Virolaista tuotantoa. Näyttävät kanapyöryköiltä ja maistuvat lihapiirakalta.
Tuesday, January 22, 2008
Monday, January 21, 2008
Hobo chic
Nyt kun heroin chic on jo niin passe, on muotialan aina haistella uusia tuulia. Virkistävä tuulahdus käy tälläkertaa katuojan suunnasta. Taas kerran ylemmän sosiaaliluokan pysähtyneisyyyttä pyritään piristämään alemman sosiaaliluokan ilmiöitä jäljittelemällä. Tälläkertaa ilmiön nimenä on Hobo chic.
Perusajatuksena on siis design vaatteet, joiden tyyli on kopioitu kodittomien ja muiden vähempiosaisten pakonsanelemasta asustuksesta.
En itse seuraa muotimaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ilmeisesti kyseessä on melko näkyvä ilmiö, ainakin Helsingin sanomat on kokenut tarkoituksenmukaiseksi kirjoittaa asiasta parikin artikkelia.
Helsingin sanomissa on esitetty ilmiön taustaksi Naomi Klainin No Logo kirjassa esitetyn huomion lökäpöksyistä; slummeissa housut periytyvät isommilta veljiltä pienemmille, ja näinollen ovat siis useimmiten vääränkokoisia. Slummeissa noisevia trendejä spottailevat coolhunterit ovat sitten tulkinneet tämän tyyliksi, ja markkinoineet ostokykyiselle keskiluokalle.
Havaintoa voisi myös laajentaa, monet nuorisokulttuurit ovat ammentaneet elinvoimansa samasta lähteestä. Lökäpöksyt tietenkin liittyvät olennaisesti hiphop-kulttuuriin, mutta myös esimerkiksi Rock and roll on syntynyt varsin samaan tapaan.
Alaluokkaiset rasvatukkaiset nuorisorikolliset soittivat neekerimusikkia pukeutuneena kullankaivajahousuihin ja lentäjätakkeihin. Tämä ei vielä itsessään ollut mitenkään skandalöösiä, vasta kun kyseinen tyyli alkoi houkutella laajemmin jäljittelijöitä keskiluokasta, aikana jolloin yleisesti seurattiin perinteistä pukeutumis ja musiikki-kulttuuria, silloin törmättiin ongelmiin.
Tästä perimyslinjasta pulpahti ulos myös eräs kiinnostava pseudomorfoosi: Design-farkut, jotka Calvin Klain keksi seitsemänkymmentäluvulla, ja jotka kahdeksankymmentäluvulla rantautuivat City-kulttuurin mukana myös Helsingin yöelämään. Kullankaivajan työasusta nuorisorikollismuodin kautta muodin huipulle.
Viisikymmenttäluvulla kuitenkin vielä pukeuduttiin perinteisiin miesten tai naisten vaatteisiin. Esimerkiksi rokkia hieman varhaisemmat Beatnikit kuuntelivat kyllä mustaa musiikkia jatsia, mutta pukeutuivat perinteisiin miestenvaatteisiin. Huomattavasti keskimääräistä resuisempiin tosin.
Jazz itsessään on myös nimenomaan Hobo chic, kyseisen musiikinlajin kehityksestä 1900-luvun alun mustilta clubeilta nykyiseksi keskiportaanjohtajien sikarinpolttomusiikiksi (kts. Pori Jazz) voisi kirjoittaa useampiakin tekstejä.
Beatnikitkin olivat Hobo chic. He olivat yläluokkaisista tai vähintään keskiluokkaisista oloista kotoisin olevia ihmisiä (esim William S. Burroughs oli erittäin merkittää mekaanisia laskimia valmistavasta Burroughsin sukua).
He ihannovat kulkurielämää, ja myös toteuttivat sitä itse käytännössä. Resuisissa haisevissa miestenvaatteissaan he vaelsivat benzendriinipäissään rannikolta rannikolle. Erotuksena todellisiin kodittomiin tosin oli se, että ylä tai keskiluokkaisen taustansa ansioista ansiosta he pystyivät aina vetäytymään tarvittaessa johonkin rauhaisaan paikkaan kirjoittamaan seikkailuistaan, ja tietenkin se että he pystyivät aina antamaan jäsentyneitä (tai jäsentyneen epäjäsentyneitä) haastatteluja medialle.
Beatnikkejä seurasi sitten hippiliike, joka monin tavoin sekä muistutti edeltäjäänsä, että poikkesi siitä. Molemmat edustivat jonkinlaista transendettiä etsintää, tai vähintään pakoa edellisen sukupolven normeista. Luonteeltaan ilmiöt olivat kuitenkin erityyppisiä; Beatnikit olivat pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, hippiliikkeeseen verrattuna voidaan käyttää termiä elitistinen. Hippiliike taas oli vastakulttuuria, valtakulttuurin negaatio. Suurten ikäluokkien nuorison äkillisestä massamobilisaatiosta.
Keskiluokan vaelluksesta San Fransiskoon kukat hiuksistaan kommentoi aikoinaan Milan Melvin, yksi Height-Ashburyn kanta-asukkaista näin: se oli "todella vimeinen naula arkkuun. Juntit ottivat sen tosissaan ja potkivat mummojen puutarha-aidat nurin, jotta saisivat kukkia tukkaansa ja voisivat saapua asianmukaisesti pukeutuneina ja niin kuin lehdissä oli kuvailtu".
Mitä tulee pukeutumiseen, niin hippiliike asettuu aika tarkasti perinteisen miesten/naisten pukeutumisen lopulliseen murtumiskohtaan. Näin jälkikäteen hippiliikkeen voisi helposti kuvitella edustaneen pukeutumisen suhteen hobo romantiikkaa, näyttiväthän resuiset hipit lähinnnä kulkureilta. Pyrkimykset kuitenkin olivat ilmeisesti toisenlaiset, Alice Echols sivuaa aihetta kirjassaan Uhoa ja unelmia:"Pukeutumisellaan kauniit ihmiset (Tom Wolfen hipeistä käyttämä termi) korostivat erilaisuuttaan ja omaksuivat siksi muiden aikakausien ja kulttuurien asuja: Davy Crockettin nahkahousut, armeijan ylijäämävaatteet, buddhalaiset kaavut, Edvardiaaniset puvut, Erroll Flynnin merirosvopaidat, intiaanien otsanauhat, viitat, cowboy-ja beatlessaappaat, oudot päähineet - knallit, silinterit, lännenhatut, eskimohuput, mikä tahansa kelpasi - sekä tietenkin helminauhat."
Tästä pakonomaisesta yrityksestä sulloutua minkä tahansa muun kulttuurin muotoihin kuin omiinsa syntyi sitten amerikkalaiselle kulttuurille, ja ajalleen 60-luvulle luonteenomaisin ilmiökokonaisuus: hippi.
Yrityksestä pukeutua mihin tahansa muuhun, kuin parhaillaan hiipuvan länsimaisen pukeutumiskulttuurin muotojen rippeisiin syntyy oma muotonsa. Nykyäänhän me tunnistamme välittömästi hippivaatteen kun sellaisen näemme. Ruotsalaiset halpavaateketjutkin tarjoavat meille omat versionsa teemasta aina hippeuden ollessa muotia.
Mutta mikä näissä meitä sitten viehättää, miksi me länsimaisen keskiluokan edustajat etsimme aina jotain rosoisempaa, rajumpaa, aidompaa, ja aina sieltä vähempiosaisten keskuudesta. Johtuuko se siitä, että oma kulttuurimme(jos sitä on) on niin tylsää ja vähäveristä, ettemme jatsa sitä itsekkään haukottelematta, vai onko kenties kyse ilkeästä kolonialistisesta luonteestamme.
Siis siitä että onnistuneesti riistettyämme erilaisia väestöryhmiä materialistisesti vuosisatoja, loogisena jatkumona tälle haluamme myös riistää heitä myös henkisesti. Esimerkkinä mainitsemani mustan musiikin lajit on aika hyvin valkaistu. Jazz täysin, Rock suurimmaksi osin ja Hip Hop osittain.
Nyt viedään kodittomilta viimeinen asia mitä heillä on enää jäljellä, heidän tyylinsä. Kodittomilla itselläänhän ei kodittomien muotiin ole varaa, pian varmasti kaikki kodittomuustyyliin liittyvät tekijänoikeudet siirtyvät erilaisille kansainvälisillä muotitaloilla, samaan tapaan kuin peritneisten kasvilajien siementen oikeudet siirtyvät kansainvälisille maatalousyrityksille sitä mukaa kun ne niitä keksivät.
Perusajatuksena on siis design vaatteet, joiden tyyli on kopioitu kodittomien ja muiden vähempiosaisten pakonsanelemasta asustuksesta.
En itse seuraa muotimaailmaa kovinkaan tarkasti, mutta ilmeisesti kyseessä on melko näkyvä ilmiö, ainakin Helsingin sanomat on kokenut tarkoituksenmukaiseksi kirjoittaa asiasta parikin artikkelia.
Helsingin sanomissa on esitetty ilmiön taustaksi Naomi Klainin No Logo kirjassa esitetyn huomion lökäpöksyistä; slummeissa housut periytyvät isommilta veljiltä pienemmille, ja näinollen ovat siis useimmiten vääränkokoisia. Slummeissa noisevia trendejä spottailevat coolhunterit ovat sitten tulkinneet tämän tyyliksi, ja markkinoineet ostokykyiselle keskiluokalle.
Havaintoa voisi myös laajentaa, monet nuorisokulttuurit ovat ammentaneet elinvoimansa samasta lähteestä. Lökäpöksyt tietenkin liittyvät olennaisesti hiphop-kulttuuriin, mutta myös esimerkiksi Rock and roll on syntynyt varsin samaan tapaan.
Alaluokkaiset rasvatukkaiset nuorisorikolliset soittivat neekerimusikkia pukeutuneena kullankaivajahousuihin ja lentäjätakkeihin. Tämä ei vielä itsessään ollut mitenkään skandalöösiä, vasta kun kyseinen tyyli alkoi houkutella laajemmin jäljittelijöitä keskiluokasta, aikana jolloin yleisesti seurattiin perinteistä pukeutumis ja musiikki-kulttuuria, silloin törmättiin ongelmiin.
Tästä perimyslinjasta pulpahti ulos myös eräs kiinnostava pseudomorfoosi: Design-farkut, jotka Calvin Klain keksi seitsemänkymmentäluvulla, ja jotka kahdeksankymmentäluvulla rantautuivat City-kulttuurin mukana myös Helsingin yöelämään. Kullankaivajan työasusta nuorisorikollismuodin kautta muodin huipulle.
Viisikymmenttäluvulla kuitenkin vielä pukeuduttiin perinteisiin miesten tai naisten vaatteisiin. Esimerkiksi rokkia hieman varhaisemmat Beatnikit kuuntelivat kyllä mustaa musiikkia jatsia, mutta pukeutuivat perinteisiin miestenvaatteisiin. Huomattavasti keskimääräistä resuisempiin tosin.
Jazz itsessään on myös nimenomaan Hobo chic, kyseisen musiikinlajin kehityksestä 1900-luvun alun mustilta clubeilta nykyiseksi keskiportaanjohtajien sikarinpolttomusiikiksi (kts. Pori Jazz) voisi kirjoittaa useampiakin tekstejä.
Beatnikitkin olivat Hobo chic. He olivat yläluokkaisista tai vähintään keskiluokkaisista oloista kotoisin olevia ihmisiä (esim William S. Burroughs oli erittäin merkittää mekaanisia laskimia valmistavasta Burroughsin sukua).
He ihannovat kulkurielämää, ja myös toteuttivat sitä itse käytännössä. Resuisissa haisevissa miestenvaatteissaan he vaelsivat benzendriinipäissään rannikolta rannikolle. Erotuksena todellisiin kodittomiin tosin oli se, että ylä tai keskiluokkaisen taustansa ansioista ansiosta he pystyivät aina vetäytymään tarvittaessa johonkin rauhaisaan paikkaan kirjoittamaan seikkailuistaan, ja tietenkin se että he pystyivät aina antamaan jäsentyneitä (tai jäsentyneen epäjäsentyneitä) haastatteluja medialle.
Beatnikkejä seurasi sitten hippiliike, joka monin tavoin sekä muistutti edeltäjäänsä, että poikkesi siitä. Molemmat edustivat jonkinlaista transendettiä etsintää, tai vähintään pakoa edellisen sukupolven normeista. Luonteeltaan ilmiöt olivat kuitenkin erityyppisiä; Beatnikit olivat pieni kulttuurisesti valveutunut joukko, hippiliikkeeseen verrattuna voidaan käyttää termiä elitistinen. Hippiliike taas oli vastakulttuuria, valtakulttuurin negaatio. Suurten ikäluokkien nuorison äkillisestä massamobilisaatiosta.
Keskiluokan vaelluksesta San Fransiskoon kukat hiuksistaan kommentoi aikoinaan Milan Melvin, yksi Height-Ashburyn kanta-asukkaista näin: se oli "todella vimeinen naula arkkuun. Juntit ottivat sen tosissaan ja potkivat mummojen puutarha-aidat nurin, jotta saisivat kukkia tukkaansa ja voisivat saapua asianmukaisesti pukeutuneina ja niin kuin lehdissä oli kuvailtu".
Mitä tulee pukeutumiseen, niin hippiliike asettuu aika tarkasti perinteisen miesten/naisten pukeutumisen lopulliseen murtumiskohtaan. Näin jälkikäteen hippiliikkeen voisi helposti kuvitella edustaneen pukeutumisen suhteen hobo romantiikkaa, näyttiväthän resuiset hipit lähinnnä kulkureilta. Pyrkimykset kuitenkin olivat ilmeisesti toisenlaiset, Alice Echols sivuaa aihetta kirjassaan Uhoa ja unelmia:"Pukeutumisellaan kauniit ihmiset (Tom Wolfen hipeistä käyttämä termi) korostivat erilaisuuttaan ja omaksuivat siksi muiden aikakausien ja kulttuurien asuja: Davy Crockettin nahkahousut, armeijan ylijäämävaatteet, buddhalaiset kaavut, Edvardiaaniset puvut, Erroll Flynnin merirosvopaidat, intiaanien otsanauhat, viitat, cowboy-ja beatlessaappaat, oudot päähineet - knallit, silinterit, lännenhatut, eskimohuput, mikä tahansa kelpasi - sekä tietenkin helminauhat."
Tästä pakonomaisesta yrityksestä sulloutua minkä tahansa muun kulttuurin muotoihin kuin omiinsa syntyi sitten amerikkalaiselle kulttuurille, ja ajalleen 60-luvulle luonteenomaisin ilmiökokonaisuus: hippi.
Yrityksestä pukeutua mihin tahansa muuhun, kuin parhaillaan hiipuvan länsimaisen pukeutumiskulttuurin muotojen rippeisiin syntyy oma muotonsa. Nykyäänhän me tunnistamme välittömästi hippivaatteen kun sellaisen näemme. Ruotsalaiset halpavaateketjutkin tarjoavat meille omat versionsa teemasta aina hippeuden ollessa muotia.
Mutta mikä näissä meitä sitten viehättää, miksi me länsimaisen keskiluokan edustajat etsimme aina jotain rosoisempaa, rajumpaa, aidompaa, ja aina sieltä vähempiosaisten keskuudesta. Johtuuko se siitä, että oma kulttuurimme(jos sitä on) on niin tylsää ja vähäveristä, ettemme jatsa sitä itsekkään haukottelematta, vai onko kenties kyse ilkeästä kolonialistisesta luonteestamme.
Siis siitä että onnistuneesti riistettyämme erilaisia väestöryhmiä materialistisesti vuosisatoja, loogisena jatkumona tälle haluamme myös riistää heitä myös henkisesti. Esimerkkinä mainitsemani mustan musiikin lajit on aika hyvin valkaistu. Jazz täysin, Rock suurimmaksi osin ja Hip Hop osittain.
Nyt viedään kodittomilta viimeinen asia mitä heillä on enää jäljellä, heidän tyylinsä. Kodittomilla itselläänhän ei kodittomien muotiin ole varaa, pian varmasti kaikki kodittomuustyyliin liittyvät tekijänoikeudet siirtyvät erilaisille kansainvälisillä muotitaloilla, samaan tapaan kuin peritneisten kasvilajien siementen oikeudet siirtyvät kansainvälisille maatalousyrityksille sitä mukaa kun ne niitä keksivät.
Sunday, January 06, 2008
Nude religion
Törmäsin tälläiseen sivustoon, itselleni ei oikein auennut tuo uskontopuoli asiassa, mutta toisaalta tyydyttänee nykyihmisen uskonnollisen kaipuun siinä missä salonkibudhalaisuuskin.
Tuesday, January 01, 2008
Wednesday, December 26, 2007
Sunday, December 23, 2007
tandoori
Tandoori on Intiasa ja Pakistanissa yleisesti käytetty saviuuni. Tandooriruuat kuuluvat myös meidän länsimaisten ihmisten herkkuihin, ja niitä saakin lähes kaikista kyseisen alueen ruokakulttuuria edustavista ravintoloista.
Olen joskus miettinyt löytyykö jokaisesta tandooriruokia tarjoavasta ravintolasta tosiaan tandooriuuni, ja miltä pienen tai keskisuuren helsinkiläisravintolan tandooriuuni yleensä näyttää.
Eräänä päivänä helsingin kaduilla kulkiessani sain kuitenkin pseudomorfoottisesta diskurssista katsottuna kiinnostavampaa pohdittavaa. Kansainvälinen hampurilaisketju MC.Donalds mainosti ikkunassaan tandoorikanahampurilaista.
Jos olisin niinktsuttu vittumainen asiakas (joka tietenkin sisim,mässäni haluaisn aina olla), niin olisin välittömästi sännännyt sisään ravintolaan tivaamaan minkälaisessa uunissa heidän kanahampurilaisensa paistetaan, ja tietenkin vähintään valittanut kuluttajavalituslautakuntaa, jos en sitten suoranaisiin oikeustoimiin ryhtynyt, jos kyseiset paistovälineet eivät perinteisen tandooriuunin vähimmäisvaatimuksia täyttäisi.
En sitten käynyt, mutta ajatus jäi pyörimään mielessäni. Hampurilainen on hyvin kiinnostava ilmiökokonaisuus, minkä väliin voidaan jauhaa mitä tahansa materiaaleja ja kulttuurillisia konventioita ilman että kokonaisuus ratkaisevasti muuttuisi. Oli kyseessä sitten tandoorikana, tai vaikka kalakukkohampurilainen, lpputulos on aina sama: hampurilainen joka maistuu vähän omituiselta.
Olen joskus miettinyt löytyykö jokaisesta tandooriruokia tarjoavasta ravintolasta tosiaan tandooriuuni, ja miltä pienen tai keskisuuren helsinkiläisravintolan tandooriuuni yleensä näyttää.
Eräänä päivänä helsingin kaduilla kulkiessani sain kuitenkin pseudomorfoottisesta diskurssista katsottuna kiinnostavampaa pohdittavaa. Kansainvälinen hampurilaisketju MC.Donalds mainosti ikkunassaan tandoorikanahampurilaista.
Jos olisin niinktsuttu vittumainen asiakas (joka tietenkin sisim,mässäni haluaisn aina olla), niin olisin välittömästi sännännyt sisään ravintolaan tivaamaan minkälaisessa uunissa heidän kanahampurilaisensa paistetaan, ja tietenkin vähintään valittanut kuluttajavalituslautakuntaa, jos en sitten suoranaisiin oikeustoimiin ryhtynyt, jos kyseiset paistovälineet eivät perinteisen tandooriuunin vähimmäisvaatimuksia täyttäisi.
En sitten käynyt, mutta ajatus jäi pyörimään mielessäni. Hampurilainen on hyvin kiinnostava ilmiökokonaisuus, minkä väliin voidaan jauhaa mitä tahansa materiaaleja ja kulttuurillisia konventioita ilman että kokonaisuus ratkaisevasti muuttuisi. Oli kyseessä sitten tandoorikana, tai vaikka kalakukkohampurilainen, lpputulos on aina sama: hampurilainen joka maistuu vähän omituiselta.
Friday, December 07, 2007
Kuoropojat
Juuri kun luulin nähneeni kaiken, jaksaa maailma vieläkin yllättää minua. Matkustaessani kaikessa rauhassa metrossa yhtäkkiä huomioni kiinnitti erikoinen mainos. Mainoksessa oli joukko viimeisenpäälle stailattuja nuoria miehiä, ja yläpuolella luki teksti Choirboys.
Oletin tietenkin kyseessä olevan jonkinlainen Chippendales tyyppinen tanssiryhmä, mutta ei. Pienellä googlaamisella huomasin kyseessä olevan katolinen poikabändi.
Täsmällisestiottaen kyseessä ei ole pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissahan vanha muoto puristaa uuden ilmiön väkisin omaan muotoonsa. Viimeaikoina olen huomannut jonkinverran ilmiöitä, joissa vanha perinne pakotetaan erilaisiin nykyaikaisiin muotoihin.
Olen hieman kahden vaiheilla sen suhteen, miksi tämäntyyppisiä ilmiöitä tulisi kutsua. Pitäisikö pseudomorfoosi käsittää jonkinlaiseksi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään erityyppisiä epä-aitoja muotoja, vai tulisiko tälläisten ilmiöiden kyseessäollessa käyttää esimerkiksi termiä käänteispseudomorfoosi? Se kertoisi täsmällisesti kysessä olevan pseudomoprfoosin kaltainen, mutta käänteinen ilmiö. Ongelmaksi tässä vain helposti muodostuu se, että kun puhutaan käänteisestä ilmiöstä, niin voidaan saada hyvin erityyppisiä tuloksia riippuen siitä, mihin nähden käänteiseksi ilmiö käsitetään.
Ehkä olisi parasta määritellä tämänkaltaiset ilmiöt jollain omalla termillään, täytynee pohtia asiaa.
Mutta tosiaan, jos alttaripoikapoikabändi kiinnostaa niin käykää ihmeessä tsekkaamassa. Tarkemmat keikkatiedot löytyy ainakin sieltä metrojunan seinältä.
Oletin tietenkin kyseessä olevan jonkinlainen Chippendales tyyppinen tanssiryhmä, mutta ei. Pienellä googlaamisella huomasin kyseessä olevan katolinen poikabändi.
Täsmällisestiottaen kyseessä ei ole pseudomorfoosi. Pseudomorfoosissahan vanha muoto puristaa uuden ilmiön väkisin omaan muotoonsa. Viimeaikoina olen huomannut jonkinverran ilmiöitä, joissa vanha perinne pakotetaan erilaisiin nykyaikaisiin muotoihin.
Olen hieman kahden vaiheilla sen suhteen, miksi tämäntyyppisiä ilmiöitä tulisi kutsua. Pitäisikö pseudomorfoosi käsittää jonkinlaiseksi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään erityyppisiä epä-aitoja muotoja, vai tulisiko tälläisten ilmiöiden kyseessäollessa käyttää esimerkiksi termiä käänteispseudomorfoosi? Se kertoisi täsmällisesti kysessä olevan pseudomoprfoosin kaltainen, mutta käänteinen ilmiö. Ongelmaksi tässä vain helposti muodostuu se, että kun puhutaan käänteisestä ilmiöstä, niin voidaan saada hyvin erityyppisiä tuloksia riippuen siitä, mihin nähden käänteiseksi ilmiö käsitetään.
Ehkä olisi parasta määritellä tämänkaltaiset ilmiöt jollain omalla termillään, täytynee pohtia asiaa.
Mutta tosiaan, jos alttaripoikapoikabändi kiinnostaa niin käykää ihmeessä tsekkaamassa. Tarkemmat keikkatiedot löytyy ainakin sieltä metrojunan seinältä.
Thursday, December 06, 2007
Itsenäisyydestä ja tonttuilusta
Nyt kun vietämme itsenäisyytemme 90-vuotisjuhlaa, lienee hyvä hieman pohtia mitä juhlitaan.
Useimmille meistä lienee nykyään vähintään hämärää mitä valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa. Itsekään en pysty asiaan täsmällisesti vastaamaan. Muistan tosin hämärästi kuoluajoilta 80-luvulta asian minulle opetetun. Jos oikein muistan niin valtiollisen itsenäisyyden määritteet olivat ainakin itsenäinen hallinto, oma raha ja tietysti rajat piti olla. Perustuslakikin taisi asiaan liittyä.
Kuinka suuri osa noista yhdeksästäkymmenestä vuodesta voidaan sitten itsenäisiksi laskea?
Esimerkiksi Ns. suomettumisen aika täyttänee itsenäisyyden määritelmän kirjaimen, mutta ei juurikaan sen henkeä. Hallinnon päätökset tehtiin periaatteessa itsenäisesti, mutta kaikessa päätöksenteossa ykköskysymyksenä oli mitä itänaapurin miellyttäminen.
Pitäisikö pahimmat suomettumisen vuodet vähentää tuosta itsenäisyysajan kokonaissaldosta? Entä niin mihin asti itsenäisen Suomen historiaa voidaan uskottavasti jatkaa?
Jatkuuko se esimerkiksi 1.1.1995 asti, jolloin liityimme Euroopan unioniin, vuoteen 1998, jolloin liityimme EMU:uun tai vuoteen 2002 jolloin otimme euron käyttöön. Vai voidaanko katsoa Suomen olevan itsenäinen valtio vielä mahdolliseen perustuslain ratifiointiin asti.
Toisaalta voin olla täysin väärässä. Ehkä minua vain rasittaa se epämääräinen muistijälki kouluajoilta, joka väittää itsenäisyden olevan selkeästi määriteltävissä. Ehkä se ei sitä ole, google ai ainakaan mitään selkeää vastausta asiasta antanut.
Ehkä itsenäisys on enemmän abstrakti asia, kuten suomalaisen ruuan puhtaus tai suomalaisen työn korkea laatu, tai muut samantapaiset paradoksaaliset väittämät jotka muuttuvat vain sitä todemmiksi mitä vähemmän niillä on varsinaista todellisuuspohjaa.
Esimerkiksi Jukka Tarkka selittää Lapin Kansassa Suomen olevan EU:n jäsenenä itsenäisempi kuin se olisi EU:n ulkopuolella: "Unionista erossa pysyminen ei takaisi nykyistä laajempaa liikkumatilaa, ei uusia vaihtoehtoja unionin tarjoamien rinnalle, eikä siis nykyistä laajempaa valinnan mahdollisuutta. Mikään valtio ei voi olla ympäristöstään riippumaton ja siis itsenäinen sanan äärimmäisessä merkityksessä. Ero on lähinnä siinä, että unionin ulkopuolien ei voi vaikuttaa sen päätöksiin, jäsen voi sentään edes vähän. Jäsenyys tarjoaa siis enemmän itsenäisyyttä kuin ulkopuolella pysyttely."
Kiinnostava näkökulma, perustuu vallallaolevaan pöytäperiaatteeseen, eli siihen että pienen maan etuja ajetaan parhaiten istumalla niissä pöydissä joissa asioista päätetään. Oli pöydässäistujan vaikutusmahdollisuudet miten pienet tahansa, ne ovat aina suuremmat kuin niillä jotka eivät istu kyseisissä pöydissä. Ja vaikka ei olisikaan, niin vähintäänkin tarjoilu on parempaa.
Lisäksi Tarkka puhuu kolumnissaan "yhteisestä tahtotilasta", hänen mielestään suomi on EU:n osana itsenäinen luovuttaessaan päätösvaltaansakin, koska päätösvalta luovutetaan yhteisen tahtotilan vallitessa.
Mielestäni hyvin kiintoisa ajatusrakenne, jota voimme hyvin peilata muihinkin historiallisiin valintoihin. Jos esimerkiksi aikanaan olisimme yhteisen tahtotilan vallitessa liittyneet johonkin muuhun valtioiden liittoon, Neuvostoliittoon, Natsisaksaan tai vaikka Amerikan yhdysvaltoihin, niin olisimmeko tämän jälkeen vielä olleet itsenäisiä?
Esimerkiksi Neuvostoliiton suhteen voidaan aiheellisesti kysyä, olisiko poliittinen liikkumavaramme ollut pienempi vai suurempi, jos olisimme kyseiseen organisaatioonkuuluneet, eli istuneet niissä pöydissä joissa päätöksiä tehdään, kuten nykyään on tapana sanoa.
Suomettumisen ajan päätöksehän olivat jokatapauksessa nimenomaan Neuvostoliiton sanelemia. Nykyään kun politiikan sanelee globaali kapitalismi, eikö nyt tulisi pyrkiä mieluummin Amerikan, kuin Euroopan yhdysvaltojen jäseneksi? Vai pitäisikö, nyt kun globaalin kapitalismin vetovastuu jo valunut Aasiaan, meidän mieluummin pyrkiä osaksi Kiinan Kommunistista Kansantasavaltaa? Siellä ne oikeasti tärkeät pöydät sijaitsevat, ja Suomalainen teollisuuskin hyötyisi kun jäljelläolevat tuotantolaitokset saataisiin siirrettyä Kiinaan ilman erillisiä logistiikkongelmia.
No mutta pidemmittä puheitta, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja kiitos vaan Leninillekin itsenäisyyden myöntämisestä. Se oli oikein kiva juttu, ainakin silloin 1900-luvulla kun se vielä oli muodissa, vaikka täytyy kyllä myöntää että oli siitä kyllä riesaakin.
Mutta niistä tontuista piti vielä puhua, olen jo jonkin aikaa ollut huolissani anarkismin nykytilasta. Anarkistit marssivat riveissä ja valtaavat taloja keskustellakseen naisten oikeuksista ja kuunnellakseen populaarmusiikkia. Ei sillä, että tässä olisi mitään sinällään tuomittavaa, toiminta vaan menee pahasti pseudomorfoottisen puolelle.
Eikös nuo kyseiset hommat ole sosiaalidemokraattien heiniä? Historiallisesti ottaen anarkistien ydinosaamisaluetta on aina ollut pommien räjäyttäminen ja valtionpäämiesten murhaaminen. Nämä yksinkertaiset perustoiminnot ovat luoneet sen maineen ja pelon jota anarkistit ovat ympäri maailma kylväneet.
Suosittelen siis suomen anarkisteja menemään itseensä, jättämään tonttuilun ja perehtymään kemiaan. Se anarkistin keittokirja ei sisällä ruokaohjeita siksi, että anarkismissa ei ole kyse kasvisruuan valmistamisesta roskistavarasta, vaan räjähteiden valmistamisesta ja niitten käyttämisestä yhteiskunnallisen ylärakenteen tuhoamiseen.
Toimikaa!
Useimmille meistä lienee nykyään vähintään hämärää mitä valtiollinen itsenäisyys tarkoittaa. Itsekään en pysty asiaan täsmällisesti vastaamaan. Muistan tosin hämärästi kuoluajoilta 80-luvulta asian minulle opetetun. Jos oikein muistan niin valtiollisen itsenäisyyden määritteet olivat ainakin itsenäinen hallinto, oma raha ja tietysti rajat piti olla. Perustuslakikin taisi asiaan liittyä.
Kuinka suuri osa noista yhdeksästäkymmenestä vuodesta voidaan sitten itsenäisiksi laskea?
Esimerkiksi Ns. suomettumisen aika täyttänee itsenäisyyden määritelmän kirjaimen, mutta ei juurikaan sen henkeä. Hallinnon päätökset tehtiin periaatteessa itsenäisesti, mutta kaikessa päätöksenteossa ykköskysymyksenä oli mitä itänaapurin miellyttäminen.
Pitäisikö pahimmat suomettumisen vuodet vähentää tuosta itsenäisyysajan kokonaissaldosta? Entä niin mihin asti itsenäisen Suomen historiaa voidaan uskottavasti jatkaa?
Jatkuuko se esimerkiksi 1.1.1995 asti, jolloin liityimme Euroopan unioniin, vuoteen 1998, jolloin liityimme EMU:uun tai vuoteen 2002 jolloin otimme euron käyttöön. Vai voidaanko katsoa Suomen olevan itsenäinen valtio vielä mahdolliseen perustuslain ratifiointiin asti.
Toisaalta voin olla täysin väärässä. Ehkä minua vain rasittaa se epämääräinen muistijälki kouluajoilta, joka väittää itsenäisyden olevan selkeästi määriteltävissä. Ehkä se ei sitä ole, google ai ainakaan mitään selkeää vastausta asiasta antanut.
Ehkä itsenäisys on enemmän abstrakti asia, kuten suomalaisen ruuan puhtaus tai suomalaisen työn korkea laatu, tai muut samantapaiset paradoksaaliset väittämät jotka muuttuvat vain sitä todemmiksi mitä vähemmän niillä on varsinaista todellisuuspohjaa.
Esimerkiksi Jukka Tarkka selittää Lapin Kansassa Suomen olevan EU:n jäsenenä itsenäisempi kuin se olisi EU:n ulkopuolella: "Unionista erossa pysyminen ei takaisi nykyistä laajempaa liikkumatilaa, ei uusia vaihtoehtoja unionin tarjoamien rinnalle, eikä siis nykyistä laajempaa valinnan mahdollisuutta. Mikään valtio ei voi olla ympäristöstään riippumaton ja siis itsenäinen sanan äärimmäisessä merkityksessä. Ero on lähinnä siinä, että unionin ulkopuolien ei voi vaikuttaa sen päätöksiin, jäsen voi sentään edes vähän. Jäsenyys tarjoaa siis enemmän itsenäisyyttä kuin ulkopuolella pysyttely."
Kiinnostava näkökulma, perustuu vallallaolevaan pöytäperiaatteeseen, eli siihen että pienen maan etuja ajetaan parhaiten istumalla niissä pöydissä joissa asioista päätetään. Oli pöydässäistujan vaikutusmahdollisuudet miten pienet tahansa, ne ovat aina suuremmat kuin niillä jotka eivät istu kyseisissä pöydissä. Ja vaikka ei olisikaan, niin vähintäänkin tarjoilu on parempaa.
Lisäksi Tarkka puhuu kolumnissaan "yhteisestä tahtotilasta", hänen mielestään suomi on EU:n osana itsenäinen luovuttaessaan päätösvaltaansakin, koska päätösvalta luovutetaan yhteisen tahtotilan vallitessa.
Mielestäni hyvin kiintoisa ajatusrakenne, jota voimme hyvin peilata muihinkin historiallisiin valintoihin. Jos esimerkiksi aikanaan olisimme yhteisen tahtotilan vallitessa liittyneet johonkin muuhun valtioiden liittoon, Neuvostoliittoon, Natsisaksaan tai vaikka Amerikan yhdysvaltoihin, niin olisimmeko tämän jälkeen vielä olleet itsenäisiä?
Esimerkiksi Neuvostoliiton suhteen voidaan aiheellisesti kysyä, olisiko poliittinen liikkumavaramme ollut pienempi vai suurempi, jos olisimme kyseiseen organisaatioonkuuluneet, eli istuneet niissä pöydissä joissa päätöksiä tehdään, kuten nykyään on tapana sanoa.
Suomettumisen ajan päätöksehän olivat jokatapauksessa nimenomaan Neuvostoliiton sanelemia. Nykyään kun politiikan sanelee globaali kapitalismi, eikö nyt tulisi pyrkiä mieluummin Amerikan, kuin Euroopan yhdysvaltojen jäseneksi? Vai pitäisikö, nyt kun globaalin kapitalismin vetovastuu jo valunut Aasiaan, meidän mieluummin pyrkiä osaksi Kiinan Kommunistista Kansantasavaltaa? Siellä ne oikeasti tärkeät pöydät sijaitsevat, ja Suomalainen teollisuuskin hyötyisi kun jäljelläolevat tuotantolaitokset saataisiin siirrettyä Kiinaan ilman erillisiä logistiikkongelmia.
No mutta pidemmittä puheitta, hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja kiitos vaan Leninillekin itsenäisyyden myöntämisestä. Se oli oikein kiva juttu, ainakin silloin 1900-luvulla kun se vielä oli muodissa, vaikka täytyy kyllä myöntää että oli siitä kyllä riesaakin.
Mutta niistä tontuista piti vielä puhua, olen jo jonkin aikaa ollut huolissani anarkismin nykytilasta. Anarkistit marssivat riveissä ja valtaavat taloja keskustellakseen naisten oikeuksista ja kuunnellakseen populaarmusiikkia. Ei sillä, että tässä olisi mitään sinällään tuomittavaa, toiminta vaan menee pahasti pseudomorfoottisen puolelle.
Eikös nuo kyseiset hommat ole sosiaalidemokraattien heiniä? Historiallisesti ottaen anarkistien ydinosaamisaluetta on aina ollut pommien räjäyttäminen ja valtionpäämiesten murhaaminen. Nämä yksinkertaiset perustoiminnot ovat luoneet sen maineen ja pelon jota anarkistit ovat ympäri maailma kylväneet.
Suosittelen siis suomen anarkisteja menemään itseensä, jättämään tonttuilun ja perehtymään kemiaan. Se anarkistin keittokirja ei sisällä ruokaohjeita siksi, että anarkismissa ei ole kyse kasvisruuan valmistamisesta roskistavarasta, vaan räjähteiden valmistamisesta ja niitten käyttämisestä yhteiskunnallisen ylärakenteen tuhoamiseen.
Toimikaa!
Sunday, December 02, 2007
joulusaatana
Näin joulun lähestyessä meillä kaikilla on omat traditiomme. Minulla pseudomorfoosiharrastajana on tapana jo hyvissäajoin ennen joulua alkaa seuraamaan joulu, ja ennenkaikkea joulupukkikeskustelua.
Joulpukki on vuosien saatossa muodostunut joulunvieton keskeiseksi hahmoksi, ja myös hänen pseudomorfoottiset ulottuvuutensa ovat mitä ilmeisimmät (lue vaikkapa viimevuonna kirjoittamani juttu paiheesta pohjiksi).
Meillä suomalaisilla on aina suunnaton tarve todistaa joulupukin asuvan suomessa, tai ensisijaisesti ei-asuvan muualla kuin suomessa. Suurin taistelu ihmisten mielistä käydään tässäkin asiassa Hollywoodin mielenmuokkauskoneiston kanssa.
Tänävuonna me suomalaiset olemme valinneet taisteluun Hollywoodin omat aseet. Joulutarina on Hollywoodin malliin tuotettu jouluelokuva. Todisteeksi Joulupukin suomalaisuudesta se sopiikin oikein hyvin. Fiktionaalisten hahmojen, erityisesti monista erilaisista perimyslinjoista koostuvien sellaisten fyysistä sijaintia on hyvin hankalaa perustella faktoilla (tosin joskus sitäkin näkee yritettävän). Tälläkertaa onkin elokuvan pohjaksi löydetty täysin faktavapaa toimintaympäristö; joulupukin lapsuus.
Joulupukin lapsuudesta kun ei ole minkäänlaista perimätietoa rasitteena, voi siitä tehdä aivan minkälaista fiktiota haluaa. Todennäköisesti seuraavaksi saamme sitten nauttia joulupukin rajuista nuoruusvuosista. Kuvitteelliset faktat todistavat parhaiten kuvitteellisia tosiasioita.
Mutta mitä tulee kansanperinteeseen, niin näin joulun alla esitellään myös paljon faktoja. Ilmaisjakelulehti Helsinki Info yllätti minut kiinnostavalla jutulla aiheesta Sarvipääpukeista rantajouluihin. Siinä Helsingin kaupunginmuseon tutkija Jere Jäppinen esittää seuraavanlaisen väitteen: "Joulupukin esikuva, sarvipäinen pukki, juontaa keskiaikaisista Pyhän Nikolauksen juhlakulkueista, joissa piispahahmon rinnalla kulki sarvipäinen, pukin näköinen paholainen. Kansa ihastui hilpeään pukinhahmoon, ja pukeiksi naamioituneet nuoret miehet kiersivät vuosisatojen ajan jouluisin kerjäämässä ruokaa ja varsinkin juomaa."
Tämä on mielestäni varsin kiintoisa näkökulma, olen itse aina pitänyt joulupukkia pakanallisena hahmona. Jos Jäppinen on oikeassa, niin kyseessä ei olekkaan hedelmällisyyttä symboloiva pakanapukki, vaan itse vanha vihtahousu.
Täytyy tietenkin muistaa, että kristillisen saatanan ilmiasu on koottu nimenomaan pakanallisista hedelmällisyyden ja muun epäsiveellisyyden symboleista. Siitä huolimatta, jos tosiaan nuuttipukkiperinne on alkanut vasta keskiajalla, on perinnettä pidettävä kristillisenä ja juhlinnan kohde siis itse saatanaksi.
Minusta tämä on erittäin kiinnostavaa, toivottavasti myös matkailunedistämiskeskuksessa huomataan tämä potentiaali. Joulupukkeja (siis eng Santa Claus) kun löytyy ihan jokapuolelta maailmaa aivan kiusaksi asti. Joulupukki (ehkä englanniksi sittenkin Christmass Satan eikä Jule Goat niinkuin olen joskus aikaisemmin ehdottanut) löytyy vain korvatunturilta.
Joulpukki on vuosien saatossa muodostunut joulunvieton keskeiseksi hahmoksi, ja myös hänen pseudomorfoottiset ulottuvuutensa ovat mitä ilmeisimmät (lue vaikkapa viimevuonna kirjoittamani juttu paiheesta pohjiksi).
Meillä suomalaisilla on aina suunnaton tarve todistaa joulupukin asuvan suomessa, tai ensisijaisesti ei-asuvan muualla kuin suomessa. Suurin taistelu ihmisten mielistä käydään tässäkin asiassa Hollywoodin mielenmuokkauskoneiston kanssa.
Tänävuonna me suomalaiset olemme valinneet taisteluun Hollywoodin omat aseet. Joulutarina on Hollywoodin malliin tuotettu jouluelokuva. Todisteeksi Joulupukin suomalaisuudesta se sopiikin oikein hyvin. Fiktionaalisten hahmojen, erityisesti monista erilaisista perimyslinjoista koostuvien sellaisten fyysistä sijaintia on hyvin hankalaa perustella faktoilla (tosin joskus sitäkin näkee yritettävän). Tälläkertaa onkin elokuvan pohjaksi löydetty täysin faktavapaa toimintaympäristö; joulupukin lapsuus.
Joulupukin lapsuudesta kun ei ole minkäänlaista perimätietoa rasitteena, voi siitä tehdä aivan minkälaista fiktiota haluaa. Todennäköisesti seuraavaksi saamme sitten nauttia joulupukin rajuista nuoruusvuosista. Kuvitteelliset faktat todistavat parhaiten kuvitteellisia tosiasioita.
Mutta mitä tulee kansanperinteeseen, niin näin joulun alla esitellään myös paljon faktoja. Ilmaisjakelulehti Helsinki Info yllätti minut kiinnostavalla jutulla aiheesta Sarvipääpukeista rantajouluihin. Siinä Helsingin kaupunginmuseon tutkija Jere Jäppinen esittää seuraavanlaisen väitteen: "Joulupukin esikuva, sarvipäinen pukki, juontaa keskiaikaisista Pyhän Nikolauksen juhlakulkueista, joissa piispahahmon rinnalla kulki sarvipäinen, pukin näköinen paholainen. Kansa ihastui hilpeään pukinhahmoon, ja pukeiksi naamioituneet nuoret miehet kiersivät vuosisatojen ajan jouluisin kerjäämässä ruokaa ja varsinkin juomaa."
Tämä on mielestäni varsin kiintoisa näkökulma, olen itse aina pitänyt joulupukkia pakanallisena hahmona. Jos Jäppinen on oikeassa, niin kyseessä ei olekkaan hedelmällisyyttä symboloiva pakanapukki, vaan itse vanha vihtahousu.
Täytyy tietenkin muistaa, että kristillisen saatanan ilmiasu on koottu nimenomaan pakanallisista hedelmällisyyden ja muun epäsiveellisyyden symboleista. Siitä huolimatta, jos tosiaan nuuttipukkiperinne on alkanut vasta keskiajalla, on perinnettä pidettävä kristillisenä ja juhlinnan kohde siis itse saatanaksi.
Minusta tämä on erittäin kiinnostavaa, toivottavasti myös matkailunedistämiskeskuksessa huomataan tämä potentiaali. Joulupukkeja (siis eng Santa Claus) kun löytyy ihan jokapuolelta maailmaa aivan kiusaksi asti. Joulupukki (ehkä englanniksi sittenkin Christmass Satan eikä Jule Goat niinkuin olen joskus aikaisemmin ehdottanut) löytyy vain korvatunturilta.
Monday, November 12, 2007
Ravintolakulttuuri
Tänään Helsingin aduilla kuljeskellessani kiinnitin huomiota erääseen pieneen arkipseudomorfoottiseen ilmiöön. Suomalaiset ravintolat tapaavat kutsua itseään ravintoloiksi, riippumatta siitä onko tarjolla varsinaista ravintoa keskioluen lisäksi vai ei.
Räkäisinkin olutkuppila ei häpeä kutsua itseään ravintolaksi, jotkut tosin nykyään mieluummin kahvilaksi. Jostain syystä nimitykset eivät kuitenkaan kerro siitä mitä liikkeessä oikeasti tarjoillaa, nimittäin keskiolutta. Sensijaan tietynlaisia anniskeluliikkeitä sensijaan kutsutaan räkälöiksi. En tiedä pohjautuuko nimitys paikkojen räkäiseen ulkoasasuun, vai siihen että niiden asiakaskunnan innostuessa erilaisia eritteitä tapaa lentää. Olen itsekin joskus saanut sylkeä päälleni tälläisessä paikassa, enkä niissä kauhean usein käy.
Puhekielessä puhutaan ravintolaan menosta silloin kun ollaan menossa juomaan. Syömään menenssä käytetään ennemmin sanontaa ulos syömään. Käytäntö lienee muotoutunut silloin kun suomalainen alkoholipolitiikka vielä pyrki vähentämään alkoholihaittoja. Tuolloin alkoholin jakelua pyrittiin häiritsemään monin tavoin, yksi oli se että alkoholia sai tarjoilla ainoastaan ruokailun yhteydessä. Uusliberalistinen realismi on tämänkin kansainvälisen kaupan rajoitteen kumonnut, mutta jälkensä se on kansalliseen piilotajuntaamme jättänyt.
Jokin aika sitten suurta kohua nosti erään tutkivan journalistin suuri paljastus siitä, että thai-hierontapaikoissa tarjotaankin perinteisen hieronnan lisäksi seksipalveluita. Tämä ei ehkä ole yhtä kuuma aihe, mutta joku tutkiva journalisti saisi kiertää esim helsingin ravintolat läpi, laskea monessako on edes ruokalista, ja monessako siltä pystytään jotain ravinnoksikelpaavaa pystytään valmistamaan. Luulen että prosentti jäisi aika pieneksi, ainakin jos selvitys aloitettaisiin täältä thaihierontapaikkojen ja keskiolutravintoloiden luvatusta kaupunginosasta Helsingin Kalliosta.
Räkäisinkin olutkuppila ei häpeä kutsua itseään ravintolaksi, jotkut tosin nykyään mieluummin kahvilaksi. Jostain syystä nimitykset eivät kuitenkaan kerro siitä mitä liikkeessä oikeasti tarjoillaa, nimittäin keskiolutta. Sensijaan tietynlaisia anniskeluliikkeitä sensijaan kutsutaan räkälöiksi. En tiedä pohjautuuko nimitys paikkojen räkäiseen ulkoasasuun, vai siihen että niiden asiakaskunnan innostuessa erilaisia eritteitä tapaa lentää. Olen itsekin joskus saanut sylkeä päälleni tälläisessä paikassa, enkä niissä kauhean usein käy.
Puhekielessä puhutaan ravintolaan menosta silloin kun ollaan menossa juomaan. Syömään menenssä käytetään ennemmin sanontaa ulos syömään. Käytäntö lienee muotoutunut silloin kun suomalainen alkoholipolitiikka vielä pyrki vähentämään alkoholihaittoja. Tuolloin alkoholin jakelua pyrittiin häiritsemään monin tavoin, yksi oli se että alkoholia sai tarjoilla ainoastaan ruokailun yhteydessä. Uusliberalistinen realismi on tämänkin kansainvälisen kaupan rajoitteen kumonnut, mutta jälkensä se on kansalliseen piilotajuntaamme jättänyt.
Jokin aika sitten suurta kohua nosti erään tutkivan journalistin suuri paljastus siitä, että thai-hierontapaikoissa tarjotaankin perinteisen hieronnan lisäksi seksipalveluita. Tämä ei ehkä ole yhtä kuuma aihe, mutta joku tutkiva journalisti saisi kiertää esim helsingin ravintolat läpi, laskea monessako on edes ruokalista, ja monessako siltä pystytään jotain ravinnoksikelpaavaa pystytään valmistamaan. Luulen että prosentti jäisi aika pieneksi, ainakin jos selvitys aloitettaisiin täältä thaihierontapaikkojen ja keskiolutravintoloiden luvatusta kaupunginosasta Helsingin Kalliosta.
Tuesday, August 14, 2007
Uusvanha kaupunki
Useimmissa euroopan metropoleissa on niinkutsuttu vanha kaupunki. Vanhoilla kaupungeilla on yleensä kaksi niille leimaa-antavaa piirrettä: vanhat rakennukset, ja erilaiset turistien rahoja kärkkyvät pikkuliikkeet.
Suomessa kaupunkikulttuuri on verrattain uutta, ja kaupunkimme siinämäärin grynderien mylläämät, ettei joitain rannikon pikkukaupunkeja lukuunottamatta varsinaista vanhaakaupunkia löydy mistään.
Nyt kuitenkin löytyy, nimittäin lempäälän Ideaparkista. Ideaparkin vanha kaupunki ei ole vanha, eikä kaupunki, vaan ostoskeskuksen kortteli joka on tuunattu vanhahtavaksi esimerkiksi tiilipintoja jäljittelevillä seinillä.
Täytyy myöntää että olin innostuneempi konseptista, kuin lopputuloksesta. En ole vielä omin silmin paikkaa nähnyt, mutta vähäiset netistä löytyvät valokuvat aiheesta olivat kyllä minulle hienoinen pettymys.
Koska simulaatio yleensä on aina täydellisempää kuin todellisuus: rakkauskohtaus elokuvassa on täydellisempi kuin rakkauskohtaus omassa elämässä, pyramidisimulaatio Las Vegasissa on täydellisempi kuin alkuperäisnen pyramidi ja niin edespäin.
Tähän perusoletukseen nähden ne harvat löytämäni kuvat kyseisestä nähtävyydestä olivat kyllä pettymys. Lempäälän vanha kaupunki kun ei eroa muusta ostoskeskusarkkitehtuurista muuten kuin pintamateriaaleiltaan.
Toisaalta en ole käynyt paikan päällä elämyksellisesti tätä kokemusta kokemassa, joten ehkä en pysty vielä mitään täsmällistä asiasta sanomaan. Pienen tuumailun jälkeen tulin myös siihen tulokseen, että tuomioni saattoi perustua turhan paljon esteettisiin perusteisiin. Vanhat kaupungithan ovat yleensä kauniin näköisiä, mutta miten on vanhojen kaupunkien toiminnallisuuden laita? Vanhoja lahoavia rakennuksia, ja ahtaita kujia, joilla nykyaikaisesti toimiva logistiikka on lähes mahdotonta järjestää.
Ehkä Lempäälän vanha kaupunki sittenkin edustaa juuri vanhankaupungin idean täydellistymää. Ehkä ulkonäkö on kuitenkin Ideaparin kuluttajalle toisarvoista, sukupolven kuluttua ehkä me kaikki oletamma vanhankaupungin näyttävän juuri tältä, ulkomaanmatkoillammekin arviomme euroopan metropolien vanhoja kaupunkeja ensisijaisesti sen suhteen mikä muistuttaa missäkinmäärin Lempääläläistä (siis suomalaista) versiotaan.
Ideaparkin kotisivut lötyvät täältä:, sieltä voi hankalasti käydä selaamassa yhden kappaleen kuvia kyseisestä nähtävyydestä.
Suomessa kaupunkikulttuuri on verrattain uutta, ja kaupunkimme siinämäärin grynderien mylläämät, ettei joitain rannikon pikkukaupunkeja lukuunottamatta varsinaista vanhaakaupunkia löydy mistään.
Nyt kuitenkin löytyy, nimittäin lempäälän Ideaparkista. Ideaparkin vanha kaupunki ei ole vanha, eikä kaupunki, vaan ostoskeskuksen kortteli joka on tuunattu vanhahtavaksi esimerkiksi tiilipintoja jäljittelevillä seinillä.
Täytyy myöntää että olin innostuneempi konseptista, kuin lopputuloksesta. En ole vielä omin silmin paikkaa nähnyt, mutta vähäiset netistä löytyvät valokuvat aiheesta olivat kyllä minulle hienoinen pettymys.
Koska simulaatio yleensä on aina täydellisempää kuin todellisuus: rakkauskohtaus elokuvassa on täydellisempi kuin rakkauskohtaus omassa elämässä, pyramidisimulaatio Las Vegasissa on täydellisempi kuin alkuperäisnen pyramidi ja niin edespäin.
Tähän perusoletukseen nähden ne harvat löytämäni kuvat kyseisestä nähtävyydestä olivat kyllä pettymys. Lempäälän vanha kaupunki kun ei eroa muusta ostoskeskusarkkitehtuurista muuten kuin pintamateriaaleiltaan.
Toisaalta en ole käynyt paikan päällä elämyksellisesti tätä kokemusta kokemassa, joten ehkä en pysty vielä mitään täsmällistä asiasta sanomaan. Pienen tuumailun jälkeen tulin myös siihen tulokseen, että tuomioni saattoi perustua turhan paljon esteettisiin perusteisiin. Vanhat kaupungithan ovat yleensä kauniin näköisiä, mutta miten on vanhojen kaupunkien toiminnallisuuden laita? Vanhoja lahoavia rakennuksia, ja ahtaita kujia, joilla nykyaikaisesti toimiva logistiikka on lähes mahdotonta järjestää.
Ehkä Lempäälän vanha kaupunki sittenkin edustaa juuri vanhankaupungin idean täydellistymää. Ehkä ulkonäkö on kuitenkin Ideaparin kuluttajalle toisarvoista, sukupolven kuluttua ehkä me kaikki oletamma vanhankaupungin näyttävän juuri tältä, ulkomaanmatkoillammekin arviomme euroopan metropolien vanhoja kaupunkeja ensisijaisesti sen suhteen mikä muistuttaa missäkinmäärin Lempääläläistä (siis suomalaista) versiotaan.
Ideaparkin kotisivut lötyvät täältä:, sieltä voi hankalasti käydä selaamassa yhden kappaleen kuvia kyseisestä nähtävyydestä.
Friday, August 10, 2007
Christafari
Kaikkea sitä joutuukin vanha pseudomorfoosiharrastaja näkemään. Olen pitkään seuraillut kiinnostuksella Jamaikalaista kulttuuria, koska se on tuottanut monia kummallisia kristinuskon, paikallisten perinteiden ja modernien ilmiöiden sekoituksia. Luulin ettei minua enää mikään tällä saralla yllättäisi, mutta eilen sitten törmäsin kadulla yllättävään julisteeseen.
Urbaanin kaupunkiuskonnollisuuden festivaali Urbaani unelma on hankkinut Wildfire iltakubilleen pääesiintyjäkseen amerikkalaisen Christafari yhtyeen. Kyseessä on amerikkalaisen Mark Mohrin gospelreggae projekti, joka on kotisivujen mukaan kiertänyt maailmaa jo kohta kaksikymmentä vuotta.
Mohr ajautui nuoruudessaan Rastafariliikkeeseen tavalliseen tapaan, eli pilvenpolton ja reggae musiikin kautta. Mikään puristi hän ei koskaan ollut, vaan hänelle maistui kyllä kaikki muutkin päihteet alkoholista crackkiin. Rastafarithan eivät hyväksy muita päihteitä, joten hänen rastafarisminsa sinänsä oli jotakuinkin yhtä loogista kuin vaikkapa lasol-juopon kääntyminen kristinuskoon viinin takia (voisin vertailla enemmänkin kannabiksen asemaa rastafarismissa ja viinin asemaa kristinuskossa, mutta jätetään toiseen kertaan).
Kahdeksantoistavuotiaana Mohr sitten löysi Jeesuksen, mutta ei jostain syytä malttanut kuitenkaan jättää rastafaristisia tapojaan. Reggae musiikki vaan kiinnosti vieläkin, eikä dreadlocsejakaan sitten malttanut leikata. Pilven ja crackin käytön hän tosin väittää lopettaneensa.
Rastafarismi sinänsä on raamattuun pohjautuva uskomusjärjestelmä. Se vaan tulkitsee raamattua hyvin eritavalla. Jeesus ei rastafaristisesta diskurssista katsottuna ole kovinkaan kiinnostava hahmo, sensijaan on tapana palvoa Haile Selassieta.
Ilmeisesti projektin tarkoituksena on käännyttää rastafareja kristityiksi, tavoite jonka onnistumisesta olen itse ainakin hyvin skeptinen. Rastoilla on omat juurtuneet tapansa, tuskin he kääntyvät toiseen uskomusjärjestelmään vain sen vuoksi että heille tarjoillaan heidän omien tapojensa väärinymmärrettyjä muotoja.
Kristittyihin tai seurakuntanuoriin tuo taas voi purra huomattavasti paremmin. Seurauksena on sitten erilaisten rastatapojen; reggaemusiikin, dreadlocsien, ja pilvenpolton yleistyminen, tai mahdollisesti väärinymmärrettyjen tapojen, kuten sen crackinkäytön yleistyminen.
Ilmiö muistuttaa luonteeltaan hieman valkoista metallia jota aikaisemmin tässä blogissa olen käsitellyt, sillä erotuksella että metallimusiikki perustuu kristinuskon negaatioon, rastafarismi erilaiseen tulkintaan. Selvää kuitenkin on, että tälläisissä siirtymissä aina alkuperäinen informaatio kärsii, ja lopputulos on jollaintapaa keinotekoinen.
Jokatapauksessa, Christafari tänään 11.8.07 Helsingin jäähallissa. Musiikista en osaa sanoa mitään, kaikki netissä olleet kappaleet olisivat olleet maksullisia joten jätin lataamatta.
Urbaanin kaupunkiuskonnollisuuden festivaali Urbaani unelma on hankkinut Wildfire iltakubilleen pääesiintyjäkseen amerikkalaisen Christafari yhtyeen. Kyseessä on amerikkalaisen Mark Mohrin gospelreggae projekti, joka on kotisivujen mukaan kiertänyt maailmaa jo kohta kaksikymmentä vuotta.
Mohr ajautui nuoruudessaan Rastafariliikkeeseen tavalliseen tapaan, eli pilvenpolton ja reggae musiikin kautta. Mikään puristi hän ei koskaan ollut, vaan hänelle maistui kyllä kaikki muutkin päihteet alkoholista crackkiin. Rastafarithan eivät hyväksy muita päihteitä, joten hänen rastafarisminsa sinänsä oli jotakuinkin yhtä loogista kuin vaikkapa lasol-juopon kääntyminen kristinuskoon viinin takia (voisin vertailla enemmänkin kannabiksen asemaa rastafarismissa ja viinin asemaa kristinuskossa, mutta jätetään toiseen kertaan).
Kahdeksantoistavuotiaana Mohr sitten löysi Jeesuksen, mutta ei jostain syytä malttanut kuitenkaan jättää rastafaristisia tapojaan. Reggae musiikki vaan kiinnosti vieläkin, eikä dreadlocsejakaan sitten malttanut leikata. Pilven ja crackin käytön hän tosin väittää lopettaneensa.
Rastafarismi sinänsä on raamattuun pohjautuva uskomusjärjestelmä. Se vaan tulkitsee raamattua hyvin eritavalla. Jeesus ei rastafaristisesta diskurssista katsottuna ole kovinkaan kiinnostava hahmo, sensijaan on tapana palvoa Haile Selassieta.
Ilmeisesti projektin tarkoituksena on käännyttää rastafareja kristityiksi, tavoite jonka onnistumisesta olen itse ainakin hyvin skeptinen. Rastoilla on omat juurtuneet tapansa, tuskin he kääntyvät toiseen uskomusjärjestelmään vain sen vuoksi että heille tarjoillaan heidän omien tapojensa väärinymmärrettyjä muotoja.
Kristittyihin tai seurakuntanuoriin tuo taas voi purra huomattavasti paremmin. Seurauksena on sitten erilaisten rastatapojen; reggaemusiikin, dreadlocsien, ja pilvenpolton yleistyminen, tai mahdollisesti väärinymmärrettyjen tapojen, kuten sen crackinkäytön yleistyminen.
Ilmiö muistuttaa luonteeltaan hieman valkoista metallia jota aikaisemmin tässä blogissa olen käsitellyt, sillä erotuksella että metallimusiikki perustuu kristinuskon negaatioon, rastafarismi erilaiseen tulkintaan. Selvää kuitenkin on, että tälläisissä siirtymissä aina alkuperäinen informaatio kärsii, ja lopputulos on jollaintapaa keinotekoinen.
Jokatapauksessa, Christafari tänään 11.8.07 Helsingin jäähallissa. Musiikista en osaa sanoa mitään, kaikki netissä olleet kappaleet olisivat olleet maksullisia joten jätin lataamatta.
Wednesday, August 01, 2007
Kaupunkimaasturi
Kaupunkimaasturi, tai City-maasturi on maastoauton muotoon rakennettu kaupunkiajoneuvo.
Termi on sinänsä kuvaava, tosin en tiedä miten se on suomenkieleen vakiintunut.
Amerikkalainen termi josta nimi on johdettu on S.U.V, Sports utility vehicle tai vaihtoehtoisesti
suburban utility vehicle. Suoraan suomennettuna tuo olisi suunnilleen urheiluhyöty-auto, tai
lähiöhyöty-auto. Koska Utility vehicle on suomeksi maastoauta, voisi termin suomentaa myös
muotoon urheilumaastoauto, tai lähiömaastoauto.
Hyötyauto sana tulee siis siitä, että autosta on käyttäjälleen jotain hyötyä: metsästäjä pääsee
ajamaan maastoautollaan vaikeakulkuisissa maastoissa, ja kuljettamaan saaliinsa avolavallaan.
Kaupunkimaastoajoneuvoissa vastaavaa hyötypositioa ei ole, hyötyjen sijasta kyseisestä
autotyypistä on pelkästään haittoja.
Haittoja on monenlaisia ja eritasoisia. Ekologiselta kannalta kyseinen autotyyppi
on haitallinen, koska tarpeettoman raskaat kulkuneuvot, tarpeettoman tehokkailla moottoreilla
kuluttavat tarpeettoman paljon polttoainetta, ja näinollen aiheuttavat tarpeettoman paljon
päästöjä.
Yhteiskunnalliselta kannalta ongelmana on liikenneturvallisuus: jokainen lisäkilo lisää
kulkunevon tuhovoimaa, mitä enemmän tarpeettoman raskaita kulkuneuvoja on liikenteessä,
sitä vaarallisempaa se on kaikille tiellä liikkujille. Yksilön tai perheen näkökulmasta
kaupunkimaastoauton hankkimista perustellaan usein juuri turvallisuusnäkokulmasta, mutta
tilastollisestiottaen tälle väitteelle ei löydy tukea.
Kaupunkimaastoautoilla ajetaan enemmän kolareita kuin pienemmillä autoilla, ehkä juuri siksi
että iso auto kuvitellaan turvalliseksi. Kolaritilanteissa kaupunkimaastoauto myös kaatuu
herkemmin korkeamman painopisteensä vuoksi.
Kaupunkimaastoautosta on pelkästään haittaa, niin omistajalleen, kuin yhteiskunnallekin.
Eikö töllöin autotyyppille kuvaavampi nimitys olisi kaupunkihaittaauto? Kaupunkimaastoauto
on kuitenkin mielestäni hieman liian järjetön nimitys edes tällä luonteeltaan järjettömälle
tuoteryhmälle. Kaupunki kaupunkina ja maasto maastona. Nykyinen termi saattaa sitäpaitsi
antaa kyseisten laitteiden omistajille väärän käsityksen siitä, että näillä voisi ajaa maastossa.
Keskiverto kaupunkihaittaauto ei todellakaan maastoajoon sovellu.
No tasapuolisuuden nimissä täytyy todeta että onhan kyseisen ajoneuvoryhmän kulkuneuvojen
hankinnasta tietenkin tiettyjä hyötyjäkin, mutta koska ne menevät enemmän psykologian
puolelle, ei niitä tule mielestäni laskea mukaan ns. konkreettisiin hyötyihin ja haittoihin.
Tuohan kyseisen kulkuneuvon hankinta omistajalleen mielikuvan turvallisuudesta, omien
teiden kulkemisesta (mielikuva kaupunkioloissa varmasti konkreettisia maastoominaisuuksia
tarkoituksenmukaisempi) ja ennenkaikkea omasta miehekkyydestä.
Nuo kaksi ensimmäistä syytä ovat ne, joilla kaupunkihaittaauton ostamista perustellaan, tuo
viimeinen on se syy, miksi niitä ostetaan. Sinänsä kiinnostavaa, että yhdysvaltojen markkinoilla
yli puolet kaupunkihaittaautoilijoista on naisia. Oliko niin epäajankohtainen Freud sittenkin
oikeassa joissain asioissa?
Monday, July 02, 2007
Salmiakkisuklaa
Kevään suuri elintarvikeuutuus on selkeästi ollut salmiakkisuklaa. Se on kerättänyt keskustelua niin kaduilla, netissä kuin lehtien yleisönosastoillakin. Se missämäärin on kyse spontaanista kansalaisaktiivisuudesta, ja missämäärin sissimarkkinoinnista, jäänee arvoitukseksi, mutta selvää on että kyseessä on tuote joka herättää kiinnostusta.
Koska suomalaiset elintarvike-innovaatiot ovat perinteisesti olleet harvassa, syystäkin uusi idea kiinnittää huomiota. Tässähän tosin ei varsinaisesti ole kysymys uudesta innovaatiosta, vaan kahden vanhan tuotteen yhdistämisestä. Jopa mekanismi jolla se on tehty on sinänsä käytetty, otetaan kaksi suomalaisten paljon kuluttamaa massatuotetta ja sekoitetaan ne yhdeksi tuotteeksi. Näin teki kansanperinteen mukaan Jari Sillanpää ruotsinlaivan baarissa 90-luvulla, ja tuloksena oli salmiakkikossu.
Salmiakkisuklaa on myös luonteeltaan hyvin samantyyppinen kuin salmiakkikossu. Kun itse maistoin tuotetta, ensimmäinen kokemuksen nostattama mielikuva oli volyymituote, Fazerin perussuklaata, yhdistettynä perus salmiakkiin. Tuo mieleen ruotsinlaivan, hotelli vantaan, ehkä puuhamaan, Kimi Räikkösen, Itäkeskuksen kauppakeskuksen jouluruuhkassa.
Tätä varmaan myydään laivalla mäyräkoiraa jäljittelevissä monipakkauksissa, pitäisi ainakin myydä.
Ei sinänsä pahanmakuinen tuote, maistuu hyvältä koska siinä on paljon sokeria. Aivan niinkuin salmiakkikossussakin. Ei silti kumpikaan mitään kauhean hienostuneita tuotteita, tai lopulta edes mitenkään kauhean kekseliäitä.
No jos elää pienessä ruokakulttuurin suhteen välinpitämättömässä maassa, niin täytyy tyytyä siihen mitä on. Edellisistä elintarvikeinnovaatioista ruisleiväst ja mämmistä on kuitenkin jo jonkinverran aikaa.
Aloittelevan pseudomorfoosiharastajan näkökulmasta salmiakkisuklaa on tietysti varma bongaus, täyttäähän se geologisen pseudomorfoosin tunnusmerkit täyttämällä olemassaolevan muodon jollakin sinne sopimattomalla.
Itse kuitenkin koen kiinnostavana tuotteen lanseeraamisen. Tuote lanseerattiin ensimmäisenä IRC-gallerian kautta. Kyseinen nettipalvelu on sinällään kaunis esimerkkis siitä miten jotain tarvetta täyttämään luotu palvelu voi täyttää täysin yllättäviä tarpeita, eikä lopulta juurikaan alkuperäistä funktiotaan.
Toisin kuin yleisesti luullaan, irc ei tarkoita irc galleriaa, vaan Internet relay chat oli varhainen nettichattailyohjelma, jonka käyttäjien tarpeisiin myöhemmin myös IRC-Galleria perustettiin, jotta irccaajat voisivat halutessaan tarkistaa minkänäköisten tyyppien kanssa ovat chattailleet.
Koska oman naaman jakaminen internetissä on kuitenkin huomattavasti irccaamista suositumpaa, kasvoi galleria pikkuhiljaa aina vain suositummaksi, ja etääntyi varsinaisesta käyttötarkoituksestaan.
Nykyään nuoriso käyttää galleriaa mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, se onnistuu koska niin monet seuraavat sitä niin tihasti.
Fazerin salmiakkisuklaan lanseeraaminen oli ensimmäinen suuri tuotelanseeraus jonka tiedän totetutetun tällätavoin, ei varmasti jää viimeiseksi.
Vanhemman ikäpolven on varmasti hankalaa ymmärtää miten vahva rooli nimenomaan tällä nimenomaisella palvelulla on nuorison elämässä. Meille elämä on jossain muualla, ja netistä haemme jotain mitä satumme tarvitsemaan, ja taas palaamme elämään elämäämme, nuoret taas nimenomaan elävät irc-galleriassa.
Gallerian pääasiallinen funktio nykyään on se, että se avulla nuoret voivat arvottaa oman katu-uskottavuutensa. Minun nuoruudessani se piti vielä tehdä kadulla, mutta Galleria kertoo nopeasti jokaiselle teinille miltä hän näyttää.
Jatkossa se tulee myös kertomaan yrityksille tuotteiden uskottavuudesta. Jos jokin asia toimii galleriassa, se toiminee myös kaupassa.
Internet Relay Chat on muuten suomalainen ohjelma, IRC-galleria on nykyään Sulakkeen brändi, josta pyritään tekemään kansainvälistä menestystuotetta.
Tietotekniikan saralla suomalaiset ovat selvästi innovatiivisempia kuin ruokakulttuurin suhteen.
Koska suomalaiset elintarvike-innovaatiot ovat perinteisesti olleet harvassa, syystäkin uusi idea kiinnittää huomiota. Tässähän tosin ei varsinaisesti ole kysymys uudesta innovaatiosta, vaan kahden vanhan tuotteen yhdistämisestä. Jopa mekanismi jolla se on tehty on sinänsä käytetty, otetaan kaksi suomalaisten paljon kuluttamaa massatuotetta ja sekoitetaan ne yhdeksi tuotteeksi. Näin teki kansanperinteen mukaan Jari Sillanpää ruotsinlaivan baarissa 90-luvulla, ja tuloksena oli salmiakkikossu.
Salmiakkisuklaa on myös luonteeltaan hyvin samantyyppinen kuin salmiakkikossu. Kun itse maistoin tuotetta, ensimmäinen kokemuksen nostattama mielikuva oli volyymituote, Fazerin perussuklaata, yhdistettynä perus salmiakkiin. Tuo mieleen ruotsinlaivan, hotelli vantaan, ehkä puuhamaan, Kimi Räikkösen, Itäkeskuksen kauppakeskuksen jouluruuhkassa.
Tätä varmaan myydään laivalla mäyräkoiraa jäljittelevissä monipakkauksissa, pitäisi ainakin myydä.
Ei sinänsä pahanmakuinen tuote, maistuu hyvältä koska siinä on paljon sokeria. Aivan niinkuin salmiakkikossussakin. Ei silti kumpikaan mitään kauhean hienostuneita tuotteita, tai lopulta edes mitenkään kauhean kekseliäitä.
No jos elää pienessä ruokakulttuurin suhteen välinpitämättömässä maassa, niin täytyy tyytyä siihen mitä on. Edellisistä elintarvikeinnovaatioista ruisleiväst ja mämmistä on kuitenkin jo jonkinverran aikaa.
Aloittelevan pseudomorfoosiharastajan näkökulmasta salmiakkisuklaa on tietysti varma bongaus, täyttäähän se geologisen pseudomorfoosin tunnusmerkit täyttämällä olemassaolevan muodon jollakin sinne sopimattomalla.
Itse kuitenkin koen kiinnostavana tuotteen lanseeraamisen. Tuote lanseerattiin ensimmäisenä IRC-gallerian kautta. Kyseinen nettipalvelu on sinällään kaunis esimerkkis siitä miten jotain tarvetta täyttämään luotu palvelu voi täyttää täysin yllättäviä tarpeita, eikä lopulta juurikaan alkuperäistä funktiotaan.
Toisin kuin yleisesti luullaan, irc ei tarkoita irc galleriaa, vaan Internet relay chat oli varhainen nettichattailyohjelma, jonka käyttäjien tarpeisiin myöhemmin myös IRC-Galleria perustettiin, jotta irccaajat voisivat halutessaan tarkistaa minkänäköisten tyyppien kanssa ovat chattailleet.
Koska oman naaman jakaminen internetissä on kuitenkin huomattavasti irccaamista suositumpaa, kasvoi galleria pikkuhiljaa aina vain suositummaksi, ja etääntyi varsinaisesta käyttötarkoituksestaan.
Nykyään nuoriso käyttää galleriaa mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, se onnistuu koska niin monet seuraavat sitä niin tihasti.
Fazerin salmiakkisuklaan lanseeraaminen oli ensimmäinen suuri tuotelanseeraus jonka tiedän totetutetun tällätavoin, ei varmasti jää viimeiseksi.
Vanhemman ikäpolven on varmasti hankalaa ymmärtää miten vahva rooli nimenomaan tällä nimenomaisella palvelulla on nuorison elämässä. Meille elämä on jossain muualla, ja netistä haemme jotain mitä satumme tarvitsemaan, ja taas palaamme elämään elämäämme, nuoret taas nimenomaan elävät irc-galleriassa.
Gallerian pääasiallinen funktio nykyään on se, että se avulla nuoret voivat arvottaa oman katu-uskottavuutensa. Minun nuoruudessani se piti vielä tehdä kadulla, mutta Galleria kertoo nopeasti jokaiselle teinille miltä hän näyttää.
Jatkossa se tulee myös kertomaan yrityksille tuotteiden uskottavuudesta. Jos jokin asia toimii galleriassa, se toiminee myös kaupassa.
Internet Relay Chat on muuten suomalainen ohjelma, IRC-galleria on nykyään Sulakkeen brändi, josta pyritään tekemään kansainvälistä menestystuotetta.
Tietotekniikan saralla suomalaiset ovat selvästi innovatiivisempia kuin ruokakulttuurin suhteen.
Sunday, April 08, 2007
Pääsiäismuna
Klassisen pseudomorfoottinen aihe näin pääsiäispyhinä on tietenkin pääsiäismuna. Muodoltaan se vastaa hyvin geologista pseudomorfoosikäsitettä, onhan siinä otettu olemassaoleva muoto, muna ja täytetty se suklaalla ja leluilla.
Luettuani Helsingin sanomien suuren pääsiäismunavertailun, huomioin kuitenkin muutaman kiinnostavan muutoksen. Vertailuraati kiinnitti huomioita siihen, että pääsiäismunat olivat pääsääntöisesti menettäneet kaikki viitteensä pääsiäiseen. Aikaisemminhan munia ovat koristaneet noidat, pääsiäispuput ja muu pakanallinen pääsiäiskuvasto (jostain syystä jeesusmunia on ollut aina huonosti saatavilla, vaikka Jeesus kiinteästi pääsiäiskuvastoomme liittyykin). Nyt munia hallitsee kansainvälisen viihdeteollisuuden volyymihahmot, vailla minkäänlaisia vuodenaikaan liittyviä viittauksia. Jutussa todetaankin munien olevan selkeästi suunnattuja ympärivuotiseen myyntiin. Toinen todennäköinen motiivi jota jutussa ei mainita, on se että kansainvälinen viihdeteollisuus pyrkii myös karsimaan viittauksia tiettyihin perinteisiin jotka segmentoivat yleisöä, esimerkiksi muslimiasiakkaat saattavat vierastaa pakanallisia tuotteita.
Kyseisiä tuotteita ei siis oikein voi kutsua pääsiäismuniksi. Tuoteryhmästä on ajoittain käytetty myös kutsumanimeä suklaamuna. Jutusta selviää ettei sekään enää ole mahdollista. Läheskään kaikki munat kun eivät sisällä kaakaovoita, eivätkä ne näinollen ole EU-säädösten mukaan suklaata, vaan jotain aivan muuta.
Kutsukaamme niitä jatkossa siis vaikka kansainvälinenviihdeteollisuushahmomuniksi.
Niin ja hyvää pääsiästä kaikille.
Luettuani Helsingin sanomien suuren pääsiäismunavertailun, huomioin kuitenkin muutaman kiinnostavan muutoksen. Vertailuraati kiinnitti huomioita siihen, että pääsiäismunat olivat pääsääntöisesti menettäneet kaikki viitteensä pääsiäiseen. Aikaisemminhan munia ovat koristaneet noidat, pääsiäispuput ja muu pakanallinen pääsiäiskuvasto (jostain syystä jeesusmunia on ollut aina huonosti saatavilla, vaikka Jeesus kiinteästi pääsiäiskuvastoomme liittyykin). Nyt munia hallitsee kansainvälisen viihdeteollisuuden volyymihahmot, vailla minkäänlaisia vuodenaikaan liittyviä viittauksia. Jutussa todetaankin munien olevan selkeästi suunnattuja ympärivuotiseen myyntiin. Toinen todennäköinen motiivi jota jutussa ei mainita, on se että kansainvälinen viihdeteollisuus pyrkii myös karsimaan viittauksia tiettyihin perinteisiin jotka segmentoivat yleisöä, esimerkiksi muslimiasiakkaat saattavat vierastaa pakanallisia tuotteita.
Kyseisiä tuotteita ei siis oikein voi kutsua pääsiäismuniksi. Tuoteryhmästä on ajoittain käytetty myös kutsumanimeä suklaamuna. Jutusta selviää ettei sekään enää ole mahdollista. Läheskään kaikki munat kun eivät sisällä kaakaovoita, eivätkä ne näinollen ole EU-säädösten mukaan suklaata, vaan jotain aivan muuta.
Kutsukaamme niitä jatkossa siis vaikka kansainvälinenviihdeteollisuushahmomuniksi.
Niin ja hyvää pääsiästä kaikille.
Subscribe to:
Posts (Atom)