brotheruksesta on keskusteltu viimeaikoina paljon, hän kuuluu niihin harvoihin taiteilijoihin joiden julkisuus ulottuu ns. lööppitasolle. Kysymys on tietenkin ollut rahasta. Iltalehti keksi nimetä 8000e maksaneen Pekka Saurin muotokuvan suomen kalleimmaksi valokuvaksi. Vaikkakaan väite ei sinänsä ollut totta (lööpit eivät yleensä ole totta, ihan selvennykseksi jos joku ei tiennyt), niin silti se ehti nostaa varsin kiihkeän kansalaikjeskustelun.

Vaikkakin taidekentän sisällä Brotheruksen ansiot ovat kiistämättömät, ns. tavallisen kansan ja myös valokuvauksen harrastajien keskuudessa hän on varsin kiistelty hahmo. Tämä johtuu toisaalta juuri noista lööpeissä olleista tuloista, toisaalta hänen valitsemansa vaikeasti avautuvan tyylin vuoksi.

Paradoksaalista kyllä myös kansan suuhun sopisi muunnelma Elinan lausunnosta. He eivät pidä Brotheruksesta nimenomaan sen takia koska kokevat klassisen maalaistaiteen nykytaidetta koskettavammaksi. Kansan ja Brotheruksen konservatismi ei valitettavasti tunnu kohtaavan. Kansa näkee Brotheruksen nimenomaan nykytaiteilijana joka on etääntynyt liikaa klassisesta taiteesta.

Valokuvausharrastajat taas eivät tunnu ymmärtävän Brotheruksen valokuvien maalauksellisuutta. He haluavat valokuvansa valokuvina, ja arvottavat niitä pelkästään sellaisina. Taidehistorialliset viittaukset eivät tähän markkinasegmenttiin pure.

Myös Hellsinki Schoolin dominoiva osa suomen taidevalokuvauksessa tuntuu ärsyttävän monia. Monet harrastajat ovat omaksuneet erityyppisen estetiikan esimerkiksi luontokuvauksen puolelta.

Valokuvaharrastajienkin esteettiset mieltymykset ovat usein varsin konservatiisisia. Sen voi todeta itsekin selailemalla erilaisia harrastajien valokuvagallerioita, ja niiden saamia kommentteja. Valitettavasti myöskään valokuvaharrastajien ja Brotheruksen edustamat konservatiivisuuden lajit eivät tunnu kohtaavan.

Mieskuvaajien ongelmana on sitten vielä venuskateus. Brotherus käyttää työssään paljon omaa vartaloaan. Nykytaiteen yleisin maallikkokritiikki on: "Tuollaisenhan minä pystyisin tekemään itsekin". Mieskuvaajan alitajunta kommentoi välittömästi Brotheruksen tuotantoa: "Olisin minäkin kuuluisa taidevalokuvaaja tuolla vartalolla".

Elina Brotheruksen näyttely New painting Valokuvataiteen museoissa 26.maaliskuuta asti.

Brotherusaiheisiin nettikeskusteluihin voi osallistua esimerkiksi Jippii keskustelupalstalla